Saatanalliset sanat

Sanat ja totuus

1800-luvun romanttiseksi nimetyllä aikakaudella oli paljonkin ihmisiä, jotka olivat kiinnostuneita totuudesta ja halusivat pysyä sille uskollisina hinnalla millä tahansa.

Nykyään tuo toki kuulostaa huvittavalta ja suorastaan tomppelimaiselta. Aitojen asioiden häviäminen on seikka, joka kuuluu postmodernismin kulmakiviin. Totuuden etsijän hahmo on muuttunut koomiseksi ja totuudenpuhuja on joko pelle tai rikollinen, kulloisestakin kysymyksestä riippuen.

Brittihistorioitsija Thomas Carlyle, joka kuului saksalaisen romantiikan suuriin ihailijoihin, oli niitä, jotka antoivat totuudelle erityisen arvon. Totuuden suurimpia vihollisia eivät Carlylen mielestä olleet niinkään tyrannit ja muut ulkoisen väkivallan edustajat, kuin ihmisten oma tekopyhyys ja pelkuruus.

Niinpä ihmiset kieltäytyivät näkemästä ympärillään avautuvaa todellisuutta ja sen todellista ydintä ja piirittivät pelottavan ja hankalan totuuden sen sijaan sellaisilla käsitteillä, jotka tehokkaasti erkaannuttivat heidät siitä, mikä tässä maailmassa oli olennaista.

Historian saatossa kuitenkin se, mikä oli valheelle rakennettu, oli tuomittu tuhoutumaan. Vain totuus voi pysyvästi kukoistaa ja tämä pätee myös politiikassa.

Tyhjät puheet ja valheet saattoivat pettää aikansa, mutta jos ne eivät vastanneet todellisuutta, ei niiden varaan rakennettu toiminta muuta voinut tuottaa kuin lisää valheita ja jossakin vaiheessahan se seinä sitten tuli vastaan tai rakennus sortui.

Politiikan uudesta sanastosta on meilläkin nykyään puhuttu jo enemmän kuin tarpeeksi ja itse kukin voi sille makunsa mukaan joko naureskella tai ottaa sen vakavasti.

Sanat ovat kuitenkin vain sanoja ja oleellista on sittenkin se totuus, joka jää sanojen taakse. Ellei sitä kunnioiteta, se pakottaa ennen pitkää ottamaan itsensä huomioon ja paljastuu, että tekopyhä tyhjän piekseminen on vain sitä itseään eikä sen enempää.

Sanamagia on kiinnostava muoti-ilmiö, jollaiseen intellektuellien ei joskus maailmassa olisi koskaan kuvitellut lankeavan. Ehkä he eivät tee sitä nytkään, mutta sitäkin pahempaa on teeskennellä, että näin tehdään.

Suurta teennäisyyden riemujuhlaa vietettiin Neuvostoliitossa vuonna 1937. Sosialistinen yhteiskunta oli julistettu rakennetuksi ja sen mukaisesti kaikki asiat olivat saaneet uudenlaisen merkityksen, kuten jokainen tiesi tai sai pian oppia tietämään.

Niinpä vanhojen käsitteiden käyttäminen uusien sijasta implikoi sen rienaavan väitteen, ettei sosialismi olisikaan toteutunut ja ymmärrettävä seuraus tällaisesta vastavallankumouksellisesta herjauksesta oli asianomaisen henkilön likvidointi. Sosialismin kieltäjät olivat kansan vihollisia eikä historian mandaattia käyttävä kansa laskenut sellaisten kohdalla leikkiä.

Ei ollutkaan yllättävää, että vaaleissa lähes sata prosenttia äänioikeutetuista äänesti kommunistien ja puolueettomien stalinilaisen vaaliliiton puolesta ja useimmat näyttivät reippaasti äänestyslippunsa, vaikka heillä oli oikeus vaalisalaisuuteen.

