Venäläinen Helsinki

 

Kumpujen yöstä

 

Harry Halén, Vieraan väen organisaatioita, hallintokuntia, joukko-osastoja, yhdistyksiä, yrityksiä, kouluja ja omistuksia Helsingissä ja Viaporissa 1808-1918. Koonnut ja toimittanut Harry Halén. Unholan aitta 57, Helsinki 2022, 148 s.

 

Harry Halénin julkaisuista on tällä palstalla ollut aihetta kirjoittaa jo useasti (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=unholan+aitta ).

Uupumaton tutkija on yhä uudelleen kattanut lukijalle herkkupöydän, jonka antimista kelpaa itse kunkin poimia sitä, mitä sattuu tarvitsemaan. Nyt, kun sukututkimuksesta on tullut miljoonien harrastus ja historian elävöittäminen kiinnostaa yhä useampia, on tullut yhä tarpeellisemmaksi ottaa selville, missä konkreettisesti vaikutti tuo tai tämä organisaatio tai ihminen ja ketkä hoitelivat mitäkin virkaa tai tointa.

Vaivalloisen tutkimustyön voi tältä osin välttää, kun Halén on tehnyt sen toisten puolesta. Unholan aitan keltakantisissa kirjoissa on valtavasti sellaista tietoa, jota wikipedia ei tarjoa -tai ainakaan tähän saakka ei ole tarjonnut.

Useinkaan ei tule ajatelleeksi, että Helsingin suomalaisuus on aivan tuore ilmiö. Kaupunkihan sijaitsee vanhalla ruotsinkielisellä alueella ja vuodesta 1808 lähtien sen vieressä sijaitseva Viaporikin oli puhtaasti venäläinen linnoitus. Suomalaiset suonenkieliset olivat aluksi vielä pieni vähemmistö.

Vielä vuonna 1870 olivat Helsingin kieliryhmät seuraavanlaiset: ruotsi 18,304, suomi 8,298, venäjä 3,901, saksa 562, puola 288, lätti/liettua 153, tšeremissi/tšuvassi/syrjääni/votjakki 139, viro 82, tataari 47, tanska/norja 25, englanti 24, ranska 16, muu romaaninen kieli 3, unkari 1, saame 1, romani 1. Lisäksi 239 juutalaista ilmoitti äidinkielekseen heprean eikä siis jiddišiä.

Venäläiset hiipuivat sitten nopeasti yhä pienemmäksi vähemmistöksi, kun kaupunki kasvoi etenkin suomalaisen muuttovirran takia ja väkiluku tavoitti 100 000 jo vuosisadan vaihteessa. Sivumennen sanoen, venäläiset änkyräpatriootit vihoittelivat Helsingin venäläisille kauppiassuvuille siitä, että nämä yhä enemmän integroituivat ruotsinkieliseen ympäristöönsä.

Kirjassa luetellaan virastojen ja laitosten sijainnit, päälliköt ja yleensä jokunen vanhempi upseeri tai johtaja, joskus paljon enemmänkin. Mukana on myös muun muassa luettelo Helsingin merikalmistoon 1831-1852 haudatuista. Kyseessä on todennäköisesti Vallisaaressa sijainnut venäläinen hautausmaa.

Myös Taivallahdessa oli hautausmaa, jonka sijaintiakaan on enää vaikea huomata. Kuitenkin haudattujen määrät olivat joskus suuria, vuonna 1812 sotilassairaaloissa kuoli jopa yli 700 henkeä.

Venäläiset virastot ja instituutiot näyttäisivät äkkiä katsoen keskittyneen muutamaan, usein Venäjän valtion omistamaan paikkaan. Niinpä Kruununhaassa ja etenkin Liisankadun-Maneesikadun tuntumassa oli sekä monenmoista uskonnollista ja sotilaallista toimintaa. Esplanadilla oli Apollo-teatteri, johon Helmikuun vallankumouksen jälkeen sijoittuivat Matruusiklubi ja Matruusiyliopisto. Kaartinkaupungissa asettui Punanotkonkadulle useammassakin paikassa jo vaellellut Ohrana ja Antinkadun-Arkadiankadun suunnalla olivat Turun kasarmi, Aleksanterin lyseo (nykyinen eläinmuseo) ja paljon muuta.

