Kapitalismin loppu

Kapitalismin ja demokratian loppu

Foreign Affairs on vakavasti otettava julkaisu jo pelkästään siksi, että maailman mahtajat ottavat sen vakavasti ja usein antavat sille haastatteluja tai muita kannanottojaan.

Lehden uusimmassa numerossa Mark Blyth, tiukan talouspolitiikan kriitikkona tunnettu politologi arvostelee kolme kirjaa, jotka pyrkivät selittämään maailman talouden nykyistä tilaa ja tulevaisuutta.

 Itse asiassa ne pyrkivät kukin tavallaan myös selittämään talouden menneisyyttä. Se ei ole niinkään yksinkertainen asia, kuin ne, jotka nauravat lausahdukselle menneisyyden ennustamisen helppoudesta, saattavat kuvitella. Menneisyyden jälkeen seuranneet asiat kyllä tunnetaan, mutta ei välttämättä ymmärretä niiden syntyä.

Blythin lähtökohta on, että maailmassa on toisen maailmansodan jälkeen vaikuttanut kaksi suurta tekijää: kapitalismi ja poliittinen demokratia. Molemmat ovat autonomisia ja niiden välillä vallitsee jännite ja keskinäinen kilpailu.

Kolme vuosikymmentä maailmansodan jälkeen demokratia oli niskan päällä ja saneli säännöt, mutta sitten tilanne muuttui. Nyt pääomamarkkinat sanelevat säännöt, joita demokraattisten maiden on noudatettava.

Nyt kapitalismi kuitenkin on kriisissä. Epätasa-arvo lisääntyy ja suurimmalla väestön osalla reaalipalkkojen kasvu on lakannut. Valtiot kiirehtivät sen sijaan auttamaan rikkaita instituutioita, kuten pankkeja heti, kun ne näyttävät olevan joutumassa vaikeuksiin, mutta kansan syvät rivit, jotka itse jäävät kasvusta osattomiksi, ovat tähän yhä vähemmän halukkaita.

Jürgen Kockan kirjoittama lyhyt kapitalismin historia aloittaa tämän instituution syntyhistorian jo kaukaa muinaisuudesta ja saapuu sitten 1980-luvulle, jolloin ”jokin alkoi mennä pieleen”. Kysymys oli siitä, että firmat alkoivat saada yhä suuremman osan voitoistaan finanssisektorilta eikä enää reaalisijoituksista.

Kyse oli finansialisaatiosta, jossa joutilaat, tuottamattomat vipurahastot kannibalisoivat hyviä firmoja, jotka tuottivat hyödykkeitä.

 Blyth ei kuitenkaan oikein usko tämän olevan ongelman ydin, sillä ne finanssilaitokset, jotka vuonna 2007 veivät Saksan kriisiin, olivat normaaleja vanhoja pankkeja.

Saksalainen sosiologi Wolfgag Streeck on kirjoittanut toisen Blythin arvosteleman kirjan. Kirjoittaja lähtee puolalaisen Kaleckin teoriasta, jonka mukaan täystyöllisyys toteutuessaan loisi kestämättömän inflatorisen kierteen, joka itse asiassa syntyikin 1970-luvulla.

Tämä aiheutti valtioiden siirtymisen verorahoituksesta velkarahoitukseen. Sen johdosta taas kansainväliset kapitalistit ovat kaikkialla nousseet valtioiden herroiksi, niiden demokraattisen päätöksenteon yläpuolelle.

Nyt kansainvälinen pääoma pystyy esittämään vetonsa sellaiselle politiikalle, josta ne eivät pidä. Tämä onnistuu pelkästään korkoja korottamalla. Ääritapauksessa valtion velan laiminlyönti voidaan ratkaista oikeusistuimissa, kuten kävi Argentiinan tapauksessa.

Koko maan maksujärjestelmä voidaan myös halvauttaa, kuten tehtiin Kreikan tapauksessa. Streeckin mielestä finanssimahdeista on tullut nykyaikaisen valtion toinen valtiomahti, joka on sen kansaa mahtavampi.

Velanotto on antanut kapitalismille lisää elinaikaa, mutta tässäkin tapauksessa rikkaat ovat korjanneet potin. USA:ssa on viimeisten 30 vuoden aikana rikkaimman prosentin osuus kansatulosta kaksinkertaistunut, kun taas 60 prosentilla tilanne on säilynyt ennallaan.

Kun Kocka syyttää velaksi eläviä kansalaisia, näkee Streeck heidät uhreina. Syynä kriisiin ei ole lisääntynyt julkinen kulutus, vaan pankkituet (bailouts), jotka ovat myös lisänneet pääoman mahtia. Streeckin mielestä ”kello tikittää demokratialle, mutta on syytä kysyä, tikittääkö se myös kapitalismille”.

