Ymmärtämättömyyden ylistämisestä

Ymmärtämisen petollinen helppous

Nykyaikaisen nihilismin historia ei ole kovin pitkä. Toki löydämme jo antiikista ajattelijoita, jotka pitivät suurimpana saavutuksenaan totuuden ja sen mahdollisuudenkin kieltämistä sen sijaan, että olisivat tavoitelleet vaikeampaa asiaa eli totuuden löytämistä. Mutta sen jälkeen seurasi historiallinen katkos.

Valistuksen intohimo totuuteen ei tullut yksin. Sitä seurasi sen varjona myös irrationalismi, joka kielsi edistyksen mahdollisuuden ja nosti jalot villit järjen kritiikin ulottumattomiin.

Mutta eurooppalaisilla oli sentään viime vuosituhannen lopulle saakka seuralaisinaan sekä Protagoras että myös Sokrates, sekä de Sade ja Rousseau että Voltaire ja Kant.  Kysymys totuudesta pysyi aina ajankohtaisena.

Näinhän oli jo antiikin aikoina. Pilatuksen ivalliseen kysymykseen siitä, mikä oli totuus, vastasi Nasaretilainen profeetta uskonvarmuuden tuomalla arvokkuudella, jonka rinnalla maaherra vajosi moraaliseksi ja intellektuaaliseksi kääpiöksi kymmenien sukupolvien mielessä.

Keskiajalla ei totuutta etsitty, koska se tiedettiin. Sen sijaan tutkittiin, miten totuus ilmeni luonnossa ja ilmoituksessa eikä kysymys ollut suinkaan triviaali.

1800-luvun etummaiset ajattelijat, kuten Nietzsche, näkivät sitten kulttuurin käyneen ontoksi ja nostivat esille kysymyksen nihilismistä kaikessa laajuudessaan, mikä avasi ammottavan kuilun koko omahyväisen vuosisadan sielun peiliksi. Kysymys totuudesta oli äärimmäinen kysymys, joka pelotti jo suurimpiakin henkiä.

Mutta kun vuosisata noista päivistä oli kulunut, oli tapahtunut jotakin merkillistä. Totuudesta ja siihen liittyvistä kysymyksistä oli tullut latteuksia ja itsestäänselvyyksiä, jotka olivat niin alkeellisia, ettei niitä enää kukaan kysynyt. Siihen ei tunnettu edes tarvetta.

Professori Allan Bloom julkaisi vuonna 1987 kirjan The Closing of the American Mind, joka herätti suurta huomiota ja sai osakseen sekä innostunutta ylistystä, että vihaa ja pilkkaa. Sen kärki oli siis ilmeisesti osunut johonkin tärkeään kohteeseen.

Bloomin kirja oli tähdätty ennen muuta amerikkalaisten yliopistojen intellektuaalista ilmastoa vastaan, mutta samalla se kohdistui koko amerikkalaiseen kulttuuriin, sen uuteen tapaan puhua ja ajatella.

Bloomin lähtökohta on opiskelijan kasvattaminen, hänen johdattamisensa tietoon. Kaiken alkunahan täytyy olla ihmisen suhde tietoon ja ymmärtämiseen. Oppia voi vain se, joka itse haluaa oppia oivaltamaan asioita. Opettajan rooli tässä työssä on vain kätilön, siis auttajan osa, kuten jo Sokrates kerran asian ilmaisi.

Tiedon kaataminen ihmisen päähän on yhtä turhanaikaista työtä kuin veden kantaminen kaivoon. Ellei vesisuonta ole, ei kaivosta kannata odottaa pysyvää hyötyä. On helppo toistella syvällisiä viisauksia niitä ymmärtämättä, mutta on turha kuvitella, että tämä merkitsisi niiden omaksumista ja ymmärtämistä.

Bloom oli imponoitu siitä, miten intellektuaalinen ilmasto amerikkalaisissa korkeakouluissa oli muuttunut hänen aikanaan eli siis toisen maailmansodan jälkeisenä aikana.

