Heckling
Englantilaiseen
poliittiseen kulttuuriin kuuluu vanhastaan merkittävänä osana canvassing
eli äänten kalastelu. Jo 1800-luvulla ja Amerikassa aikaisemminkin poliitikot
joutuivat hankkimaan kannattajia, mikä tapahtui erityisesti pitämällä puheita.
Englannissahan on myös perinteisesti ollut paljon poliittisia ja muitakin saarnaajia,
jotka paasaavat julkisilla paikoilla.
Lontoon Hyde Parkissa on tätä tarkoitusta
varten vakiintunut erityinen Speakers’ Corner, jossa usein nähdään joku entusiasti
esittämässä hyvää sanomaansa kaikelle kansalle. Kuulijoita ei välttämättä ole.
Jos kuulijoita
kuitenkin sattuu olemaan enemmänkin, tai asia on muuten yleisesti kiinnostava,
on joukossa jokseenkin varmasti joku välihuutelija, jonka tarkoituksena on
panna puhujan pasmat sekaisin. Tällainen henkilö on niin sanottu heckler,
jolle meillä suomen kielessä ei ole erityistä nimikettä. Poliittinen häiritsijä,
häirikkö kai nyt on lähinnä sitä.
Heckling
tarkoittaa itse asiassa häkilöintiä eli pellavien kampaamista rohtimien
poistamiseksi. Varsinaisen häkilöinnin tarkoituksena on siis eräänlainen sujuvuuden
edistäminen. Koska siinä työssä kampa kuitenkin tavan takaa takkuaa, on
poliittinen siirtomerkitys tullut tarkoittamaan juuri tuon takkuamisen aikaan
saamista. Puhujan argumentointi koetetaan saada näyttämään absurdilta tai
naurettavalta irrottamalla käytettyjä käsitteitä yhteyksistään, esittämällä
hullunkurisia assosiaatioita tai tekeytymällä hölmöksi, joka ymmärtää koko
asian aivan väärin.
Hecklingin
voi katsoa onnistuneen, mikäli puhuja saadaan leikkiin mukaan ja hän ottaa pahassa
tarkoituksessa esitetyt kommentit tosissaan. Joskushan voi tosiaan olla niinkin,
että huutelija toimii niin sanotusti hyvässä uskossa ja esittää näkemyksiä,
jotka todella vaivaavat häntä ja ansaitsevat hänen mielestään tulla
huomioiduiksi. Hän saattaa esimerkiksi olla aidosti tyhmä tai vain eri mieltä.
Molemmat ovat sallittuja asioita.
Nykyisenä
someaikana sana on ennenkuulumattomassa määrin vapaa koko kansalle. Se
tarkoittaa myös sitä, että jokainen poliittisiin asioihin kantaa ottava saa
varautua siihen, että hänen ulostulojaan kommentoidaan niin hyvässä kuin pahassakin
tarkoituksessa. Politiikkahan on tahdon asia, eikä demokratiassa ole syytä
olettaa, että kaikki ihmiset olisivat juuri mistään asiasta samaa mieltä. Ei
heidän pidäkään.
Se, joka haluaa
julkisesti somessa esittää näkemyksiä, jotka eivät ole poliittisesti tai muuten
yhdentekeviä, saa varautua siihen, että niihin reagoidaan: joku kannattaa ja
toinen taas toinen väittää vastaan ja esittää omat argumenttinsa, jotka voivat
kohdistua esiintyjän logiikkaan tai faktoihin tai hänen poliittisiin mieltymyksiinsä
ja pyrkimyksiinsä.
Näinhän
ihanteellinen väittely toimii. Käytetyt tasot ja tekniikat voivat olla monet: yksi
ei ole vakuuttunut esiintyjän logiikasta, toinen huomaa faktat vääriksi tai puutteellisiksi
ja kolmas epäilee tietyillä perusteilla niitä syysuhteita ja sitä tulevaisuudenkuvaa,
johon esiintyjä vakaasti uskoo. Ja yhden mielestä ansaitsee joku toinen
ihmisryhmä oikeutetusti enemmän kannatusta, kiitosta tai mammonaa kuin joku
toinen, joka näyttää saavan enemmän kuin ansionsa mukaan.
Mutta käytännössähän
näin ihanteellisessa hengessä käytyä väittelyä tapaa nykyään tuskin edes
yliopiston seminaareissa. Somessa sääntönä on, että omaan kantaansa sitoutuneet
aktivistit käyttävät kaikkia mahdollisia keinoja vain vahingoittaakseen toisin
ajattelevia. Logiikka on sama kuin totaalisessa sodassa: se, mikä vahingoittaa
vihollista, hyödyttää meitä.
Demokratia on jo
lähtökohtaisesti epätäydellinen poliittinen järjestelmä, jossa ylin valta
periaatteessa on tomppeleilla, joilla ei ole mitään käsitystä päätettävien
asioiden todellisesta merkityksestä eikä edes kiinnostusta siihen. Käytännössä
valta on delegoitu koneistolle, jonka yhtenä aivan keskeisenä päämääränä on
saada siitä itselleen mahdollisimman suuri osa.