Tietenkin sotilaskohteet olivat keskeisiä ja näkyviä venäläisiä laitoksia, Liisankadun kasarmi, Maneesikadun santarmimaneesi, Kasarmitorin kasarmi, joka aluksi oli Keisarillisen henkikaartin suomalaisen tarkk’ampujapataljoonan käytössä, Heikinkadun Turun kasarmi ja niin edelleen. Sotilassairaala eli nykyinen yliopiston Topelia toimi aikoinaan myös junkkarikouluna (myös junkkerikoulu, ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=unholasta+nostetut ).

Rakennuksilla on kohtalonsa ja tuskin mikään niistä palveli ajan mittaan vain yhtä käyttäjää. Jotkut käyttäjätkin saattoivat kadota jo ennen vallankumousta ja Suomen itsenäistymistä kuten kantonistikoulu ja junkkarikoulu.

Lyhytaikaisia olivat yleensä ne Helmikuun vallankumouksen tuotteet, joissa ajan vapaushenki, tai sanoisiko svaboodahenki ilmeni. Sellaisia olivat esimerkiksi monet vähemmistökansallisuuksien muodostamat yhdistykset. Myös uusia joukko-osastoja koottiin keräämällä samaa kansallisuutta tai uskontoa edustavat samaan yhteyteen.

Ukrainalaisuutta edustivat muun muassa Helsingin ukrainalainen hromada, Helsingin ukrainalainen organisaatio, (järjestö), Helsingin ukrainalainen keskus-rada ja pieni rada, Helsingin ukrainalainen toverikunta Prosvita ynnä muuta.

Ukrainalainen joukko-osasto oli ainakin vuonna 1917 koottu Viaporin innoitustykistön erillinen ukrainalainen komppania. Vastaavalla tavalla oli muodostettu myös Puolalainen raskas tykistöosasto. Oli myös Helsingin puolalainen yhdistys. Helsingin puolalainen koulukin perustettiin vuonna 1917 ja katosi sen jälkeen.

Myös valkovenäläisillä oli oma järjestönsä ja tšuvasseillakin oma järjestelykomitea. Muslimeilla oli Helsingin islamilainen sotilaskomitea ja Helsingin muslimien toimeenpaneva komitea.

Tietyissä taloissa, kuten Bulevardi21/Albertinkatu 25 oli paljonkin erilaista venäläistä toimintaa insinööriklubista ja Volna-lehden toimituksesta Itämeren laivaston vastavakoiluosastoon. Tämän talonhan Neuvostoliiton ilmavoimat sitten vuonna 1939 tuhosivat vorošilovilaisella iskulla.

Kenraalikuvernöörinvirasto sijaitsi nykyisessä ”Smolnassa”, mutta sen kanslia näyttää vaellelleen aika lailla. Kuten monessa muussakin kohden, tekijä tarjoa pitkän luettelon virastojen työntekijöistä.

Niitä pintapuolisesti silmäillessä näyttää siltä, että ns. suomenmaalaisissa linjarykmenteissä oli kuin olikin aika lailla suomalaisperäisiä upseereita, vaikka nuo joukko-osastot olivat muuten aivan venäläisiä.

Saksalaisuus on toinen asia, joka pistää silmään. Tunnettua on, että korkeammassa upseeristossa ja virkakunnassa heitä oli suhteettoman paljon. Kuitenkaan oli tuskin sattuma, ettei esimerkiksi Suomeen, jossa kenraalikuvernöörit asuivat vuodesta 1855 lähtien, lähetetty juuri ketään venäläisnimistä kenraalikuvernööriä. Eiväthän suomalaiset olisi osanneet ummikkovenäläisten kanssa edes keskustella, kuten sitten Bobrikov sai huomata.

