Ymmärtämisen petollinen helppous
Nykyaikaisen
nihilismin historia ei ole kovin pitkä. Toki löydämme jo antiikista
ajattelijoita, jotka pitivät suurimpana saavutuksenaan totuuden ja sen
mahdollisuudenkin kieltämistä sen sijaan, että olisivat tavoitelleet vaikeampaa
asiaa eli totuuden löytämistä. Mutta sen jälkeen seurasi historiallinen katkos.
Valistuksen
intohimo totuuteen ei tullut yksin. Sitä seurasi sen varjona myös
irrationalismi, joka kielsi edistyksen mahdollisuuden ja nosti jalot villit järjen kritiikin
ulottumattomiin.
Mutta
eurooppalaisilla oli sentään viime vuosituhannen lopulle saakka seuralaisinaan sekä
Protagoras että myös Sokrates, sekä de Sade ja Rousseau että Voltaire ja Kant. Kysymys totuudesta pysyi aina ajankohtaisena.
Näinhän oli jo
antiikin aikoina. Pilatuksen ivalliseen kysymykseen siitä, mikä oli totuus,
vastasi Nasaretilainen profeetta uskonvarmuuden tuomalla arvokkuudella, jonka
rinnalla maaherra vajosi moraaliseksi ja intellektuaaliseksi kääpiöksi
kymmenien sukupolvien mielessä.
Keskiajalla ei
totuutta etsitty, koska se tiedettiin. Sen sijaan tutkittiin, miten totuus
ilmeni luonnossa ja ilmoituksessa eikä kysymys ollut suinkaan triviaali.
1800-luvun
etummaiset ajattelijat, kuten Nietzsche, näkivät sitten kulttuurin käyneen
ontoksi ja nostivat esille kysymyksen nihilismistä kaikessa laajuudessaan, mikä
avasi ammottavan kuilun koko omahyväisen vuosisadan sielun peiliksi. Kysymys
totuudesta oli äärimmäinen kysymys, joka pelotti jo suurimpiakin henkiä.
Mutta kun
vuosisata noista päivistä oli kulunut, oli tapahtunut jotakin merkillistä.
Totuudesta ja siihen liittyvistä kysymyksistä oli tullut latteuksia ja
itsestäänselvyyksiä, jotka olivat niin alkeellisia, ettei niitä enää kukaan
kysynyt. Siihen ei tunnettu edes tarvetta.
Professori Allan
Bloom julkaisi vuonna 1987 kirjan The Closing
of the American Mind, joka herätti suurta huomiota ja sai osakseen sekä
innostunutta ylistystä, että vihaa ja pilkkaa. Sen kärki oli siis ilmeisesti
osunut johonkin tärkeään kohteeseen.
Bloomin kirja oli
tähdätty ennen muuta amerikkalaisten yliopistojen intellektuaalista ilmastoa vastaan,
mutta samalla se kohdistui koko amerikkalaiseen kulttuuriin, sen uuteen tapaan
puhua ja ajatella.
Bloomin
lähtökohta on opiskelijan kasvattaminen, hänen johdattamisensa tietoon. Kaiken
alkunahan täytyy olla ihmisen suhde tietoon ja ymmärtämiseen. Oppia voi vain
se, joka itse haluaa oppia oivaltamaan asioita. Opettajan rooli tässä työssä on
vain kätilön, siis auttajan osa, kuten jo Sokrates kerran asian ilmaisi.
Tiedon
kaataminen ihmisen päähän on yhtä turhanaikaista työtä kuin veden kantaminen
kaivoon. Ellei vesisuonta ole, ei kaivosta kannata odottaa pysyvää hyötyä. On
helppo toistella syvällisiä viisauksia niitä ymmärtämättä, mutta on turha
kuvitella, että tämä merkitsisi niiden omaksumista ja ymmärtämistä.
Bloom oli
imponoitu siitä, miten intellektuaalinen ilmasto amerikkalaisissa korkeakouluissa
oli muuttunut hänen aikanaan eli siis toisen maailmansodan jälkeisenä aikana.
