Slummien ongelma
Olen varmaan jo joskus
kirjoittanutkin Theodore Dalrymplen kirjasta Life at the Bottom, mutta asia on
sen verran tärkeä, että sitä kannattaa ehkä käsitellä useamminkin.
Dalrymple on lääkäri, jolla on
laaja kokemus slummeista sekä Englannista että eräistä muistakin maista, muun
muassa Saharan eteläpuolisesta Afrikasta.
Inhimillisestä näkökulmasta kurjimmat
slummit hän on löytänyt Englannista ja nimenomaan valkoisten asuttamilta
alueilta. Takapajuisissa maissa ihmisillä on elämässään tarkoitus, vaikkapa
vain päivän toimeentulon hankkiminen. Siirtolaisilla taas on omat sukunsa ja klaaninsa ja
kulttuurinsa, joka saattaa olla primitiivinen, mutta pystyy antamaan heille
tunteen omasta arvostaan. Niillä valkoisilla, jotka ovat pohjalla, ei ole
mitään tällaista.
Dalrymplen kirja Life at the Bottom. The Worldview that makes
the Underclass, Chicago 2001, 263 s. kertoo jo nimessään sen keskeisen
painotuksen, joka tekijällä on. Alaluokkaisuus on maailmankatsomus.
Tekijä ei ole kyllin yksinkertainen
kuvitellakseen, ettei sosiaalisilla tekijöillä ole suurtakin vaikutusta
alaluokan syntyyn ja olemassaoloon. Siitä huolimatta hän nostaa voimakkaasti
esille sellaisia, mielestään aliarvioituja ja laiminlyötyjä seikkoja, joiden
ignorointi johtaa koko ilmiöin väärinkäsittämiseen.
Pitkälti kyseessä ovat samat asiat,
joita tekijä on käsitellyt kaikissa muissakin teoksissaan: kulttuuri, joka
nostaa kunniaan huonouden, pahuuden ja rikollisuuden, pidäkkeetön egoismi ja
vastuuttomuus, puuttuva pyrkimys mihinkään korkeampaan ja jopa kaiken
korkeamman kieltäminen, ei suinkaan ole vain slummien, vaan koko kulttuurin yhä
paheneva sairaus.
Aave
vaeltaa läntisessä maailmassa, kirjoittaa Dalrymple: alaluokkaisuuden aave. Kirjoittaja olettaa, että alaluokkaisuutta
on kaikissa länsimaissa. Sen edustavat eivät itse asiassa ole köyhää väkeä,
vaan nauttivat jopa sellaisista hyvyyksistä, jotka olisivat saaneet Rooman
keisarit tai itsevaltiaat monarkit haukkomaan henkeään. Tämä joukko ei ole
poliittisesti sorrettua, vaan voi käydä rauhassa nukkumaan pelkäämättä yöllistä
koputusta ja se uskaltaa koska tahansa sanoa mielipiteensä.
Siitä huolimatta tämä joukko on
köyhää ja jopa kurjaa henkisesti. Kurjuus ei johdu esimerkiksi rodusta.
Englannin slummien asukkaat ovat pääosin valkoisia, mikä voi hämmästyttää
amerikkalaisia. Kurjuuden syvyys ei myöskään tee mahdottomaksi sieltä nousua.
Etelä-Korean asukkaat nousivat hyvinvointiin syvemmästä alhosta muutamassa
vuosikymmenessä.
Kyseessä on itseään ruokkiva
kierre, jossa alaluokkainen maailmankatsomus on avainasemassa, väittää
kirjoittaja. Slummien elämäntapa lähtee siitä, ettei pyrkimystä parempaan ole
ja sen mahdollistaa hyvinvointivaltio, joka tietenkään ei ole ilmiön riittävä
syy.
Joka tapauksessa kirjoittaja nostaa
hyvinvointivaltion syyksi siihen, että alaluokan perheet eivät lainkaan pysy
koossa. Hänen alueellaan 70 prosenttia äideistä oli yksihuoltajia ja hän
arvelee, että määrä olisi sata, ellei siellä asuisi myös intialaisia.