Aiemmistakin kenraalikuvernööreistä tosivenäläiseksi usein mainittu Zakrevski oli puolalainen eikä osannut puolan ja venäjän lisäksi muita kieliä.

Oma lukunsa ovat vuoden 1917 tapahtumiin liittyvät instituutiot, joiden nimissäkin haisee jo aikakauden henki. Ajatelkaamme vaikkapa anarkistiklubia, joka majoittui Katajanokan kasinolle tai Helsingin työtätekevän intelligentsijan yhdistystä. Myös sellainen lafka kuin Helsingin vallankumouksellinen terroristijoukkko (Kalliolinnantie 16) kertoo jotakin ajasta, jolloin kymmeniä upseereita teurastettiin Helsingin kaduille ja laivoihin.

Toki väkivaltaa pyrittiin myös sääntelemään. Samassa Kalliolinnantien osoitteessa oli myös Helsingin kansantuomioistuin ja muitakin oikeusistuimia löytyi.

Luettelo venäläisistä kadunnimistä on hyödyllinen, sillä aina ei suinkaan tyydytty pelkkään translitterointiin tai kääntämiseen. Sitä paitsi nimet ovat usein muuttuneet: entinen Kulnevinkatu on nykyinen Dunckerinkatu ja Näkinkuja taas oli aikoinaan venäjäksi Nekkinski pereulok.

Keisarillisten majesteettien ja korkeuksien kadunnimien muuttuminenhan onkin yleistä tietoa. Elisabetista (Jelizaveta) tuli herttaisen kotoinen Liisa, Mihailista Mikko ja niin edelleen.

Tässäpä aineistoa sille, joka haluaa järjestää vaikkapa opaskierroksen venäläiseen Helsinkiin. Juuri tällä hetkellä asia ei tunnut erityisen kiehtovalta.

Leninin kätyrit

Leninin kätyrit

Harry Halén, Kiinalaiset Mantšuriassa ja Venäjällä. Rosvojoukoista Puna-armeijan palkkasotureiksi. Unholan aitta 49, Helsinki 2018. 36 s.

Harry Halén on kiitettävästi laatinut koosteita erilaisista, lähinnä orienttia ja Suomea koskevista aiheista. Unholan aittoja on koossa jo puolen sataa ja niiden kiehtovan aihepiirien moninaisuuden voi todeta googlaamalla.

Halén on tehnyt myös monia tutkimuksia ja käännöksiä, mutta tämä Unholan aitta- sarja koostuu lähinnä historiallisista makupaloista, dokumenteista ja niiden osista ilman varsinaista analyysiä. Silti ne tarjoavat kiinnostavaa, autenttista luettavaa menneisyydestä. Esimerkiksi venäjänkieliset tekstit on suomennettu, mikä auttaa monia kiinnostuneita lukijoita.

Nyt esillä oleva julkaisu ei perustu arkistolähteisiin toisin kuin monet aiemmat, vaan lähinnä suomalaiseen ja venäläiseen lehdistöön, jota on nykyään kätevästi käytettävissä internetin välityksellä. Aineiston perusteella ei kannata mennä tekemään kovin rohkeita johtopäätöksiä, mutta ainakin se osoittaa, miten tärkeänä aihepiiriä pidettiin.

Näin asia nimittäin oli. Jokainen, joka oli tutustunut bolševikkivallan alkutaipaleeseen, on voinut todeta, miten suuri rooli silloin annettiin niille kiinalaisille joukoille, jotka olivat bolševikkien palveluksessa. Leninin vallan sanottiin usein nojaavan ulkomaalaisiin eli latvialaisiin ja kiinalaisiin pistimiin.