Eipä siis
kannata ylen määrin vihastua siitä, että some on täynnä asiattomuuksia,
typeryyksiä ja vihaisia mielipiteen ilmauksia. Se juuri on sanan vapautta, joka
usein harmittaa päättäjiä, mutta niinhän asian kuuluukin olla. Niin kauan kuin
vihaisuus on aitoa, on sen esiin tuomisen estäminen vakava demokraattisen
perusoikeuden loukkaus.
Nettisensuuri,
jota harjoitetaan suurten monopolien kautta ja niiden toimestakin, on vakava
rikkomus sananvapautta vastaan. Farisealaiset puheet sananvastuusta ovat useimmiten
yhtä läpinäkyvää politikointia ala-arvoisilla keinoilla, kuin ne ns.
vihapuheoikeudenkäynnit, joita olemme viime vuosina saaneet seurata.
Mutta ihan
kaikkea pahassa tarkoituksessa esitettyä ei sentään kannata julkaista.
Tarkoituksen selvittäminen ei aina ole helppoa ja kohtuuden saavuttaminen on
tässäkin asiassa vaikeaa, mutta aina tavoiteltavaa.
Mikäli on
ilmeistä, että kirjoittajan ainoa tarkoitus on häiritä vakavaa keskustelua, ei hänen
puheenvuoronsa julkaiseminen ole perusteltua muuten kuin korkeintaan
osoittamassa, millaisia reaktioita saattaa lukijakunnan piirissä aiheuttaa
kulloinenkin kannanilmaisu. Luulen, että suurelle osalle nettikeskustelujen
seuraajia on ollut täydellinen yllätys havaita, miten typerästi vakavatkin
puheenvuorot saatetaan tulkita. Onhan se arvokas tieto tämäkin.
Toki useassa tapauksessa
kyse ei ole bona fide reaktioista, vaan tarkoituksena on perinteinen heckling,
häiritseminen häiritsemisen vuoksi.
Sellaisen rajaton
salliminen ei lisää kenenkään sananvapautta. Se saattaa päinvastoin johtaa
siihen, että vakavasti otettavia mielipiteitä ei viitsitä edes esittää
areenalla, jolla rehottaa villi kasvullisuus aina erilaisten kylähullujen
hengentuotteista lähtien.
Häkilöintiä
harrastavat ymmärtävät tämän itsekin. Mikäli joku kokee asiallisiksi
tarkoitettuja argumenttejaan hyljeksityn, pyydän ottamaan asiasta yhteyttä
henkilökohtaisesti.
En tiedä nykyisestä, mutta ainakin meidän kuuskytluvun juopottelevissa piireissä saattoi nauttia kunnon väittelyistä. Ei usein mutta oli se mahdollista. Nythän on vain väärin- toisinajattelijoita, jotka pitäisi jotenkin sensuroida ellei peräti eliminoida. Viimeiset kolme vuotta uustotalitarismi on ollut median suosikkiagendalla ja sitä kautta levinnyt politiikkaan. Yleä ja iltalehtiä seuraavasta lullukkaväestä puhumattakaan.
VastaaPoistaEhkä tähän yhteyteen sopii pari sanaa "trollin" käsitteestä. Sehän ei ollut vielä 20 vuotta sitten ainakaan yleisessä käytössä. Nyt myös "häkilöijien" suursuosikki. Kannattaa huomata että sen todistaminen vääräksi syytökseksi on mahdotonta, mitä paremmin todistaa sitä pahempi trolli. Polemiikeissa se on pakko hyväksyä mutta ei argumenteissa. Ehkä jollain Vihavaisen lukijalla on tietoa tämän ex-vuorenpeikon syntyhistoriasta. -jussi n
VastaaPoista"Mutta käytännössähän näin ihanteellisessa hengessä käytyä väittelyä tapaa nykyään tuskin edes yliopiston seminaareissa. Somessa sääntönä on, että omaan kantaansa sitoutuneet aktivistit käyttävät kaikkia mahdollisia keinoja vain vahingoittaakseen toisin ajattelevia. "
VastaaPoistaTämä ehkä minua somessa harmittaakin: väittelyn ydinidea on se, että monipolvisen ja asiallisen keskustelun kautta löydetään parhain (opitimaalisin) ratkaisu kuhunkin kysymykseen tuollaiset aktivistit tai häkilöijät estävät tuon hyödyllisen, ratkaisija tuottavan prosessin.
"Demokratia on jo lähtökohtaisesti epätäydellinen poliittinen järjestelmä, jossa ylin valta periaatteessa on tomppeleilla, joilla ei ole mitään käsitystä päätettävien asioiden todellisesta merkityksestä eikä edes kiinnostusta siihen. "
VastaaPoistaEn olisi noin synkkämielinen: demokratia perustuu siihen, että jokaisessa yhteisössä on lukuisia erilaisia mielipiteitä, arvoja ja intressejä. Demokraattisessa prosessissa näiden kannattajat järjestäytyvät puolueiksi, jotka taistevat vaaleissa, jonka lopputuloksena syntyy elin, joka parhaimmalla mahdollisella tavalla sovittaa nuo intressit yhteen ja mikä parasta määrä välein äänestäjät saavat vaihtaa tuon elimen, jos politiikka ei miellytäkään tai yksinkertaisesti halutaan vaihtelua. Aina se sellaisen järjestelmän voittaa, jossa valta on yhdellä ryhmällä, joka saa ilman rajoja toteuttaa omaa linjaansa. Esimerkki: Suomen ja Venäjän kehitys vuodesta 1917.