Kulttuurinen omiminen

Kulttuurinen omiminen

Ilmiöiden leviäminen eli diffuusio on kulttuurien kehityksen peruskäsitteitä. Mikäli jokainen populaatio kehittäisi ja käyttäisi vain omia välineitään ja instituutioitaan, saattaisi maailma olla paljonkin nykyistä kiinnostavampi (kummallisempi), mutta ainakin se olisi olennaisesti primitiivisempi.

Yleensähän ollaan taipuvaisia katsomaan, että useimmat merkittävämmät keksinnöt ovat peräisin yhdestä alkulähteestä. Jotkut tosin lienee keksitty useammassa paikassa, ainakin jossakin muodossa, kun luonnonlait ovat kaikille samat ja niitä oppii kokeilemalla hallitsemaan, noin leikkisästi sanottuna.

Ehkäpä pyörät kaikkialla ovat peräisin jonkin pellepelottoman kerran älyämästä kaikkien pyörien äidistä. Vipu ja sen merkitys sen sijaan on varmastikin hoksattu monessa paikassa toisistaan riippumatta. Taitavat apinatkin keksiä vipuja tietämättä mitään edellisten sukupolvien ponnisteluista ja saavutuksista.

Joka tapauksessa, kaiken, mikä on meille hyödyllistä, me omimme myös itsellemme, sanoivatpa juristit mitä tahansa. Jos kyseessä on hyvin monimutkainen laitos, joudumme nöyrästi maksamaan rojalteja, muuten ei.

En halua tässä enemmälti syventyä immateriaalioikeuksien olemukseen, totean vain, ettei meillä tässä perinnäisessä skandinaavisessa oikeusjärjestelmässämme ollut aikoinaan tapana julistaa, että se, mitä joku keksii, on hänen omaisuuttaan, jota kukaan ei saa omaksua/omia. Varastaminen tai ryöstäminen on sitten toinen juttu.

Nyt joka tapauksessa olemme päässeet siihen tilanteeseen, joka on vallinnut anglosaksisen Common Law:n piirissä kaiketi jo kauan. Sen tulkintojen mukaan jollakin ihmisellä voi aina ja ikuisesti olla jonkinlainen avio-oikeus asiaan, jonka hän on ensimmäisenä hoksannut tai muuten vain rekisteröinyt. Huonoa analogiaa käyttääkseni, hän voi sitten vuokrata tuota puolisoaan muidenkin käyttöön haluamillaan ehdoilla.

Aku Ankassa esitettiin aikoinaan, että joku advokaatti keksi vaatia jokaiselta amerikkalaiselta korvauksia paikallisen ilman hengittämisestä. Se, ettei tällainen ole toteutunut, tuskin johtuu siitä, että paikallinen oikeusjärjestelmä sitä estäisi, sellaisesta nyt vain ei ole tullut hyväksyttyä tapaa.

Yhtä kaikki, maksimaalinen diffuusio ja siis myös omiminen, mikä on sama asia, on tähän mennessä ollut ihmiskunnan kehityksen tärkeimpiä mekanismeja. Sillä rahastaminen taas kuuluu samaan sarjaan kuin biologiassa loiset ja ihmiskunnassa ammattimaiset rosvot ja muut keinottelijat: siellä, missä on ruokaa, on sille aina myös ottajia, juristin koulutuksella tai ilman. Kaikkia keinoja koetetaan. Tämähän kuuluu talouden lakeihin.

Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen onnettomuuksiin kuuluu, että se jäi tosiasiassa Ranskan vallankumouksen siunauksista paitsi, tai sanokaamme, että hyötyi niistä vain epäsuorasti, omimalla.

Niinpä siellä kyllä kerkeästi omaksuttiin ajatukset ihmisoikeuksista ja kansalaisvapauksista, mutta sen sijaan mitat ja painot ja, mikä tärkeintä, oikeusjärjestelmä, jäivät vanhaan, primitiiviseen kuosiinsa. Asian seuraukset ovat päivittäin nähtävillä.

Kun valtio vielä sattuu koostumaan eriloisten ryhmien valtavasta tilkkutäkistä ja sen poliittinen järjestelmä korostaa jokaisen ryhmän erikoisoikeuksia, tavallaan uusimuotoisia (feodaali)privilegioita, jollaiset Napoleonin aikana poistettiin kaikkialta manner-Euroopasta, on väistämätöntä, että sitä katsellessaan eurooppalainen tuntee olevansa absurdin äärellä.