Siinä ei oltu niinkään väärässä. Alkuvaiheessa bolševikeilla ei ollut juuri lainkaan venäläisiä taistelukelpoisia tai edes muuten kurinalaisia joukkoja. ”Svabodan” elähdyttämät matruusit ja punakaartilaiset toimivat lyhytjännitteisesti ja heillä saattoi olla omia poliittisia näkemyksiään, jotka eivät välttämättä olleet Leninin eli ”puolueen yleislinjan” mukaisia.

Ulkomaalaiset eivät sen sijaan yleensä osanneet edes kieltä ja tyytyivät tekemään, kuten käskettiin. Kiinalaisten ja latvialaisten lisäksi tällaisia sopivia aineksia ns. erikoisjoukkoihin olivat myös suomalaiset ja itävaltalaiset (mm. unkarilaiset). Suomalaiset punikit ovat muistelmissaan kuvanneet omaa rooliaan esimerkiksi vasemmisto SR:ien ns. kapinan kukistamisessa vuonna 1918 olennaisen tärkeäksi.

Kiinalaisiin verrattuna suomalaisia oli kuitenkin vähän. Kiinalaisia sen sijaan oli joidenkin arvioiden mukaan Venäjällä jopa puoli miljoonaa ja bolševikkien joukoissakin 50000, mikä alkuvaiheessa oli hyvin paljon verrattuna sotilaiden kokonaismäärään.

Luvut voivat olla liioiteltuja, mutta melkoinen määrähän noita kiinalaisia sodan aikana saapui töihin Venäjälle. Muutama tuhat oli Suomessakin linnoituksia rakentamassa ja Muurmannin radalla vielä paljon enemmän.

Ainakin osittain kyseessä olivat Mantšurian niin sanotut hunghuusit eli punaparrat, jotka olivat itse asiassa rosvoja. Myös Mannerheim kertoo käyttäneensä heitä Japanin-sodan aikana erilaisiin tehtäviin.

Muistelmien mukaan kiinalaiset olivat hyvin käyttökelpoisia muun muassa pyöveleinä, koska kaikkinainen sentimentalismi oli heille vierasta.

 Kun Pietari joutui kansalaissodan aikana nälänhädän kouriin, alettiin toreilla kaupitella ns. kiinalaista lihaa, joka itse asiassa oli ihmislihaa. Nuoria lapsia väitettiin kadonneen suuria määriä.

Ihmissyöntiä tietysti todella tapahtui ankaran nälänhädän aikana, näin on aina ollut ja varmaankin tulee myös olemaan. Kiinalaisten osoittaminen asiasta vastuullisiksi saattoi joissakin tapauksissa pitää paikkansa, mutta ei tietenkään tarkoittanut, että kyseessä olisi ollut jokin sikäläinen maan tapa. Ääriolosuhteet ovat ääriolosuhteita.

Kiinalaiset jäivät sitten Neuvostoliittoon ja muodostivat kansallisen diasporan, jota voitiin verrata vaikkapa suomalaisiin, puolalaisiin, virolaisiin ja muihin sellaisiin ryhmiin, joilla oli oma valtio Neuvostoliiton ulkopuolella.

Ns. suuren terrorin aikana näihin ryhmiin kohdistettiin ns. kansallisia operaatioita. En tunne asiaa tarkemmin, mutta arvelen, että kiinalaiset mahdollisesti niputettiin yhteen ns. harbinilaisten kanssa, eli ryhmään, joka käsitti Itä-Kiinan rautatiellä (КВЖД) asuneet henkilöt, jota olivat etupäässä venäläisiä. Joka tapauksessa he ryhmänä hävisivät kuvasta.

Tosin monet oli myös siirretty kotimaahansa jo aiemmin, tarkoituksena nostattaa Kiinassa kommunistinen vallankumous, jolle tämän ryhmän olemassaolo lieneekin merkinnyt paljon.

