Häiriköinnin merkitys

 

Heckling

 

Englantilaiseen poliittiseen kulttuuriin kuuluu vanhastaan merkittävänä osana canvassing eli äänten kalastelu. Jo 1800-luvulla ja Amerikassa aikaisemminkin poliitikot joutuivat hankkimaan kannattajia, mikä tapahtui erityisesti pitämällä puheita. Englannissahan on myös perinteisesti ollut paljon poliittisia ja muitakin saarnaajia, jotka paasaavat julkisilla paikoilla.

 Lontoon Hyde Parkissa on tätä tarkoitusta varten vakiintunut erityinen Speakers’ Corner, jossa usein nähdään joku entusiasti esittämässä hyvää sanomaansa kaikelle kansalle. Kuulijoita ei välttämättä ole.

Jos kuulijoita kuitenkin sattuu olemaan enemmänkin, tai asia on muuten yleisesti kiinnostava, on joukossa jokseenkin varmasti joku välihuutelija, jonka tarkoituksena on panna puhujan pasmat sekaisin. Tällainen henkilö on niin sanottu heckler, jolle meillä suomen kielessä ei ole erityistä nimikettä. Poliittinen häiritsijä, häirikkö kai nyt on lähinnä sitä.

Heckling tarkoittaa itse asiassa häkilöintiä eli pellavien kampaamista rohtimien poistamiseksi. Varsinaisen häkilöinnin tarkoituksena on siis eräänlainen sujuvuuden edistäminen. Koska siinä työssä kampa kuitenkin tavan takaa takkuaa, on poliittinen siirtomerkitys tullut tarkoittamaan juuri tuon takkuamisen aikaan saamista. Puhujan argumentointi koetetaan saada näyttämään absurdilta tai naurettavalta irrottamalla käytettyjä käsitteitä yhteyksistään, esittämällä hullunkurisia assosiaatioita tai tekeytymällä hölmöksi, joka ymmärtää koko asian aivan väärin.

Hecklingin voi katsoa onnistuneen, mikäli puhuja saadaan leikkiin mukaan ja hän ottaa pahassa tarkoituksessa esitetyt kommentit tosissaan. Joskushan voi tosiaan olla niinkin, että huutelija toimii niin sanotusti hyvässä uskossa ja esittää näkemyksiä, jotka todella vaivaavat häntä ja ansaitsevat hänen mielestään tulla huomioiduiksi. Hän saattaa esimerkiksi olla aidosti tyhmä tai vain eri mieltä. Molemmat ovat sallittuja asioita.

Nykyisenä someaikana sana on ennenkuulumattomassa määrin vapaa koko kansalle. Se tarkoittaa myös sitä, että jokainen poliittisiin asioihin kantaa ottava saa varautua siihen, että hänen ulostulojaan kommentoidaan niin hyvässä kuin pahassakin tarkoituksessa. Politiikkahan on tahdon asia, eikä demokratiassa ole syytä olettaa, että kaikki ihmiset olisivat juuri mistään asiasta samaa mieltä. Ei heidän pidäkään.

Se, joka haluaa julkisesti somessa esittää näkemyksiä, jotka eivät ole poliittisesti tai muuten yhdentekeviä, saa varautua siihen, että niihin reagoidaan: joku kannattaa ja toinen taas toinen väittää vastaan ja esittää omat argumenttinsa, jotka voivat kohdistua esiintyjän logiikkaan tai faktoihin tai hänen poliittisiin mieltymyksiinsä ja pyrkimyksiinsä.

Näinhän ihanteellinen väittely toimii. Käytetyt tasot ja tekniikat voivat olla monet: yksi ei ole vakuuttunut esiintyjän logiikasta, toinen huomaa faktat vääriksi tai puutteellisiksi ja kolmas epäilee tietyillä perusteilla niitä syysuhteita ja sitä tulevaisuudenkuvaa, johon esiintyjä vakaasti uskoo. Ja yhden mielestä ansaitsee joku toinen ihmisryhmä oikeutetusti enemmän kannatusta, kiitosta tai mammonaa kuin joku toinen, joka näyttää saavan enemmän kuin ansionsa mukaan.

Mutta käytännössähän näin ihanteellisessa hengessä käytyä väittelyä tapaa nykyään tuskin edes yliopiston seminaareissa. Somessa sääntönä on, että omaan kantaansa sitoutuneet aktivistit käyttävät kaikkia mahdollisia keinoja vain vahingoittaakseen toisin ajattelevia. Logiikka on sama kuin totaalisessa sodassa: se, mikä vahingoittaa vihollista, hyödyttää meitä.

Demokratia on jo lähtökohtaisesti epätäydellinen poliittinen järjestelmä, jossa ylin valta periaatteessa on tomppeleilla, joilla ei ole mitään käsitystä päätettävien asioiden todellisesta merkityksestä eikä edes kiinnostusta siihen. Käytännössä valta on delegoitu koneistolle, jonka yhtenä aivan keskeisenä päämääränä on saada siitä itselleen mahdollisimman suuri osa.

Eipä siis kannata ylen määrin vihastua siitä, että some on täynnä asiattomuuksia, typeryyksiä ja vihaisia mielipiteen ilmauksia. Se juuri on sanan vapautta, joka usein harmittaa päättäjiä, mutta niinhän asian kuuluukin olla. Niin kauan kuin vihaisuus on aitoa, on sen esiin tuomisen estäminen vakava demokraattisen perusoikeuden loukkaus.

Nettisensuuri, jota harjoitetaan suurten monopolien kautta ja niiden toimestakin, on vakava rikkomus sananvapautta vastaan. Farisealaiset puheet sananvastuusta ovat useimmiten yhtä läpinäkyvää politikointia ala-arvoisilla keinoilla, kuin ne ns. vihapuheoikeudenkäynnit, joita olemme viime vuosina saaneet seurata.

Mutta ihan kaikkea pahassa tarkoituksessa esitettyä ei sentään kannata julkaista. Tarkoituksen selvittäminen ei aina ole helppoa ja kohtuuden saavuttaminen on tässäkin asiassa vaikeaa, mutta aina tavoiteltavaa.

Mikäli on ilmeistä, että kirjoittajan ainoa tarkoitus on häiritä vakavaa keskustelua, ei hänen puheenvuoronsa julkaiseminen ole perusteltua muuten kuin korkeintaan osoittamassa, millaisia reaktioita saattaa lukijakunnan piirissä aiheuttaa kulloinenkin kannanilmaisu. Luulen, että suurelle osalle nettikeskustelujen seuraajia on ollut täydellinen yllätys havaita, miten typerästi vakavatkin puheenvuorot saatetaan tulkita. Onhan se arvokas tieto tämäkin.

Toki useassa tapauksessa kyse ei ole bona fide reaktioista, vaan tarkoituksena on perinteinen heckling, häiritseminen häiritsemisen vuoksi.

Sellaisen rajaton salliminen ei lisää kenenkään sananvapautta. Se saattaa päinvastoin johtaa siihen, että vakavasti otettavia mielipiteitä ei viitsitä edes esittää areenalla, jolla rehottaa villi kasvullisuus aina erilaisten kylähullujen hengentuotteista lähtien.

Häkilöintiä harrastavat ymmärtävät tämän itsekin. Mikäli joku kokee asiallisiksi tarkoitettuja argumenttejaan hyljeksityn, pyydän ottamaan asiasta yhteyttä henkilökohtaisesti.