Hedonismi ja vastuuttomuus kulkevat
käsi kädessä ja kun tähän liitetään täydellinen opinkäynnin halveksinta ja
sosiaalisen nousun ajatuksenkin hylkääminen, jäävät jäljelle rikos ja huumeet.
Valtakulttuuri ei tarjoa tälle
joukolle mitään arvoja, vaan sen sijaan nostaa sen jonkinlaisiksi ihailluiksi
jaloiksi villeiksi, joiden sorrettuun asemaan muka liittyy jonkinlaista
autenttisuutta ja hyveellisyyttä. Pahe on aina olosuhteiden syytä ja yksilö
päästetään vastuusta. Veitsi vain menee sisään ja pistooli laukeaa. Sitä
niinkuin pimahtaa tai kilahtaa, minkäs teet.
Ylempiä luokkia tämä joukko ei
ihaile tai kunnioita, vaan halveksii ja syystäkin. Antaahan tuo yhteiskunnan
kerma ymmärtää, että jokin räppäri, joka ylistää järjettömiä väkivallantekoja,
kuuluu läntisen maailman hengen jättiläisiin. Ja mikä onkaan viesti, kun
kuningashuoneen jäsen kertoo ottaneensa napalävistyksen aitoon slummityyliiin…
Kirja on täynnä esimerkkejä, jotka
on esitetty usein huikean sarkastisesti ja joiden näkökulma poikkeaa
virkistävästi siitä epärehellisyydestä, joka usein leimaa näiden asioiden
käsittelyä.
Itsemurhayritykset ovat
Dalrymplelle osa hänen työmaataan eikä hän käsittele niitä tilastollisesti,
kuten useat alan tutkijat, vaan pyrkii aina inhimilliselle tasolle. Sama koskee
perheväkivaltaa ja rikollisuutta.
Niinpä kirjoittaja ei myöskään
tarjoa yhteiskunnan rakenteellisia muutoksia lääkkeeksi tautiin, vaan korostaa
yksilön vastuuta ja sitä, että tämä perusasia olisi myös hänelle kerrottava sen
sijaan, että tyydytään silittelemään päätä ja epärehellisesti otetaan
syyllisyys koko yhteiskunnan vastuulle.
Mutta tietenkin myös Dalrymple on
yksipuolinen. Nyky-yhteiskunta todella tuottaa tilanteita, joissa yksilö jää
avuttomaksi sen voimien armoille. Ei riitä, että haluaa tehdä työtä, kun työtä
ei kerta kaikkiaan ole. Jokainen ihminen haluaa myös päteä elämässään ja ellei
se ole mahdollista laillisuuden puitteissa, mennään helposti huumeiden ja rikosten
tielle.
Ilmeisesti myös on niin, että
ainakin jossakin päin maailmaa yhteiskunta suosii ratkaisuja, jotka ovat tuhoisia,
mutta kaikille osapuolille helpoimpia: kun työtä ei ole, maksetaan korvauksia.
Tämä sopii sekä valtiolle että ammattiliitoille, jotka taistelevat
palkanalennuksia vastaan. Korvausten saajakaan ei protestoi.
Kun automaatio ja ulkomainen
halpatuotanto syövät työpaikat, yhä suurempi määrä ihmisiä jää liikaväestöksi,
jolle ei ole paikkaa yhteiskunnassa. Silloin voi syntyä kierre, joka synnyttää
slummit ja niiden alaluokkaisen psykologian. Ulkomaisen halpatyövoiman
maahantuonti vain pahentaa tilannetta.
Kulttuurissa, jossa suvun ja
perheen rakenteet on tuhottu, jää yhteiskunnalle tarpeeton yksilö irralleen ja
vaille sosiaalisen pätemisen mahdollisuutta, mikäli haluaa pysyä kaidalla
tiellä.