En ole missään huomannut, että Leninin kiinalaisia ”erikoisjoukkoja” olisi bolševikkien toimesta nostettu esille mallikelpoisina ”internationalisteina”. Latvialaisethan sen sijaan saivat ansaitsemansa arvon ja Riiassa pitivät nuorisoliittolaiset kunniavartiota punaisten tarkk’ampujien museon edessä vielä 1980-luvulla.

Nyt on Latviassakin ollut tällä rintamalla hiljaisempaa. Ne kiistämättömät ansiot, joita latvialaisilla oli bolševikkivallan tukena, haluttaisiin jo mieluimmin unohtaa, vaikka venäläiset niitä välillä nostelevat esille häijyssä hengessä.

Oliko koko bolševikkivalta itse asiassa ulkomaalaisten palkkasoturien avulla pönkitettyä hirmuvaltaa? Näinhän vastapuolella aluksi usein selitettiin, mutta tietenkään tällainen selitys ei kovin pitkälle kanna.

Näinä venäläis-kiinalaisen ystävyyden kukoistusaikoina olisi joka tapauksessa kovin kiintoisaa saada lukea perusteellinen tutkimus Neuvosto-Venäjän kiinalaisista ”internationalisteista” ja heidän palveluksistaan uudelle hallinnolle.

Lieneekö kummallakaan osapuolella innostusta ja intressejä sellaisen tekemiseen? Joka tapauksessa teema on varsin tärkeä ja siitä käytettävissä olevat tiedot ja käsitykset ovat ristiriitaisia ja hajanaisia ja osittain vielä varsin karmaisevia, kuten Halénin keräelmä osoittaa. Olisihan siinä jo varmaan aihetta projektin aloittamiselle.

Salaisten arkistojen kätköistä

 

Nuuskijat ja urkkijat

 

Harry Halén, Venäjän poliittinen tiedustelu Suomessa 1900-1918. Järjestely ja avustajakunta. Unholan aitta 59. Koonnut ja toimittanut Harry Halén. Helsinki 2023, 69 s.

 

Monet eivät vieläkään taida tuntea Harry Halénin verratonta sarjaa Unholan aitta, johon on koottu tietoja Venäjän vallan aikaisista instituutioista, muun muassa Kansallisarkiston Venäläiset sotilasiakirjat (VeSA) -kokoelman pohjalta.

Monessa tapauksessa kyseessä ovat aikoinaan erittäin salaisina pidetyt aineistot. Sarjan niteissä on myös esitetty hyödyllisiä tai vähintäänkin kiinnostavia tietoja erilaisten instituutioiden kehityksestä, niiden henkilökunnasta ja suhteista ympäristöön.

Yleensä mielenkiinnon kohteina ovat olleet venäläiset instituutiot Suomen maaperällä, kuten vaikkapa kantonisitikoulu, junkkarikoulu, Viaporin laivapoikakoulu, Matruusiyliopisto vuonna 1917, varuskuntien muslimit ja juutalaiset, kasakat Suomessa, tataarinkieliset metrikkakirjat ja niin edelleen. Monenlaista aineistoa mahtuu noihin niteisiin, joista jotkut ovat paksujakin.

Vuonna 2013 sarjassa ilmestyi nide numero 41, Santarmisto Suomessa. Suomenmaalainen santarmikunta 1817-1917 (131 A4-sivua). Siitä suurimman osan käsittää matrikkeli, mutta myös instituution kehitys maassamme on käsitelty ja lisäksi mukana on aikalaisten kommentteja tuosta instituutiosta, jota yleensä vihattiin, jos kohta sillä oli omat ystävänsäkin

Vähemmän tunnettua lienee, että santarmistoa oli Suomessa jo vuodesta 1817 lähtien. Sen tehtävät tosin näyttävät aluksi rajoittuneen venäläisten joukkojen keskuuteen, joissa he toimivat eräänlaisina sotilaspoliiseina kuten muissakin armeijoissa tapahtui.

