Muistoja Saksasta

Suoraan sieltä

Heinz Guderian, Sotilaan muistelmia. Suomentanut Wolf H. Halsti, Otava 1956, 439 s.;  Yrjö Grönhagen, Himmlerin salaseura, Kansankirja 1948, 194 s.

Natsi-Saksasta on kirjoitettu valtava määrä kirjoja. Vuodesta toiseen on kaikkien läntisen maailman ja Venäjän suurten kirjakauppojen hyllyillä kokonainen suuri osasto tälle tavaralle.

Mukaan mahtuu kaikenlaista, kriittisistä tutkimuksista fantasiaan. Paras tieto luonnollisesti löytyy asiansa osaavien tutkijoiden kirjoista, mutta silminnäkijöiden ja asianosaisten muistelmilla on aina oma viehätyksensä.

Yrjö von Grönhagenin tarina on huikea. Pariisissa maalaustaiteen parissa askaroiva suomalainen ylioppilaspoika sai päähänsä lähteä Aasiaan tutustumaan salaperäisten kansojen kulttuureihin.

Sitä varten hän hankki asianmukaisen siirtomaa-asun eli khakipuvun ja hellekypärän. Erinäisistä syistä Aasia vaihtui Euroopaksi ja sinnepä sankari sitten tallusteli jalan, tutkimusmatkailijan asussaan. Tie vei Ranskasta Belgian kautta Saksaan.

Sattumalta hän joutui Heinrich Himmlerin piiriin ja peräti tuttavaksi. Itse asiassa hän, ilman mitään tieteellistä koulutusta tai edes pohajtietoja pääsi jopa tutkijaksi Ahnenerbe-instituuttiin, jossa mielenterveydeltään epäilyttävät henkilöt yhdessä enemmän tai vähemmän vakavien tutkijoiden kanssa etsivät arjalaista muinaisuskoa.

Tämä työ poiki Grönhagenille muun muassa matkan Karjalaan, jossa äänitettiin magnetofonilla runonlaulua. Himmler myös tilasi tukun kanteleita, joita arveli muinaisten arjalaisten soittimiksi.

Entä tuo salaseura? Siitä kirjoittaja tiesi vain kuulopuheelta, mutta näyttää uskoneen, että juuri se sai aikaan sodan puhkeamisen. Uskoo, ken nyt ihan ehdottomasti niin haluaa.

Grönhagen, joka kuoli Helsingissä vasta niin myöhään kuin vuonna 2003, kertoo kirjassaan aikansa Euroopasta monia patikkakyydillä kulkevan tutkimusmatkailijan havaintoja, jotka ovat osin kiinnostaviakin. Kansankirja opuksen julkaisijana on hieman yllättävä.

Heinz Guderian puolestaan oli huomattava ammattisotilas, joka kehitti ajatusta panssarijoukoista itsenäisenä aselajina ja myös saavutti niitä johtaessaan suurta menestystä.

Hän johti panssareitaan niin Puolan, Ranskan kuin Venäjänkin sotaretkillä ja siirtyi sittemmin panssarijoukkojen tarkastajaksi ja komentajaksi ja myöhemmin maavoimien esikuntapäälliköksi.

Guderian briljeeraa sillä, että hän aina johti edestä. Hänen johtopanssarinsa eteni kärkijoukossa, joutui usein tulituksen kohteeksi ja jopa suorastaan osallistui taistelutoimiin konekiväärillään. Se muun muassa otti vankeja.

Tyylistään hän sai myös ilmeisen ansaittuja nuhteita. Komentajan henki oli useamman kerran vaarassa ja mikäli johtovaunu miehineen olisi tuhoutunut, olisi vahinko luultavasti ollut melkoinen. Toisaalta miehet olivat innoissaan nähdessään Vikkelä-Heikin jakavan samat vaarat kuin he itsekin.

Kuten tunnettua, Puolan sota pelotti syystäkin ylintä upseeristoa ja sehän se myös laukaisi koko maailmansodan. Sodasta kirjoittaja syyttää puolalaisia.

Venäjän-retki taas kauhistutti Guderiania, joka tiesi, millaisia materiaalimääriä vihollisella oli käytettävissään. Se Hitlerinkin olisi pitänyt tietää, mutta hänhän ei koskaan suostunut uskomaan sellaisia asioita, jotka olivat vastoin hänen päähänpinttymiään.

Yllättävää kyllä, kirjassa ei ole mitään siitä yhteistyöstä, jota Venäjällä tehtiin puna-armeijan ja Reichswehrin välillä. Jostakin syystä suomentaja Halsti on lyhentänyt myös siitä kohtaa… Kirjassa vain mainitaan, että panssariasetta oli Versailles’n rauhan määräysten takia kehitettävä ulkomailla.

Venäläisten ja saksalaisten kohtaamisesta nujerretun Puolan raunioilla on kirjassa sentään yksi kuva.

Mitä Venäjän-sodan luonteeseen tulee, Guderian kertoo, ettei hänen joukoilleen edes jaettu kuuluisaa komissaarikäskyä. Muutenkin hän kuvailee muutamin esimerkein omien joukkojensa säädyllistä käytöstä valloitetussa maassa. Kuuluisa Vernichtungskrieg ei tule hänen kirjassaan mitenkään esiin.

Sen, että väestön mieliala nopeasti kääntyi miehittäjiä vastaan, kirjoittaja lukee natsipuolueen vähäjärkisen politiikan syyksi. Siviiliväestöön kohdistetut julmuudet olivat reaktiota sissisotaan, jonka kävijät olivat kansainvälisten sopimustenkin mukaan lainsuojattomia.

Kirjoittaja muuten väittää, että länsiliittoutuneiden ukaasit sissitoiminnan varalta olivat jopa ankarampia kuin saksalaisten. Toinen juttu on, ettei masennettu Saksan kansa enää pahemmin noussut vastarintaan.

Epäilemättä Guderianilla, kuten jokaisella niin vastuunalaisella paikalla toimineella oli paljonkin syytä selittää mennyttä parhain päin. Joka tapauksessa hän oli niitä, jotka säästyivät syytteiltä liittoutuneiden sodan jälkeen tekemissä puhdistuksissa.

Hitlerin kanssa kenraalilla oli paljon kiivaita yhteenottoja, mutta johtaja määräsi hänet pois virastaan vasta aivan sodan lopulla. Tarinat Hitlerin loputtomista tyhmyyksistä, jotka ajan mittaan vain pahenivat, ovat yleisesti tunnettuja. Harva kuitenkaan aikoinaan uskalsi niistä huomauttaa tai peräti yrittää niitä kumota.

Tässä epäilemättä oli muuan kohtalokas virhe, kuten kirjoittaja toteaakin. Korkeimpien upseerien olisi pitänyt yksissä tuumin esiintyen saada johtaja luopumaan hulluimmista tuumistaan. Sen sijaan he, kaikesta päätellen, keskittyivät enemmin kiipimiseen ja toistensa selän takan juonitteluun.

Entäpä ne juutalaiset? Grönhagen sanoo heistä muutaman lämpimän sanan ja vakuuttaa, ettei hänellä ollut Himmlerin rötöksistä harmainta aavistusta. Guderian puolestaan ei puutu koko teemaan.

Tässä on muuan eroavaisuus, joka vallitsee heti sodan jälkeen julkaistujen ja myöhempien sitä käsittelevien kirjojen välillä. Sellaiset ovat aina kiinnostavia.