Brittiläisen journalisti Paul Masonin mielestä kapitalismin sairaus on terminaalivaiheessa. Tämä alkoi 1980-luvulla, kun neoliberalismi pääsi valtaan. Se on ideologia, joka tähtää maailman rajattomaan täyttämiseen hyödykkeillä.

Kapitalismissa on kuitenkin Masonin mielestä vika ja hän selittää tapahtunutta ns. Kondratjevin sykleillä. Kondratjev oli tunnetusti ekonomisti, joka Stalinin aikana tuhottiin syytettynä ns. Talonpoikien työn puolueen perustamisesta tarkoituksella taistella neuvostovaltaa vastaan.

Kondratjevin neljäs sykli syntyi sodan jälkeen ja huipistui 1970-luvulla. Romahduksen sijasta kasvu tällä kertaa vain hyytyi. Neoliberalismi esti voittoja laskemasta tehokkaammin, kuin mikään aiempi systeemi.

Nyt työntekijöiden vaatimukset on siis onnistuttu nujertamaan tehokkaammin kuin koskaan aiemmin. Tämän on tehnyt mahdolliseksi ennennäkemättömän laaja siirtyminen automaatioon. Toinen romahdusta estänyt tekijä oli sen havaitseminen, että yksin hallitseva supervalta saattoi maailmassa luoda rahaa tyhjästä -ainakin pitkän aikaa.

Mutta, kuten ennen sanottiin, ex nihilo nihil fit. Ei paperia voi syödä ja maksun aika koittaa vielä jokaiselle velalle. Masonin mukaan kapitalismi on tuomittu romahtamaan ja sen pyövelinä toimii informaatiotekniikka.

Digitaalinen aika on synnyttänyt aivan uudenlaisen ilmiön: jakamistalouden. Ihmiset tekevät ja jakavat viihdeteollisuuden tuotteita ja tietoa netissä ilmaiseksi. Tämä ei edes näy kansantuotteessa, mutta pelkästään Googlen tuottama todellinen hyöty amerikkalaisille käyttäjille on 150 miljardin dollarin arvoinen vuodessa.

Mutta tuskinpa tämä on ”se viimeinen luoti, jota kapitalismi ei voi väistää”. Se nimittäin on se uhka, minkä kapitalismi tuottaa ympäristölle: ilmastonmuutos ja saastuminen.

Maailman toivo on yksinkertaisesti siinä, että kapitalismi nykymuodossaan lakkaa olemasta. Blythin mielestä tämä on optimistinen johtopäätös, joka on pessimistinen intellektuaaliselta kannalta, mutta optimistinen tahdon kannalta.

Myöskään hän ei kuitenkaan näytä oikein vakuuttuneen siitä, että jakamistalouden kehittyminen ja omistusoikeuden eroosio kykenisivät muuttamaan asioita. Mikäli sitä paitsi tulossa on romahdus -mitä ei sanota- sen vaikutukset saattaisivat myös olla hyvin dramaattiset sille keskivertokansalaiselle, josta huolta kannetaan.

Näiden arvosteltujen kirjojen analyysissä ei myöskään erityisemmin voi havaita huolenpitoa siitä, millä tavalla ns. kehittyvän maailman olot ovat muuttuneet ja muuttumassa.

Siinähän kyse on toisaalta hyvin suuresta hyvinvoinnin kasvusta ja toisaalta erittäin huolestuttavasta kulutuksen räjähdyksestä, joka vaarantaa koko maailman tulevaisuuden yhdessä Afrikan valtavan syntyvyyden kanssa.

Jo anarkismin suuriin perustajiin kuulunut ruhtinas Pjotr Kropotkin uskoi ihmisten vapaaehtoisen yhteistyön suuriin mahdollisuuksiin. Miksi ihmisten oikeastaan oli ylläpidettävä valtioksi nimitettyä hirviötä, kun heidän luontainen taipumuksensa ja oma etunsa sai heidät joka tapauksessa toimimaan tavalla, joka oli kaikkien osapuolten kannalta edullinen?

Kropotkin taisi olla naiivi, vaikka hyvää tarkoittikin. Masonin skenaario on hieman erilainen, mutta muistuttaa kyllä anarkistisia esikuvia.

Nyt vastassa eivät kuitenkaan ole vain valtiot, vaan kansainvälinen pääoma, jonka käskyjä valtio meilläkin kuuntelee herkällä korvalla. Yksilö on tietenkin aivan avuton tämän hirviön edessä, eikä paljon auta, vaikka ihmiset kerääntyisivät ryhmiksi ja heiluttelisivat lippuja. Vain suuret rakenteelliset muutokset voivat tämän tilanteen muuksi muuttaa. Toivottavasti ne eivät ole yhtä katastrofaalisia kuin joskus ennen.