Vuonna 1867 Suomi sai oman santarmihallntonsa, jonka tehtäviin kuului mm. vastavakoilu, mielialojen kartoitus ja jopa sensuuriin liittyviä tehtäviä. Kuitenkin vasta Bobrikov ryhtyi järjestämään varsinaista poliittista santarmistoa. Santarmistosta erikseen toimi salainen poliisi eli ohrana (Ohrannoje otdelenije). Sen agentteja santarmit eivät tunteneet.

Tuossa mainitussa niteessä oli jo verrattain lyhyt lista santarmiston suomalaista agenteista ja apureista ja heidän peitenimistään (vrt. Vihavainen: Haun santarmisto tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Noista nimistä pistää silmään erityisesti pari: Eero Haapalainen, myöhemmin Venäjälle paennut Suomen Ammattijärjestön puheenjohtaja ja punakaartin ylipäällikkö, pietarilaissyntyinen bolševikki Adolf Taimi sekä provokaattori ja prokuraattori Soisalon-Soinisen murhaaja Lennart Hohenthal.

Näistä Haapalainen teloitettiin Venäjällä vuonna 1937, mutta sittemmin maan tavan mukaan rehabilitoitiin, Taimi vangittiin Suomessa, mutta luovutettiin talvisodan jälkeen Venäjälle, jossa hän paradoksaalisesti säilyi hengissä 1950-luvulle saakka. Hohenthal pakeni vankilasta ja muutti Englantiin ja Suomen korkein oikeus armahti hänet vuonna 1918.

Tänä vuonna ilmestynyt nide Venäjän poliittinen tiedustelu Suomessa 1900-1918 on monipuolisempi suppeamman periodinsa osalta ja käsittelee mm. poliittisesti suurta merkitystä saaneen Voima-liiton juttua. Siinähän aivan tekaistuilla ja suuresti liioitelluilla raporteilla oli suuri vaikutus, kun Suomen asioita käsiteltiin Venäjän duumassa. Niteessä on julkaistu mm.  kollegiassessori Menšikovin kertomus organisaationsa toiminnasta, joka on päivätty Tukholmassa vuonna 1913.

Niteessä on laaja luettelo santarmiston suomalaisista apureista, joita oli ympäri maata, etenkin rautatieasemilla, joita santarit erityisesti vartioivat. Mukana on myös kuuluisa Jeremias Kosonen, joka sepitteli juuttuja omasta päästään.

Yleensä halukkaat yhteistyömiehet tavoittelivat omaa etuaan tai sitten vihamiestensä turmiota. Mukana on myös ilmiantajia, kuten muuan puumalalainen, joka oli ilmoittanut keisarin kuvan heittämisestä uuniin. Toinen pyysi palkkiota tekemästään ilmiannosta koskien Keikyän nuorisoseuran esittämää näytelmää ”PorrassalmI”.

Muuan kansakoulun tarkastaja oli puolestaan lähettänyt ehdotuksen venäjän opetuksen järjestämisestä kansakouluissa ja kirjoitteli ”häväistyskirjotuksia” Novoje Vremjaan, joka tunnettiin Suomen-syöjien lehtenä. Muuan tarjous yhteistyöstä 500 markan palkkiota vastaan oli hylätty liian kalliina, vaikka jotkut agentit saattoivat saada jopa 1000 markkaa kuussa.

Luettelo ilmiantajista ja apureista sisältää useassa tapauksessa myös eri lähteiden esittämiä aikalaisarvioita kyseisistä henkilöistä ja tarjoaa kiinnostavan näköalan aikakauden ilmapiiriin ja asenteisiin sekä santarmiston sisällä että sen ulkopuolella.

Santarihallituksen talo sijaitsi Pietarissa Kirotšnajan varrella ja olen tainnut siinä asuakin. Tosin se talo, jossa instituutio toimi, poltettiin vuonna 1917 arkistoineen ja ehkä rakennettiin kokonaan uudelleen. Helsingissähän instituution päämaja oli Punanotkonkatu 4/ Korkeavuorenkatu 21.

