Nan shi nan
1960-luvun lopun
ja 1970-luvun alun kultaisina vuosina Kiina oli kovassa kulttimaineessa.
Saksalaisen ydinfyysikko Wilhelm Fucks (kirja Tulevaisuuden voimasuhteet) oli jo 1960-luvun puolivälissä
osoittanut ”insinööritieteellisin menetelmin”, että jo läheisessä
tulevaisuudessa Kiinan mahti -taloudellinen ja sotilaallinen- on yksinään
suurempi kuin koko muun maailman…
Tämä kirjahan
ilmestyi myös suomeksi ja oli kyllin kiinnostava tullakseen arvostelluksi
Historiallisessa aikakauskirjassa. Arvostelun kirjoitti nuori tohtori Osmo
Apunen.
Sitten tuli kulttuurivallankumous,
joka vei Keskuksen valtakunnan
ennennäkemättömään alennustilaan, mutta lännessä sen suosio sen kuin lisääntyi.
Pariisin barrikadeilla hullun vuoden hulluimmat ideat jäljittelivät sitä, mitä
Kiinassa luultiin tapahtuvan.
Ja luultiinhan
sitä kaikenlaista. Luuloja vahvistivat lahjomattomat ja todistusvoimaisina pidetyt
raportit, ennen muuta Jan Myrdalin Raportti
kiinalaisesta kylästä.
Parikymmentä
vuotta myöhemmin Myrdal, joka oli luullut olevansa autenttisten prosessien
tarkkailija, ymmärsi, että oli ymmärtänyt kaiken väärin ja kirjoitti myös siitä
reilusti yleisölleen. Ei sitä enää moni tainnut lukea.
Mutta siinä
vaiheessa Kiinasta oli kuin olikin tulossa talouskasvun jättiläinen. Entinen
moraalin suurvalta oli tulossa suurvallaksi, joka oli jo pakko ottaa huomioon,
sen ilmeisestä moraalittomuudesta huolimatta. Protesteja Falun gongin vainoista, kuolemantuomioista ja elinkaupasta ei ole
juuri näkynyt.
Kiinassa käydään
nykyään kuin naapurissa. Jokainen hiukankin suurempia suunnitteleva yrittäjä
haluaa jättiläismarkkinoista osansa. Myös Kiina itse tunkeutuu yhä aggressiivisemmin
kaikkialle maailmaan, Afrikasta Pietariin ulottuvat nyt suurvallan tuntosarvet
ja Helsingin yliopistossakin toimii Konfutse-instituutti, jossa Kiinan kieltä
ja kulttuuria opetetetaan.
Ja onhan kiinaa
luettavissa myös joillakin ala-asteilla ja tietysti myös koulujen ylemmillä luokilla.
Miksei olisi?
Mutta eikös se
kieli ole ihan mahdotonta? Kuka oppii ne kymmenet tuhannet harakanvarpaat?
Miksi kiinaa pitäisi osata, kun kaikki kuitenkin puhuvat englantia?
Tiukkoja
kysymyksiä. Mutta se kiinan kielen vaikeus on myytti ja kuten myyttien kanssa
usein on, se pitää myös paikkansa, mutta vain osittain.
1970-luvun
alussa muistan Die Zeit-Magazin-lehden
artikkelin Vier Wochen Qual – vierhundert
Worte Chinesisch. Siinä toimittaja vietti kuukauden kelanauhurin parissa ja
intensiivisen aherruksen päätteeksi sanoi ylpeästi: Ich konnte mit Mao plaudern!
Asia on paljon
vähemmän dramaattinen kuin voisi kuvitella. Kiinan kieli on siitä paradoksaalinen,
että se on tietyssä mielessä maailman luultavasti helpoin kieli, jossa ei
tarvita mitään taivutusta tai oikeastaan kielioppia lainkaan. Se muistuttaa
siis pidgin-englantia, joka onkin
siitä kehittynyt.
Usein
kauhisteltu tonaliteetti on joillekin ongelma ja joillekin ei. Asia taitaa
riippua nuottikorvasta ja kuulomuistista. Tosiasia kuitenkin kai on, että
kielet opitaan puhumaan blokkeja muistamalla, eikä kiina taatusti ole tässä
muita kieliä kummempi. Se on siis kaiken kaikkiaan äärimmäisen helppo ja selkeä
kieli, joka pelaa vain alle kolmellasadalla tavulla.