Miksipä he olisivat ryhtyneet uimaan historian mahtavaa virtaa vastaan? Jos nyt, uudella aikakaudella oltiin onnellisia, vauraita, vapaita ja sankarillisia niin oltiin sitten. Muusta puhuminenkin oli neuvostovastaista agitaatiota ja kyllä hallintoalamaiset pian oppivat ymmärtämään, miten asioista oli puhuttava.

Kun osasi oikein ajatella, niin kaikkihan oli kohdallaan. Vapauskin oli vain välttämättömyyden ymmärtämistä, kuten jo Marx oli vastaansanomattoman terävästi huomauttanut.

Totuus näytti sittenkin olevan riippuvainen siitä, miten se maailmanhistorian etujoukon toimesta määriteltiin. Toki vuonna 1937 ja vielä seuraavanakin vuonna oli suhteellisen paljon niitä, jotka kiistivät tämän, mutta sitten he hävisivät, kenties loppuivat?

Helsingin sanomien kolumnisti lainaa tänään Timothy Snyderiä, muodikasta historioitsijaa, joka pelkää tyrannian taas kolkuttelevan ovelle myös länsimaissa.

Snyder varoittaa toistelemasta sokeasti mediassa esiintyviä sanoja ja ilmauksia. Muiden käyttämiä ilmauksia tulisi karttaa, ellei ole ihan itse miettinyt, mitä ne tarkoittavat. Olisi mietittävä oma tapansa puhua, vaikka ilmaisisi asiaa, josta arvelee kaikkien muiden puhuvan.

En ole ihan varma, mitä Snyder on tuossa teoksessaan halunnut sanoa, mutta kyllähän tämä tuo mieleen Carlylen, jonka perusoivalluksiin kuului totuuden ja sitä kiertelevän löysän puheen (hearsay) välisen eron korostaminen. Olisipa upeaa, mikäli hesarissa laajemminkin mietittäisiin tätä asiaa ja kallistuttaisiin nimenomaan totuuden sanomisen kannalle!

Mikään ei kuitenkaan tähän viittaa. Päivän suuri abrakadabra ovat nyt ne ”arvot”, joihin kepu ja kokoomus ovat ylevästi sitoutuneet ja joiden vastustajaksi on noussut muuan Halla-aho sillä perusteella, että hän kauan sitten on härnännyt valtakunnansyyttäjää käyttämällä ikävän kuuloisia, mutta toki loogisesti täysin nuhteettomia käsitteitä.

Lisäksi joku toinenkin sana on saanut jyrkän tuomion eettisesti yleviksi julistautuneilta puolueilta ja ne ilmeisesti olettavat, että asian tahallinen vääristäminen on aivan sallittua, mikäli se palvelee omaa poliittista etua.

Halla-ahon puolueessa on myös toinen, sanoisinko bête noire, joka on julkisesti lausunut n-sanan, taisi olla jo vajaat kymmenen vuotta sitten.

Mitäpä sanoakaan, arvot ovat arvoja. 1930-luvun Neuvostoliiton käsitteitä käyttäen voisi sanoa ”luokka on luokka”. Ei se ole yksilöstä kiinni, miten häntä kohdellaan, vaan siitä, mitä hän edustaa.

Tästä tuleekin mieleen, että taipumus saada n-sanan kuulemisesta älyllinen kramppi tai moraalinen kouristus on aika kiinnostava asia ja sitä kannattaisi jokaisen Snyderin maksiimin mukaisesti ihan itse miettiä eikä liittyä joukkohappeningiin mitään ajattelematta, vain koska muutkin niin tekevät.

Muistan, miten mummoni joskus lauleli herttaista, joskin surullista laulua:

Ei taivahass´oo kuolon vaaraa,

ei kyyneleitä, yötäkään,

niin lauloi kerran musta Saara,

pien n-tyttö iloissaan…

N-sanalle ei kukaan maassamme ollut vielä tuolloin keksinyt negatiivisia konnotaatioita. Meille n:t olivat vain jotenkin hauskoja ja huolettomia afrikkalaisia, jotka elelivät onnellisina omissa oloissaan. Jotta kaikki olisi täydellistä, he tarvitsivat vielä kristinuskoa, mutta sitähän meikäläisetkin sinne juuri veivät.