Oikeastaan piti käyttämäni imperfektiä. Tosiasia nimittäin on, että olemme omineet myös tänne Suomeen sellaisen amerikkalaisen ankkalinnakulttuurin, jolla ei täällä ole mitään luonnollista elinympäristöä.

Tässäkin asiassa pitää ehkä jo käyttää imperfektiä. Meillähän on näihin asti ollut suhteellisen homogeeninen kansallisvaltio kaksine kansalliskielineen ja yksine kulttuureineen, jonka molemmat kieliryhmät tunsivat omakseen.

Tilanne on muuttunut. En tarkoita vain sitä rinnakkaisyhteiskuntaa tai niitä yhteiskuntia, joita tänne ollaan innokkaasti ja valtiovallan määrätietoisella tuella rakentamassa. Myös koko ajatus kansallisesta, etenkin kaksikielisestä Suomesta on rapautunut. Tämä on laaja teema, mutta tarvitsee vain kysyä, miten moni suomenkielinen on ihan oikeasti lukenut Runeberginsa ja Topeliuksensa. Snellmania en viitsi mainitakaan.

Tuon vanhan kansallisen kulttuurin sijaan on kilvan omittu amerikkalaisia instituutioita. Useimmilla niillä on uudessa ympäristössään ollut kieltämätöntä hullunkurisuusarvoa, mutta nyt, puolen vuosisadan jälkeen hymy alkaa jo hyytyä.

Muistan, miten aikoinaan nauratti, kun meillä ns. älyköt polttivat sotilaspassejaan protestina Vietnamin sodan vuoksi. Ellei edes tällaisessa asiassa ymmärtänyt, millaiset asiat kuuluvat meille ja mitkä ei, saattoi järkevää ajattelua jo pitää toivottomana.

Mutta tämä oli vasta alkua. Sen jälkeen meillä alettiin ns. apinan raivolla omia yhä mielettömämpiä kulttuurisia vaikutteita ja instituutioita, feminismistä aina mustien oikeuksiin(!). Meillä ei sentään tainnut olla yhtään Black Lives Matter -mielenosoitusta, mutta jo Englannissa niitä oli…

Olen suuri parodian ystävä ja epätoivoni on ollut syvää, kun olen yrittänyt löytää tästä nykyisestä ns. kulttuuristamme jotakin, josta voisi parodian tehdä. Ennen maailmassahan meillä oli jopa pilalehtiä, jotka olivat tähän erikoistuneet, muistetaanpa nyt vaikka Arijoutsin Pippureita.

Mutta mitenpä teet parodian siitä, että intiaanihatun käyttäminen TV-ohjelmassa on kielletty sillä perusteella, että se loukkaa saamelaisia (vai olivatko kyseessä mustalaiset tai kirgiisit).

Kyllä tässä nyt on kyseessä niin apinamainen kulttuurinen omiminen, ettei ole enää kuviteltavissa ainakaan sen soveltajan enää ymmärtävän, että ylevän ja naurettavan välillä voisi olla jokin raja.

Olemme siis siirtyneet naurun tuolle puolen, kun amerikkalaisen kulttuurin ammattimaiset omijat ovat oppineet ajattelemaan, että nauraminen on taantumuksellista ja vahingollista toimintaa, josta on ehdottomasti rangaistava.

Kiellot, joilla säännellään jopa elämän kaikkein pienimpiä ja sinänsä merkityksettömimpiä asioita, eivät suinkaan ole vähäpätöinen asia. Niiden nieleksiminen ilman vastustusta, on merkki totalitaarisen vallan hyväksymisestä ja kunnioittamisesta eli orjan merkki.

On hienoa havaita, että YLE:n skandaalimainen päätös nostatti yleisössä vastareaktion. Vaikka kuulemme ns. korkeammalta taholta jatkuvasti, että häpeän aika on ohi, ei se siitä huolimatta pidä paikkaansa. Häpeärangaistus kulttuurisille tyhjän omijoille on yksi keino, jolla yhä voimme puolustaa oman identiteettimme rippeitä ja oikeuttamme suhtautua muihin kulttuureihin kuten haluamme ja meidän kannaltamme mielekästä on.