Tavujen
yhdistelmiä sen sijaan löytyy paljon, paljon, kuten arvata saattaa, muutenhan
ei päästäisi lastenkamarikieltä pidemmälle. Mutta onhan myös niissä
logiikkansa.
Mutta entäs se
kauhistuttava hieroglyfien määrä? Onko ihmiselle edes mahdollista oppia niitä
kymmeniä tuhansia? Siinähän sitä työtä onkin, mutta täytyy muistaa, että
jokainen merkki tai lähes jokainen koostuu radikaaleista, jotka antavat
viitteen sekä sanan lausumisesta että merkityksestä.
Sitä paitsi yleisimmät
merkit ovat niin yleisiä, että vain 400 merkkiä kattaa noin 70 prosenttia
normaalista sanomalehtitekstistä, mikäli nyt oikein muistan amerikkalaisen De Francisin
oppikirjassa olleita tietoja. Loputhan voi arvata.
Tuhat, vai oliko
nyt 1200 merkkiä oli Maon aikana tavoite, joka asetettiin lukutaitoiselle.
Onhan sitä työtä siinäkin. Kiinaa voidaan kuitenkin myös kirjoittaa
latinalaisin kirjaimin ja kun siihen vielä panee toonimerkit, on teksti sitä
samaa kiinaa, jonka merkkejä on niin hankala muistaa. Vain kalligrafia jää
pois.
Kannattaa vielä lisäksi
muistaa, että myös japanissa käytetään omien kirjoitusjärjestelmien ohella ja
usein osana niin sanottuja kanji-merkkejä,
jotka ovat juuri noita kiinalaisia merkkejä. Ne tuntemalla saa siis aika lailla
hajua myös siitä, mitä itäisten saarten pojat kirjoittavat.
Kiinalaiset,
kuten me kaikki vaimosta syntyneet kansat, ovat tehneet myös epäonnistuneita
uudistuksia, joista mainittakoon merkkien yksinkertaistaminen Maon aikana.
Uudistuksen ansiosta siveltimenvetoja tarvitaan vähemmän, mutta toisaalta merkkien
vanha sukulaisuus radikaalien -siis osien- kanssa muuttuu hämäräksi ja sitä
paitsi uudet merkit ovat rumiakin.
Toinen vähemmän
onnistunut uudistus on pinyin-romanisaatio.
Kuten olen itsekin tällä palstalla kirjoittanut, itse idea on aivan loistava ja
myös meillä Euroopassa tarvittaisiin jotakin sen kaltaista. Ongelmana on vain,
että kiinan äänteitä pinyin kuvaa
aika huonosti. Vanha Wade-Giles
järjestelmä oli oikeastaan parempi tässä suhteessa.
Eihän se kiinan
romanisaatio nyt ihan englannin kaltaista sähellystä ole, mutta kyllä sekin on
tarpeettoman epätarkkaa. Kyllä meidän suomalainen oikeinkirjoituksemme nousee
useita pykäliä näiden yläpuolelle.
Mutta tämän
sanon vain herättääkseni myötätuntoa, en
nostaakseni kansaamme asemaan, jota se ei kohtuudella ansaitse.
Ja pinyinillä
kirjoitettua tekstiä löytyy Kiinasta myös aika lailla. Olen siinä käsityksessä,
että sen käyttö on lisääntymässä. Ehkäpä eurooppalaisen kannattaa aluksi
painottaa lukemisen opiskelua sen suuntaan?
Johtopäätökseni
joka tapauksessa on, että kiina on siinä määrin hyödyllinen ja kiinnostava kieli,
että sen ottaminen laajemminkin koulujemme ohjelmaan on varsin suositeltavaa. Siinä
sitä myös olisi vähän tuota kaivattua näkökulmaa suureen maailmaan.
Ja olikos se nyt
sitten vaikea kieli vai ei? Shi bu-shi
hen nan ma? Oma oppikirjani sanoo aitokiinalaiseen tyyliinsä: Nan shi nan, keshi hai you rong -yi de
difang!
Vaikeudet ovat vaikeuksia,
mutta on siinä nyt helppojakin kohtia! Repikää siitä.
Ehkä niitä
helppouksia kannattaa korostaa niille, jotka eivät asiasta mitään ymmärrä ja
pitävät koko kielen opiskelua ajan tuhlauksena. En kuitenkaan usko, että niitä
humpuukimestareita, jotka haluavat ottaa kiinan neljänneksi maamme viralliseksi
kieleksi suomen, ruotsin(!) ja englannin ohella, kannattaisi ottaa vakavasti.