Tämä merkitsee henkistä
katastrofia, vaikka aineelliset olosuhteet olisivat ainakin joissakin suhteissa
sellaiset, että Rooman keisaritkin olisivat niitä hämmästyen kadehtineet. Karu
totuus tietenkin on, että aineellisella kurjuudella on taipumus kasaantua
tilanteessa, jossa eletään toimeentulominimin lähellä.
Dalrymple tuskin on aivan oikeassa,
mikäli hän katsoo, että alaluokkaisuus olisi erityisesti nykyaikainen ilmiö,
kuten hän näyttää olettavan. Hänen kuvaamansa psykologia toki ainakin jossakin
määrin muistuttaa Marxin ja Engelsin kuvausta Lumpenproletariaatista ja myös itse Rooman proletariaatti,
omaisuutta vailla oleva sotaväen tuottaja, lienee ollut pikemmin tällaista alaluokkaa
kuin ihanteellista, sorrettua työväestöä. Sehän myös nautti ilmaista leipää ja
sirkushuveja.
Mikäli Dalrymplen kuvausta
Englannin nykypäivästä verrataan siihen tilanteeseen, mikä meillä oli joskus sata
vuotta sitten, saattaa merkittävimpiin eroihin kuulua se voimakas pyrkimys
ylöspäin, joka Suomen työväelle oli ominaista.
Min kuntos keksii, kirvees lyö,
se olkoon vapauden työ,
ja kohta väistyy sorron yö...
Näin lauloi sivistystahtoinen
kansa, joka rakensi voimansa osoitukseksi mahtavia työväentaloja, joista
suurimmat olivat kaupungin komeimpia palatseja, kuten Helsingissä.
Toki tuon ajan kurjuus usein tavoitti
myös ne, jotka uutterasti tekivät työtään. Liikaväestö ja lamakaudet eivät ole
uusia keksintöjä. Ajan erityispiirteisiin kuului myös prostituutio, joka sitten
äkkiä hävisi lähes kokonaan.
Mutta tämä liittyy jo koko
yhteiskunnan muutokseen samoin kuin se elintason nousu, joka näytti jo koskevan
jokaista ennen kuin globalisaatio alkoi näyttää pohjoiselle pallonpuoliskolle
todellisia kasvojaan.
On todennäköistä, että se valkoinen
kurjuus, jota Dalrymple väittää olevan kaikkein suurinta, todella on sellaista.
On mahdollista, että sen tärkeä syy on se kulttuurin eroosio, jonka tuotteita
Dalrymple löytää asiakkaidensa asenteista. Pelättävissä on, että slummit ja
slummipsykologia alkavat kehittyä myös meillä. Proletaarin tunnusmerkkejä
kantavat maahanmuuttajat ovat tälle ihanteellinen alusta.
On epätodennäköistä, että niin
sanotun hyvinvointivaltion purkaminen olisi taikatemppu, jolla tätä kurjuutta voitaisiin
ehkäistä. Sen sijaan tuntuu mahdolliselta ajatella, että muuan tärkeä päämäärä
taistelussa slummiutumista vastaan voisi olla ihmisten työllistäminen tavalla
tai toisella, myös hyväksymällä matalammat palkat, siis työmarkkinoiden jousto.
Saksan Hartz IV ei liene saanut
ihmeitä aikaan, mutta huomattavaa parannusta kuitenkin. Ja tässä en tarkoita
vain ns. aineellista elintasoa, vaan inhimillistä arvokkuutta ja elämän
mielekkyyden lisääntymistä.
On outoa, että nykyisten kansan
ystävien suurin huoli näyttää koskevan sitä, ettei työntekijöiden palkkoja
missään tapauksessa alenneta, kun tämä samaan aikaan tuomitsee yhä suuremman
määrän työttömiä elämään pelkällä korvauksella, vailla mahdollisuutta vaikuttaa
omaan elämäänsä.