Opiskelijat
olivat yhtäkkiä yhtenä laumana omaksuneet aivan uusia näkemyksiä, joita
pidettiin jopa itsestäänselvyyksiä eli siis kritiikin ulottumissa olevina.
Tämän mukaisesti niitä ei myöskään alistettu järjen kritiikille.
Kun Bloom heti
sodan jälkeen meni yliopistoon oli esimerkiksi sellainen käsite kuin ”arvoarvostelma”
vielä aivan tuore ja jännittävä. Se kuului vain eliitille ja lupasi tuoda
mukanaan jotakin erityistä uutta ymmärrystä.
Parissa
vuosikymmenessä tilanne muuttui sitten täysin. Arvorelativismista tuli dogmi ja
jollakin merkillisellä logiikalla nihilismi alettiin ymmärtää moralismiksi.
Bloom ei pidä relativismia sinänsä kauhistuttavana,
mutta hänen mielestään on hämmästyttävää ja alentavaa se dogmaattisuus, jolla
tuo relativismi hyväksytään ja se hilpeä huolettomuus, jolla suhtaudutaan tämän
asian merkitykseen ihmisen elämälle.
On myös syytä
kysyä, mitä tämä kaikki kertoo kulttuurista ja sen muutoksesta. Mihin olemme
menossa ja missä mennään? Millaista tietoa ja ymmärrystä tällainen väki haluaa
ja mitä se siitä elämälleen saa?
Dogmaattinen
ennakkoluulojen hylkääminen on Bloomin mielestä myös muuan omituinen ilmiö
tässä ajassa. Tokihan mieli, joka on vailla ennakkoluuloja, on tyhjä.
Tuollainen asenne voi perustua vain siihen, ettei ymmärretä, miten vaikeaa on
ymmärtää, että ennakkoluulo on ennakkoluuloa, sanoo Bloom.
Sokrates oppi
vasta elinikäisen intellektuaalisen työskentelyn kautta ymmärtämään olevansa
tietämätön, mutta nyt jokainen peruskoululainen tietää tämän Millä tavalla hän
sen muka tietää? Miten tähän oikein on tultu? Onko kysymys siitä, että ihmisen
mieli on niin yksinkertaistettu, ettei sen selittäminen enää ole vaikeaa?
Ehkäpä (me
koulutetut ihmiset) emme enää näe luontoa, vaan sen sijasta harmaita
käsitteitä, jotka alun perin luotiin tulkitsemaan luonnon ihmeitä, mutta jotka
sitten villiintyivät ja kuristivat alkuperäisen kohteensa, samalla menettäen
oman mielekkyytensä?
Bloomilla on
toki tavattoman paljon puhuttavaa siitä, mitä amerikkalaisissa yliopistoissa
oli tapahtumassa noihin aikoihin, kun postmodernismi alkoi niissä tehdä
tuhojaan. Samalla hänen kirjansa on laajemminkin todistuskappale länsimaisen
kulttuurin historiasta ja siitä akateemisesta maailmasta, jonne dekonstruktio,
feminismi, rotuajattelu ja muu anti-intellektualismi oli juuri alkanut
tunkeutua.
Esimerkit noiden
virtausten mukanaan tuomista päättömyyksistä ovat jokaiselle kyllin tuttuja,
joten niitä ei kannata juuri tässä yhteydessä enää toistella.
Toki
postmodernismin hulluimmat saavutukset joutuivat ennen pitkää pilkan kohteeksi
myös NYRB:n kaltaisissa vasemmistoliberaaleissa lehdissä ja nykyään niiden
asema ei enää ole yhtä kiistaton kuin aikoinaan.
Luultavasti
Bloomin sivallus kuitenkin on yhä ajankohtainen, kun hän sanoo, että
humanististen tieteiden portin yläpuolelle on kirjoitettu monella tavalla ja
monella kielellä: ”Totuutta ei ole –ainakaan täällä”.
Ajankohtainen on
varmasti myös se dogmaattinen anti-intellektualismi, joka pukeutuu nyt
poliittisen korrektiuden vaippaan ja joka kieltää suhtautumasta kriittisesti
mihinkään järjettömyyteen, joka kehtaa vaatia itselleen tunnustusta.