Ja mihinkäs nyt
jäivät venäjä ja viro?
Wade-Gilesistä on pakko olla eri mieltä. Siinä on liikaa heittomerkkejä, tavuviivoja ja muita erikoisuuksia ollakseen selkeästi luettavaa. "Beijing" on paljon selkeämpi translitteraatio Pohjoisen Pääkaupungille kuin Wade-Gilesin mukainen "Pei-Ch'ing".
VastaaPoistaKenelläkään ei ole oikein ideaa, miten tuo heittomerkki oikein pitäisi lukea: onko se glottaalipysäys, ignoroidaanko se täysin, tarkoittaako se että sitä seuraava vokaali luetaan englantilaisittain "ai" vai mitä se merkitsee?
Japanilainen ja kiinalainen, jotka eivät osaa toistensa kieltä, kykenevät kohtuullisen hyvin kommunikoimaan kirjoittamalla. Tässä mielessä kiinalainen kirjoitus on erillinen kieli, jota ei tosin puhuta vaan kirjoitetaan.
VastaaPoistaToinen professori
Romanisaatio-ongelma taitaa palautua englannin onnettomaan oikeinkirjoitykseen ja sen ylivaltaan myös itämaisia nimiä kirjoitettaessa. Eurooppalaisista kielistä meillä yleensä ymmärretään translitteroinnin idea eikä ainakaan ennen menty kirjoittamaan vaikkapa Chekhovista tai Piaiaiarvestä. Kaikki eksoottinen sen sijaan otetaan kylmästi englannin kautta edes ajattelematta, että on se niilläkin aina jonkinlainen oma kieli, kuten on meilläkin.
VastaaPoistaMaon kulttuurivallankumous puhutteli idealistisessa ihanteellisuudessaan myös länsimaista 60-luvun opiskelijaradikalismia. Jokin rooli sillä oli Suomessakin ennen kuin täkäläisen vasemmiston jakautuminen niin sanottuun taistolaisliikkeeseen ja perinteiseen enemmistöön tapahtui Tsekkoslovakian miehityksen jälkeen.
VastaaPoistaKatsoin jokin aika sitten uudelleen Jean-Luc Godardin vuonna 1967 valmistuneen elokuvan "Kiinatar", ja jutun satakymmenprosenttisesti ylikyllästetty ja määrätietoisesti osoitteleva ideologisuus sai minut sekä nauramaan että itkemään. Fimissähän kuvataan ranskalaisnuorten maolaista solua, joka seikkailee verbaaliviidakossaan ja loppua kohden ajautuu yhä enemmän "vallankumousellisen tietoisuuden" valtaan.
Yksi poika tosin ottaa kesken kaiken eron ja etäisyyttä kommuuniinsa, ja hänet Godard asettaa kasvokkain kameran kanssa ruokapöydän ääreen syömään murustuvaa leipää ja juomaan kaakaota suunnattoman suuresta mukista. Siinä hän selittää pilviähipovan teoreettisesti missä ryhmä hänen mielestään meni opillisesti harhaan.
Elokuvan lopussa muutaman ryhmäläisen oikeassaolemisen- ja todisteluntarve kasvaa niin pakottavaksi että he päättävät ryhtyä sanoista tekoihin ja suorittaa poliittisen murhan. Ylijännite kuitenkin hämärtää loputkin todellisuudentajusta ja tapetuksi tulee täysin väärä henkilö.
Emme silloin aikanaan, kun näitä Godard-leffoja niiden uudenlaisen elokuvallisen ilmaisun ihastuttamina katsoimme, ymäärtäneet miten paljon ajatuksellista opetusta niihin sisältyi. Vasta ajallinen etäisyys on tuonut nuo omassa ajassaan vaistonvaraisesti esiinpoimitut elämäntunnot "historiallisena totuutena" esiin.
Ehkä siinä on jotain ikuista totuutta. Kunkin ajan visionaarit osaavat tallentaa oman aikansa olennaiset ominaisuudet niin että ne jälkikäteen näyttäytyvät omassa ajassaan loistaneilta profetioilta. Godardinkin kohdalla pitää paikkansa, että kun taiteilija kuuluu omaan aikaansa, hän kuuluu kaikkiin aikoihin ja historiaan.