Se mikä on erityisesti muuttunut viimeisen puolen vuosisadan aikana on juuri se että nyt älymystö ja eliitty yleensäkin täysin häpeämättömästi jopa ylistää tällaista alaluokkaista käyttäytymismallia olisi sitten rap-kulttuurista tai twerkkauksesta kyse. On siis hienoa ja "coolia" olla mauton ja törkeä. Osin kyse on myös poliittisesta korrektiudesta. Jotain maaseudun kantaväestön junttiutta saa yhä halveksia mutta ei jos samaa tekevät afrikkalaista syntyperää olevat.
VastaaPoistaItse olen ollut käytännössä 25 vuotta työtön, ja onhan tämä tilanne täynnä absurditeetteja. Kun on ollut näin kauan köyhä on enää tasan yksi asia millä on merkitystä, ja se on raha. Kaikki muu kaunis huuhaa on täysin toisarvoista. Seteli pöytään ensin, sitten keskustelemme.
VastaaPoistaRuskeassa kirjekuoressa, muuten soosu vie sen.
Sossu vei minulta kuuden tonnin vakuutuskorvauksen, laskettiin tuloksi ja tuet katkaistiin. Kun köyhä joutuu kolariin, niin muut saavat vakuutuskorvauksia ja lähtevät etelään viikoksi, köyhä lähtee leipäjonoon. Ja tämä puhe, että kuuskymppiset köyhät eläkkeelle. Mikä järki siinä on? Kriteerin täytyisi olla työttömyyden kesto, ei ikä. Sitten se menisi oikein.
Joku kuuskymppinen on vuoden työttömänä ja saa pitkäaikaistyöttömän statuksen ja ei kun eläkkeelle. 25 vuotta työttömänä ollut nuorempi ei pääse. Kumpihan heistä oikein kuuluisi eläkkeelle? Joku ikänsä töissä ollut kuusikymppinen, vaiko viisikymppinen joka ei ole ollut töissä koskaan? Pelkkiä absurditeetteja, joka puolella.
Suurin syy asunnottomuuteen tässä maassa on joutuminen mielisairaalaan. Kun joudut sairaalaan, niin sossu katkaisee vuokranmaksun. Neljä kuukautta sairaalassa, ja olet asunnoton kun sinut potkaistaan pihalle. Ketään ei kiinnosta. Pelkkiä absurditeetteja joka ilmansuunnassa.
Sitten joku suvakki tulee vaatimaan kunnioitusta vieraita kohtaan ihmisiltä joita ei kukaan kunnioita. Kunnioitusta ei voi vaatia jos sitä ei ensin anna.
Englannissahan alaluokkainen maailmankatsomus on ollut jo ennen Dickensiä, eikä se kokonaan ole hävinnyt hänen jälkeensäkään. Vietiinhän Englannista valkoisia orjiakin. Nykyilmiö on sitten, että alaluokatkin sijoittuvat kahdenkerroksen väeksi. Huonosti sopeutuneet maahanmuuttajat ja kantakurjalisto, Ilman muuta sama ilmiö leviää maailmanlaajuisesti, eikä pohjolakaan jää siitä osattomaksi. Missä määrin ja millä ajalla, se jää nähtäväksi.
VastaaPoista"25 vuotta työtön"
VastaaPoistaSe on jotakin. Minä puolestaan en ole koskaan päässyt osallistumaan Olympiakisoihin, puhumattakaan olumpiakullan puremisesta, että onko se ihan oikeata kultaa. Eikä toivoakaan ole. Täytyy vain tyytyä siihen että metsissä on riittävästi polkuja lenkkeilyä varten.
