Pakolaiselämää
sodan aattona
Erich Maria
Remarque, Riemukaari. Gummerus 1985, 445 s. (Alkuteos Arc de Triomphe
1945)
Saksalainen
Erich Maria Remarque (1898-1970) nousi maailmanmaineeseen bestsellerillään Länsirintamalta
ei mitään uutta (Im Westen nichts Neues). Omaelämäkerrallisen romaanin
eetos oli sodanvastainen ja Hitlerin noustua valtaan kirjailijan tuotanto
hävitettiin ja häntä itseään uhkasi Saksassa likvidointi käyttääkseni
edistyksellisten tahojen aikoinaan kehittämää sanontaa.
Niinpä tie vei
pakolaiseksi ja vuonna 1938 sitten USA:n kansalaiseksi. Pakolaiselämä oli siis
kirjoittajalle tuttua. Tämä teos sijoittuu vuoden 1939 Pariisiin ja sen monet
henkilöt ovat pakolaisia, mukaan lukien päähenkilö, joka on etevä kirurgi,
mutta paperittomana joutuu työskentelemään laittomasti ranskalaisten kollegojen
renkinä.
Kirjassa
kuvataan Pariisin kokemia pakolaisaaltoja: Espanjasta tulee milloin vasemmistolaisia,
milloin monarkisteja ja sitten taas vasemmistolaisia, aina poliittisen tilanteen
kehityksen mukaisesti. Saksasta tulee demokraatteja, katolisia ja juutalaisia,
mutta parinkymmenen vuoden takaisen sodan muistaville ranskalaisille jokainen
saksalainen on kuitenkin sale boche, saatanan saksalainen. Pariisissahan
on jo vanhastaan paljon pakolaisia, muun muassa venäläisiä.
Tässä romaanissa
piirretään aika kiinnostavaa ajankuvaa, johon kuuluvat muun muassa laillinen prostituutio
ja runsas alkoholin käyttö. Prostituoidut ja heidän emäntänsä kuvataan sangen
sympaattiseksi väeksi, joka eroaa edukseen ranskalaisesta poroporvarista. Tämä
edistyksellinen klisee nousee ehkä hieman turhankin osoittelevasti esille.
Muuten kirja on
kyllä sujuvaa rakkauskertomusta, joka monen lukijan mielestä saattaa olla
turhankin pitkä. Harvinaisen paljon kirjassa ryypätään ja enimmäkseen väkeviä juomia,
sana calvados mainitaan karkean arvioni mukaan noin kaksisataa kertaa.
Lisäksi maistuu välillä myös konjakki ja vodka. Viiniä litkitään paljon
harvemmin.
Tupakointiakaan
ei unohdeta ja etenkin tummia ja väkeviä ranskalaisia laatuja palaa jatkuvasti.
Päähenkilö vaikuttaa olevan usein iloisessa hiprakassa tai muuten ryyppyjen
elähdyttämä, mutta tuskin koskaan humalassa tai krapulassa. Leikkaukset joka tapauksessa
sujuvat moitteettomasti aamullakin, pitkän yön jälkeen.
Kirja sijoittuu
siis vuoteen 1939. Sen alussa tuhotaan Tšekkoslovakia ja lopussa jo käydään
Puolan kimppuun. Ihmisten käyttäytyminen muuttuu vähitellen kaikkialla. Helppojen
voittojen elähdyttäminä normaalit säädylliset kansalaiset alkavat tuntea vetoa
militäärisiin tunnuksiin ja kannattaa voimapolitiikkaa, uskoen voittamattomuuteensa.
Näin käy niin Saksassa, Itävallassa kuin Italiassa.
Saksassa täystyöllisyys
saadaan aikaan varustelulla ja velaksi, se on vekseli, jonka lankeaminen
merkitsee sotaa. Myös Ranskassa ymmärretään Euroopan -tai ”maailman” tekevän
itsemurhaa, mutta moni luulee olevansa turvassa ylistetyn Maginot-linjan takana.
Muuan kirjan
sivujuoni on murha, jonka päähenkilö suorittaa. Uhrina on hänen entinen
kiduttajansa, Gestapon agentti, joka on myös tappanut ja kiduttanut hänen
morsiamensa ja ystävänsä. Kun agentti saapuu Pariisiin irstailemaan, hän pääsee
hengestään. Murha kuvataan poikkeuksellisen vapauttavana ja myönteisenä
kokemuksena.
Pakolaisena
päähenkilö jää parikin kertaa kiinni laittomasta oleskelustaan ja joutuu
lopuksi ranskalaiselle keskitysleirille. Lukija arvaakin, mitä kaiketi tapahtuu
saksalaisten valloittaessa seuraavana vuonna Ranskan.
Mutta fiktiivisen
päähenkilön vaiheet ovat tuskin kirjan varsinainen pihvi. Kirjailijan
tarkoituksena lienee ollut ennen muuta kuvata Euroopan psyykkistä tilaa ennen
sotaa Pariisin vilkkaan pakolaiselämän kautta. Kyseessä on siis eräänlainen lähihistorian
kirjoittaminen. Tulkintaahan sekin on, ei kirja ihan autenttinen todiste
kuvaamastaan ajasta ole, vaikka kohde ei olekaan ollut kaukana.
Elokuva siitä mitä saksalaisille internoiduille saattoi käydä:
VastaaPoistaLes Milles, le train de la liberte (1995).
Ihmisyys on yliarvostettua. Eläimellisyys on aliarvostettua.
VastaaPoista