Tuohon aikaan meillä ei ollut minkäänlaista mielikuvaa sellaisista asioista kuin Amerikan slummit ja niiden rikollisuus, röyhkeät, yhteiskunnan kustannuksella elävät asukkaat ja välinpitämättömyydestä ja sivistymättömyydestä kertova siivottomuus.

Miksipä siis n-sanalla olisi ollut paha kaiku? Onko sillä vieläkään?

Oikea vastaus saattaa olla, että joillekin on ja joillekin ei. Moni nuoren polven edustaja jakanee tänään täysin ne amerikkalaiset merkityssisällöt, joiden mukaan n on ansainnut ikävän maineensa, joka on pitkän ajan kuluessa hankittu juuri tosielämässä eikä käsitteitä manipuloimalla ja kielenkäyttäjiä komentelemalla.

Asian laadun takia sen korjaaminen sananikkaroinnilla on toivotonta. Sana musta -mitä n-sanakin juuri tarkoittaa- on julistettu yhtä pahaksi. Sana afroamerikkalainen taas, kaikessa teennäisyydessään ja harhaanjohtavuudessaan ei sisällä yhtään mitään muuta kuin nuo vanhemmat variantit eikä sitä voi käyttää Euroopassa eikä yleensäkään Afrikan asukkaista.

Jokainen sivistynyt ihminen ymmärtää, ettei johonkin ihmisryhmään kuuluminen vielä anna eväitä sanoa jotakin siihen kuuluvasta yksilöstä. Tämän itsestäänselvyyden jankuttaminen nykyään ei luultavasti mene perille, mutta onhan se tehtävä, ettei totuus unohtuisi. Dixi et salvavi animam meam.

Mutta palatakseni vielä tuohon hullunkuriseen arvopatsasteluun, joka ratsastaa sanamagialla. On pakko myöntää, että se tuo mieleeni tuon sosialismin toteutumisen Neuvostoliitossa ja siihen liittyvän uuden puhetavan myös sikäli, että siinä heijastuu ilmiselvä kaksoisajattelu.

Mikäli joku käyttää n-sanaa ja toteaa, ettei hän siinä mitään pahaa näe, vaan ainoastaan pyrkii ihan itse miettimään, mitä sanoo, ettei joutuisi kieltä manipuloivien tahojen vangiksi, hänet teilataan välittömästi.

Asian logiikka on sama kuin aikoinaan neuvostojen maassa: ”Älä sinä piru valehtele. Kyllä jokainen tietää, että n-sanan tarkoittama ryhmä on epämiellyttävä ja vihattava. Sen takia mekin olemme ruvenneet siitä puhuessa kiertelemään ja kaartelemaan!”

Toisin sanoen siis nuo uuskielen nikkaroijat, kuten sosialismin ihanuuksista aikoinaan puhuneet ideologit, osoittavat juuri sanafobiallaan pakenevansa ikävästä todellisuudesta puhumista ja jopa sen ajattelemista, vaikka eivät sitä ja sen seurauksia paetakaan voi.

Sen sijaan yksittäiset sanat ja symbolit, jotka saattaisivat tuoda falskin korukielen lomaan välähdyksen todellisuudesta, ovat saaneet ylivertaisen merkityksen. Ne ovat väärän ajattelun veroisia rikoksia, vaikka eivät tosiasiassa sisällä minkäänlaista ajattelua, kunhan viittaavat sellaisen mahdollisuuteen.

Orwellilainen kieli pyrkii totaaliseen falskiuteen ja se kestää totuutta yhtä heikosti kuin stalinilainen sosialismi vitsejä.

Mutta ei se totuus sitä kiertelemällä mihinkään häviä. Mitenkähän pitkälle tekopyhällä valheella nykyään pötkitään?