Odotamme, että talouskasvu poistaa ongelmat, mutta jos se globalisaation aikana ei takaa työtä tai antaa vain matalapalkkatyötä, niin syntyy saarekkeita, joissa eletään kuin slummeissa, mutta sosiaaliturvan avulla saadaan välttämätön. Todellinen köyhyys on kulttuurista köyhyyttä. Maahanmuutto vain lisää tätä kulttuurista alennustilaa. Monikulttuurisuudessa ei ole kyse laadusta vaan moninaisuudesta ja yhtenäisestä ainoasta sallitusta ideologiasta. Kulttuurisesti köyhillä on niin paljon vähemmän annetavaa lapsilleen kuten henkisiä resursseja, henkevyyttä, älyllistä uteliaisuutta, kohtuutta, uutteruutta, hyvää työmoraalia. Velvollisuuksia ei ole, kun vapaa-aikaa on määrättömästi. Työtä tekemällä sitoutuu yhteisöön, ja löytää suuntaa elämälleen. Kyllä se todellinen hyvinvointi tulee edellenkin työstä. Miten meidän päättäjät voivatkaan olla niin todellisuudesta irrallaan, että he kuvittelevat lisäävänsä työllisyyttä ja kurovansa huoltosuhteen umpeen tuottamalla kehitysmaista ammattitaidotonta työvoimaa, jonka työllistymisen eteen tehdään niin paljon töitä, että oman kansan työttömät jäävät taitoineen ja koulutuksineen elämään katkeroituneena puutteessa.
VastaaPoistaPahaa pelkään, että päättäjämme - eliitti siis - ei ole mitenkään todellisuudesta irrallaan. Päin vastoin: he ohjailevat tapahtumia haluamaansa suuntaan...
PoistaTulin juuri Mikkelistä. Kadulla kulki kaksi ylvästä afrikkalaista naista, jotka kantoivat päänsä päällä tavaroitaan. Kuten kotona Afrikassa. Tähänkö on tultu?
VastaaPoistaOlisiko pitänyt roikottaa käsissä suomalaiseen tapaan, jotta vanhana sitten on hartiat lysyssä ja selkä kumarassa?
PoistaBlogistin mainitseman kirjan varsinainen opetus paljastuu vasta durkhemilaisen sosiologisen tulkinnan kautta. Ei maailmankatsomus suinkaan ole se mikä tekee köyhästä ihmisestä tuhoavan köyhyyden uhrin. Läksy joka meidän tulisi oppia on se, että vain suhteellisella köyhyydellä on merkitystä.
VastaaPoistaIhminen on niin perin juurin sosiaalinen olento. Köyhyys keskellä yltäylläisyyttä murskaa yksilön elämänvoimat ja -halut totaalisemmin kuin köyhyys siellä missä lkimain kaikki ympärillä ovat absoluuttisessa mielessä köyhiä.
Tätä ei tietenkään ole individualistisen sokeuden vallitessa ollenkaan helppoa tajuta. Mehän näemme vain yksilöitä, ja vertaamme yksilöitä keskenään yli maiden rajojen, kulttuurirajojen ja yli koko maanpiirin. Emme ymmärrä että elämän ehdot ja eväät ovat yhteisölähtöisiä, eivät jokaisella yksilölle syntymälahjana annettuja.
Olen monesti ihmetelyt sitä miten vaikeaa durkheimilaisen sosiologian perusasetuksia on omaksua. Se, että on olemassa yhteisöominaisuuksia ja -ilmiöitä, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin, on sangen vaikeasti ymmärrettävissä oleva asia. Esimerkiksi kysymys köyhyyden vaikutuksista on sellainen, jota tuskin voi ymmärtää ellei durkheimilaisia perusteita ole ajateltu ensin selviksi.
Myös se ajatusvirhe, joka tehdään kun nähdään yhteiskunnan "rakenteelliset ratkaisut" vastaukseksi jonkin sosiaalisen vakion -- kuten köyhyyden -- ongelmiin, seuraa suoraan kyvyttömyydestä tajuta millaisten ilmiöiden kanssa olemme yhteisötodellisuudessa tekemisissä.
Vain muutokset itse kulttuurin perustekijöissä voivat muuttaa sosiaalisia vakioita. Kulttuuri on olemuksellisesti historiallinen jatkumo, joka tuppaa tuottamaan tietyt vakiot -- ja myös "anomiat" -- eikä ole mitään organisatoristataikatemppua jolla kulttuuriset voimat voitaisiin päätöksenteolla selättää.