Santarmit oleskelivat viidennessä kerroksessa, samassa tilassa Finljandskaja gazetan kanssa. Tuosta lehdestähän ilmestyi myös suomenkielinen versio Suomen Sanomat.  Siellä oli myös arkisto.

Helmikuun vallankumouksen jälkeen santarmisto ja Ohrana korvattiin Kansan vapauden vartiostolla (Sektsija Ohrany Narodnoj Svobody pri Oblastnom Komitete), joka vahti myös suomalaisia. Se toimi Keisarillisessa palatsissa eli nykyisessä Presidentinlinnassa. Sen henkilökuntaan kuului muun muassa eräs suomalainen Häyhänen, jonka nimi lienee tuottanut ongelmia venäläisille, sehän kirjoitettin muotoon Gjavgjanen. Hän osasi sekä suomea että venäjää.

On selvää, että Suomessa olleet santarmiston ja Ohranan arkistot olivat myös bolševikkien kannalta erittäin kiinnostavia. Kävi kuitenkin niin, ettei osa niistä tullut mukaan Venäjälle luovutettaviin arkistoihin. Syynä oli näköjään se, että noita hevoskuormakaupalla syntyneitä papereita luovutettiin sopimuksen mukaisesti venäläisille vuonna 1927 Ministerivaltiosihteerinviraston papereita vastaan.

Osa papereista jäi kuitenkin käsittelemättä, koska ne olivat Suomenlinnassa lämmittämättömässä kasarmissa ja venäläisten mielestä niiden käsittely oli liian hankalaa kylmän vuodenajan takia. Sopimuksen mukaan suomalaiset saivat joka tapauksessa Venäjältä huomattavan osan Ministerivaltiosihteerin arkistoa, mutta merkittävä osa venäläisiä santarmiston papereita jäi Suomeen.

Se, ettei venäläisillä olut käytössään agenttiluetteloita,  saattaa selittää sen, että esimerkiksi Haapalainen säilytti henkensä aivan vuoteen 1937 saakka, jolloin teloitus oli itse asiassa jo luonnostaan lankeava asia hänen asemassaan olevalle henkilölle ja että Adolf Taimi eli loppuikänsä Venäjällä suureksi vallankumoussankariksi korotettuna.

 

 

Halénin listat

Halénin listat

Santarmisto Suomessa. Suomenmaalainen santarmikunta 1817-1917. Unholan aitta 41. Koonnut ja toimittanut Harry Halén. Helsinki 2013. 131 s.

Suomen kansallisarkistossa on muiden aarteiden ohella muutama sata hyllymetriä venäläisiä sotilasasiakirjoja: VeSA. Ne tuntee parhaiten uuttera ja monipuolinen tutkija, FT h.c. Harry Halén. Hän hallitsee myös erinäisiä itämaisia kieliä ja on jo vuosia viihtynyt arkistojen pölyssä, eikä turhaan.

Halén on julkaissut jo puolensataa opusta, joissa arkistojen aarteita on tuotu jokaisen halukkaan nähtäville. Meikäläisen julkaisupolitiikan tuntien kyseessä on yksityisen tutkijan sankariteko, joka kannattaisi muistaa silloin kun kunniamerkkejä jaetaan.

Uusimmassa ”Unholan aitassa” julkaissut listat ovat ilmeisesti jääneet tutkijoilta aiemmin huomaamatta, koska on luultu, että kaikki santarmiasiakirjat aikoinaan luovutettiin Venäjälle, jossa niiden on kerrottu tuhoutuneen pommituksessa. Osa aineistosta toki onkin aikojen kuluessa eri syistä tuhottu, mutta jäljelle on jäänyt yllin kyllin kiinnostavaa materiaalia, joka siis nyt on julkaistu.