Opiskelijat olivat yhtäkkiä yhtenä laumana omaksuneet aivan uusia näkemyksiä, joita pidettiin jopa itsestäänselvyyksiä eli siis kritiikin ulottumissa olevina. Tämän mukaisesti niitä ei myöskään alistettu järjen kritiikille.

Kun Bloom heti sodan jälkeen meni yliopistoon oli esimerkiksi sellainen käsite kuin ”arvoarvostelma” vielä aivan tuore ja jännittävä. Se kuului vain eliitille ja lupasi tuoda mukanaan jotakin erityistä uutta ymmärrystä.

Parissa vuosikymmenessä tilanne muuttui sitten täysin. Arvorelativismista tuli dogmi ja jollakin merkillisellä logiikalla nihilismi alettiin ymmärtää moralismiksi. Bloom ei pidä relativismia  sinänsä kauhistuttavana, mutta hänen mielestään on hämmästyttävää ja alentavaa se dogmaattisuus, jolla tuo relativismi hyväksytään ja se hilpeä huolettomuus, jolla suhtaudutaan tämän asian merkitykseen ihmisen elämälle.

On myös syytä kysyä, mitä tämä kaikki kertoo kulttuurista ja sen muutoksesta. Mihin olemme menossa ja missä mennään? Millaista tietoa ja ymmärrystä tällainen väki haluaa ja mitä se siitä elämälleen saa?

Dogmaattinen ennakkoluulojen hylkääminen on Bloomin mielestä myös muuan omituinen ilmiö tässä ajassa. Tokihan mieli, joka on vailla ennakkoluuloja, on tyhjä. Tuollainen asenne voi perustua vain siihen, ettei ymmärretä, miten vaikeaa on ymmärtää, että ennakkoluulo on ennakkoluuloa, sanoo Bloom.

Sokrates oppi vasta elinikäisen intellektuaalisen työskentelyn kautta ymmärtämään olevansa tietämätön, mutta nyt jokainen peruskoululainen tietää tämän Millä tavalla hän sen muka tietää? Miten tähän oikein on tultu? Onko kysymys siitä, että ihmisen mieli on niin yksinkertaistettu, ettei sen selittäminen enää ole vaikeaa?

Ehkäpä (me koulutetut ihmiset) emme enää näe luontoa, vaan sen sijasta harmaita käsitteitä, jotka alun perin luotiin tulkitsemaan luonnon ihmeitä, mutta jotka sitten villiintyivät ja kuristivat alkuperäisen kohteensa, samalla menettäen oman mielekkyytensä?

Bloomilla on toki tavattoman paljon puhuttavaa siitä, mitä amerikkalaisissa yliopistoissa oli tapahtumassa noihin aikoihin, kun postmodernismi alkoi niissä tehdä tuhojaan. Samalla hänen kirjansa on laajemminkin todistuskappale länsimaisen kulttuurin historiasta ja siitä akateemisesta maailmasta, jonne dekonstruktio, feminismi, rotuajattelu ja muu anti-intellektualismi oli juuri alkanut tunkeutua.

Esimerkit noiden virtausten mukanaan tuomista päättömyyksistä ovat jokaiselle kyllin tuttuja, joten niitä ei kannata juuri tässä yhteydessä enää toistella.

Toki postmodernismin hulluimmat saavutukset joutuivat ennen pitkää pilkan kohteeksi myös NYRB:n kaltaisissa vasemmistoliberaaleissa lehdissä ja nykyään niiden asema ei enää ole yhtä kiistaton kuin aikoinaan.

Luultavasti Bloomin sivallus kuitenkin on yhä ajankohtainen, kun hän sanoo, että humanististen tieteiden portin yläpuolelle on kirjoitettu monella tavalla ja monella kielellä: ”Totuutta ei ole –ainakaan täällä”.

Ajankohtainen on varmasti myös se dogmaattinen anti-intellektualismi, joka pukeutuu nyt poliittisen korrektiuden vaippaan ja joka kieltää suhtautumasta kriittisesti mihinkään järjettömyyteen, joka kehtaa vaatia itselleen tunnustusta.