Näen nykyisen yhteiskuntatilanteen toivottomana nimenomaan siksi että ymmärrystä ihmisen lajityypillisestä sosiaalisuudesta ei enää ole oikein missään. Sekä tiedollinen että arvoja koskeva ajattelumme ovat individualismin läpivärjäämiä. Pahin historiallisen älyn vääristymä koskee "talousajattelua", joka on individualistis-liberalististen harhojen ylittämätön symbioosi.
Kaikkien mantereiden köyhät, liittykää yhteen!
VastaaPoistaEntä jos kaikkien mantereiden köyhät päättävätkin kokoontua piknikille vaikkapa Etelänavalle, niin kuka maksaa viulut ja kuka siivoaa piknikinjälkeiset paskat, pullot ja tölkit? En tiedät.
Kaikkien mantereiden köyhät, liittykää yhteen! Mutta joku voi keksiä jotain suurempaakin. Esimerkiksi: Koko luomakunnan kaikki köyhät, sairaat ja vammaiset, liittykää yhteen! Tässä vastaan tulee jo ymmärtämisvaikeuksia, ainakin minulla.
En oikein tiedä näistä -ismeistä tai -heimilaisuuksista. Varovasti annosteltuina niistä voi oppia jotakin mutta aina ne tuntuvat tälläytyvän oppirakennelmiksi joita meidät pannaan nöyrästi seuraamaan kunnes päädymme seuraavaan romahdukseen tai ajatusrakennelmaan.
VastaaPoistaOvatko ihmisen rakentamat suuret yhteiskunnat ylipäätänsä tieteellisesti selitettävissä? Tuntuvat kovin kompleksisilta ymmärrettäviksi, aika kun ei pysähdy.
Itsekuri, asioista parhaan kykynsä mukaan selvän ottaminen, terve maalaisjärki ja sen ymmärtäminen, että asiat siis muuttuvat, sen pitäisi riittää. Jos jotain haluaisi tähän lisätä niin olkoon kielitaidon hankkiminen tavoitteena, ettei jäisi puhtaaksi viljellyn kotimaisen tiedon varaan. hh
"En oikein tiedä näistä -ismeistä tai -heimilaisuuksista. Varovasti annosteltuina niistä voi oppia jotakin"
PoistaVarovasti annosteltuina esitettiin myös marxilaisuuden päämääriä Kommunistisessa manifestissa: proletariaatti vie porvariston omaisuuden vähitellen. Kommunistisena päämääränä oli yksityisomistuksen lopettaminen maksimaalisesti, koska pientalonpojan omaisuus on porvarillisen omaisuuden lähde.
"yksityisomistuksen lopettaminen maksimaalisesti"
PoistaYksityisomistuksen lopettamsta maksimaalisesti varten Marxilla ja Engelsillä oli järeät aseet:
Marx in December 1847: (proletaarisen vallankumouksen täytyy lyödä miekat yhteen vastavallankumouksen kanssa maailmansodassa) “…every revolutionary upheaval… must fail until the revolutionary working class is victorious, that every social reform remains a utopia until the proletarian revolution and the feudalistic counter-revolution measure swords in a world war.” (K. Marx, F. Engels. Collected Works, Vol. 9, pp. 197-198.
Marx in December 1848: (ainoastaan maailmansota voi kaataa vanhan Englannin) ”And only a world war can overthrow the old England … But any European war in which England is involved is a world war…” (Ibid., Vol. 8, p. 215.
Engels in 1849: (seuraava maailmansota tulee pyyhkäisemään maan päältä ei ainoastaa taantumukselliset luokat , vaan myös kokonaiset vastavallankumoukselliset kansat. Siitäkin tulee askeleteenpäin.) “The next world war will result in the disappearance from the face of the earth not only of reactionary classes and dynasties, but also of entire reactionary peoples. And that, too, is a step forward”. (K. Marx, F. Engels. Collected Works, Vol. 9, p, 238.