Ongelma onkin siinä, että kun kaikki ovat toinen toistaan enemmän koulutettuja niin kaikki uskovat sen takia olevansa myös toinen toistaan viisaampia, mutta niin kuin Vihavainen viisaasti sanoi, jos vesisuoni puuttuu kaivosta niin kaivo tyhjenee tai jos on visua tekoa niin vesi ummehtuu, jos ei suorastaan pilaannu. Kun kuuntelee äänekkäimpien älykköjen älyttömyyksiä, niin ummehtuneisuus ei taida riittää, kyllä siellä on jotain peruuttamattomasti pilallakin.
VastaaPoistaTämä aika ei missään muodossa tee poikkeusta siitä mistä Waltari aikoinaan kirjoitti Sinuhe Egyptiläisessä. Valtaan tullessaan tulee sorretuista sortajia ja vastakulttuurista valtakulttuuria. Niinpä seuraava lyhyt ja ytimekäs kirjoitus olisikin syytä ottaa vakavasti:
VastaaPoista"Onko konservatiivisuus uusi vastakulttuuri?"
http://www.americanthinker.com/blog/2016/09/is_conservatism_the_new_counterculture.html
Vastaus on tietenkin: kyllä. Konservatiivisuus tai vaikkapa vakaumuksellinen kristillisyys on aikamme vastakulttuuria.
"Vastaus on tietenkin: kyllä. Konservatiivisuus tai vaikkapa vakaumuksellinen kristillisyys on aikamme vastakulttuuria."
PoistaNuorelle vihaiselle naiselle ja miehelle voisi sanoa jopa, että jos todella haluat olla 2000-luvulla kapinallinen, se on mahdollista olemalla vain arvorikas konservatiivi, ja jos kutsumusta tunnet niin kristitty myös (nykyinen kiihkeiden piispojen vasemmistonuori- kristillisyys ei liene tässä yhteydessä kuitenkaan kysymyksessä).
Muuten olet valtavirran vietävänä.
Aina yhtä hassua jos katu on täynnä nuoria maantoivoja kuvitteellisessa oppositioasemassa osoittamassa mieltään juuri niin ja niillä agendoilla kuin isät, äidit, mediastillerit, lukion filosofian ope ja muut poliittisen moraalin vartijat odottavatkin.
Kukin vastaa kuitenkin pakistaan tietenkin itse.
jk
Kiitoksia Professorille jälleen kerran hyvistä ajatuksista. T. Markus Mertaniemi
VastaaPoistaKirves
VastaaPoistaYmmärtäminen on joskus vaikeaa,varsinkin (naisten) poliitikkojen. (sanoinko? et sanonut niin, mutta tarkoitit).
Jos esim. tunnettu ja kokenut poliitikko pyydettäessä tarkennusta lausuntoonsa, kysyttäessä sanoitteko näin, vastaa; Ei en sanonut niin, ja jos niin sanoinkin,en sitä tarkoittanut.
Kyllä siinä kysyjän ote pahoin lipsuu ja aivo solmuun menee.
Totuus ei ole tärkeää, vaan totuuden tulkinta.
Vanha sanonta; totuuden puhuja ei saa yösijaa, pitää usein paikkansa.
Totuuden tokaisija joutuu usein kivityksen kohteeksi, ei pelkästään kansan, vaan myös valtakoneiston.
Se pyörii sittenkin, on meille tuttu lause. Meidänkin pitäisi oppia antamaan itsellemme anteeksi Galileon tapaan. Voisimme paljon paremmin.
Totuus ja tieto samaistetaan usein. Mikä on viimeisin tieto tai totuus. Totuus antaa luottamusta (luotettavuus).
Nihilisti ei anna edes mahdollisuutta totuuden tietämiseen. Loogisena negaationa se kieltää myös itsensä, eli nihilismin tietämisen.
Tästä sitten johdunkin; ei ihminen itsestään paljoa irti saa. Ex nihilo nihil fit, tyhjästä on paha nyhjästä.
Onneksi kannun käänteessä, käden väänteessä, käden käänteessä löytyy totuus; in vino veritas. Tässä ymmärtämisen petollinen helppous.