Kuten ”Unholan aitoissa” yleensäkin, dokumenteista huokuu väärentämätön ajan tunnelma, joka välittyy myös pienistä detaljeista. Ei ole välttämättä hyödyllistä tietää sitä, minkä nimisiä olivat santarmiston orit ja tammat, tai sitä, että erään santarmiupseerin kohdalle oli punakynällä merkitty ”naisten perässä juoksija”. Tällaisetkin pikku seikat ovat joka tapauksessa omiaan elävöittämään henkilöstöluetteloja, samoin niissä olevat tiedot asianomaisten virkaurasta ja ansioista suuren Venäjän muilla kolkilla. Varsin monet Suomeen komennetut santarmit olivat muuten palvelleet Siperiassa ja Kaukoidässä. Boksarikapinan kukistamiseenkin oli muuan upseeri antanut panoksensa.

Santarmisto oli alun perin olemassa lähinnä venäläisten tarkkailua varten ja siihen sillä lieneekin ollut parhaat valmiudet. Kuten tiedetään, ryhtyessään valvomaan suomalaista vastarintaliikettä 1900-luvun alussa, santarmisto sai aikaan varsin vaatimattomia tuloksia. Sille syötettiin usein olemattomia juttuja palkkion toivossa ja varmaan muustakin syystä. Joka tapauksessa se kirjasi agenteikseen melkoisen määrän suomea hyvin taitavia suuriruhtinaskunnan kansalaisia.

Näiden tiedottajien, agenttien ja apurien henkilöllisyys ja luonnehdinnat ovatkin sangen kiinnostavaa luettavaa.

Kukapa olisi arvannut, että Eero Haapalainen, sittemmin punakaartin ylipäällikkö ja Kansanvaltuuskunnan jäsen toimi tiedottajana vuosina 1905-07. Hänen yhteysmiehensä antoi tulevasta sosialistisuuruudesta varsin armottoman luonnehdinnan: ”Ilman moraalia oleva mies”, ”piru hänestä ottakoon selvän mikä hän oikeastaan on, onko hän todella sosialidemokraatti vai ryhtynyt sosialidemokraatiksi vain elääkseen ja tullakseen toimeen”. Joka tapauksessa Haapalaisen kerrottiin raportoineen luotettavasti sekä sos. dem. puolueesta että punakaartista ja kerran suojeluskaartistakin.

Varsin merkittävä bolševikki sukeutui sittemmin myös Adolf Taimista, jota muuan santarmiupseeri piti provokaattorina, samanaikaisesti sekä vallankumouksellisena että ilmiantajana. Hänen kerrottiin olevan ”Pietarin poliisidepartementin miehiä”. Taimillahan oli roolinsa myös Viaporin kapinassa ja talvisodan jälkeen hän kuului niihin Suomessa vangittuihin kommunisteihin, jotka Neuvostoliitto vaati vapauttamaan ja luovuttamaan itselleen. Myös Taimi oli kuulunut Kansanvaltuuskuntaan ja oli SKP:n perustajajäsen.

Sangen erikoiselta tuntuu löytää agenttien luettelosta myös Lennart Hohenthal, joka murhasi prokuraattori Soisalon-Soinisen ja sittemmin karkasi vankilasta. Hänet on ollut tapana mainita aktiivisen vastarinnan ”sankarien” joukossa.

Tiedustelu on oma maailmansa, jossa kaikki tuntuu olevan mahdollista. Listoille voi joutua tietämättään ja sinne voi päätyä myös niin sanotusti hyvässä tarkoituksessa. Kekkosen yhteydessä on tullut tavaksi puhua ”puoluelinjasta” tarkoittaen salaista poliisia. Sellainen oli Venäjällä jo ennen Kekkosta ja on vielä hänen jälkeensäkin.

Tietyn henkilön yhteydet ”elimiin” eivät vielä sinänsä riitä hänen moraaliseen tuomitsemiseensa. Kiinnostavia se silti ovat.

Saamme taas kerran kiittää Halénia ahkerasta ja pyyteettömästä työstä Kleion hyväksi.