Marx in 1850: (proletariaatin nousu Ranskassa tulee johtamaan maailmansotaan) “…every fresh proletarian upheaval in France directly involves a world war.” (Ibid., Vol. 10, p. 70.
Marx in 1870: (tällainen sota Nro 2 johtaa sosiaaliseen Venäjällä) ”What the Prussian jackasses do not see is that the present war is leading just as inevitably to a war between Germany and Russia… And such a war No. 2 will act as the midwife of the inevitable social revolution in Russia”. (Ibid., Vol. 44, p. 57.
Engels in 1879: (tämänkaltainen sota johtaa valtaviin onnettomuuksiin, mutta niistä syntyy uusi puolue, joka syntyy kaikkialla Euroopassa ja joka ei tule epäilemään, kuten nykyiset naurispäät ) “A war such as that would, for us, be the greatest of misfortunes; it might set the movement back by twenty years. But the new party that must surely emerge from it at last would, in all European countries, be freed of a host of hesitations and pettinesses such as presently hamper the movement everywhere”. (Ibid.,Vol. 34, pp. 431-432.
Engels in 1887: (maailmansota ja siitä johtuvat nälkä, sairaudet ja barbarism…tulevat luomaan edellytykset työväenluokan lopulliselle voitolle) “…a world war, moreover, of an extent and violence hitherto unimagined… famine, disease, the universal lapse into barbarism, both of the armies and the people… Only one consequence is absolutely certain: universal exhaustion and the creation of the conditions for the ultimate victory of the working class”. (Ibid., Vol. 26, p. 451.
Engels in 1890: (Maailmansota? Sen sytyttäminen on lasten leikkiä) “A war? Child´s play to launch one. But what would become of it once launched defies the imagination… It is well known that peace persists only thanks to the unending revolution in weapons technology… incalculable prospects of the only war now still possible, a world war.” (Ibid., Vol. 27, p. 9.
Engels in 1895: (mikä tahansa sota maailmasodaksi…Kommunistinen manifesti julisti militaristisen proletariaatin tehtäväksi valloittaa...) “… by making any war other than a world war of unprecedented cruelty and absolutely incalculable outcome an impossibility… The Communist Manifesto had already proclaimed the winning of universal suffrage, of democracy, as one of the first and most important tasks of the militant proletariat.” (Ibid., p. 514-515.
Hyvä teksti, mutta toivoisi että kirjoittaja tekisi kappalejaot riviväleillä, mikä on yleinen käytäntö, niin olisi helpompi lukea näitä.
VastaaPoistaKannatan, kun pitkä teksti on yhtenä massana, minua rupeaa helposti nukuttamaan kesken jutun, aivan kuin joidenkin opettajien tunneilla. Eivätkä hekään pitäneet hengähdystaukoja. Nytkään en muista puoliakaan.
PoistaKappalejaon käyttäminen on kuin hyvän puhujan esitys, taukoja aina silloin tällöin niin kuulijatkin pysyvät valppaina.
Olen samaa mieltä. Tosin pelkkä reilu sisennyskin riittäisi ja olisi typologisesti elegantimpi.
PoistaMakuasia.
PoistaKiitos blogisti lähti Dalrymplen kaksi kirjaa tilaukseen. Herra kirjoittaa niin kiintoisista aiheista että lukeahan nuo pitää.
VastaaPoistaOnneksi Vihavainen osaa tiivistää asiansa viimeiseen viiteen senttimetriin, kuten hyvän nettikirjoittajan tuleekin tehdä.
VastaaPoista"On outoa ... vailla mahdollisuutta vaikuttaa omaan elämäänsä."
VastaaPoistaEi siinä mielestäni ole mitään outoa. Sehän on se koko homman tarkoitus, estää eliittiin kuulumattomia tekemästä itsenäisiä päätöksiä.
Minäkin kannatan rivivälejä.
VastaaPoista