Huonon sanoman lähettiläs

 

Apostoli ja hänen epistolansa

 

Uusi testamentti koostuu pitkälti kirjeistä. Evankeliumi((kreikaksi εὐαγγέλιον, euangelion 'hyvä sanoma') on nimenomaan kirje, angelion (vrt. enkeli), jonka määreenä on hyvää ja onnellista merkitsevä eu (vrt. euforia).

Lisäksi sitten on erilaisten toimihenkilöiden kirjeitä eri tahoille, jotka usein käsittelevät tietenkin ajankohtaisia asioita ja tilanteita, mutta sopivasti tulkittuina voivat monen mielestä antaa osviittoja yleisemmälläkin tasolla. Nämä ovat epistoloita, jotka saattavat olla moittiviakin, eivät pelkkää riemusanoman julistamista.

Naapurivaltiomme päämiehellä on ollut tapana julkaista oma epistolansa (ven. poslanije, vrt. posylat, lähettää), jossa kansallista ja kansainvälistä tilannetta ja tehtäviä ruoditaan. Neuvostoaikana vastaavanlainen katsaus kuului aina pääsihteerin tehtäviin.

Silloisen käsityksen mukaan sillä oli aina myös tavattoman suuri tieteellinen merkitys, siinä kun analysoitiin  nykyhetkessä vaikuttavat voimat ja niiden väliset ristiriidat, joiden ymmärtämiselle tieteellinen politiikka perustui.

Nämä tilaisuudet olivat hyvin odotettuja ja niistä sitten erilaiset auguurit tekivät omia johtopäätöksiään (vrt. Vihavainen: Haun poslanije tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Tänä vuonna Putin kuuluu jättävän epistolansa lähettämättä eli puheensa pitämättä. Syytä voi vain arvailla.

Sen puuttuessa voinemme palauttaa mieleen parin vuoden takaisen epistolan joka oli seuraavanlainen:

torstai 21. helmikuuta 2019

Eilisen päivän epistolateksti

 

Putinin epistola

 

Putinin jokavuotinen kirjelmä (poslanije) federaationeuvostolle eli liittokokoukselle (Federalnoje sobranije) eli parlamentille on sitten taas esitetty.

Siitä tehkööt analyysejään ja ennusteitaan ne, jotka tuntevat siihen kutsumusta. Itse haluaisin tehdä asiasta vain pari merkintää pitemmästä perspektiivistä katsoen.

Kieltämättä on huomionarvoista, että poliittiset auguurit ovat taas löytäneet työmaan Venäjän valtionpäämiehen sanojen tulkitsemisesta. Olihan vielä äsken sellainen aika, ettei niistä kukaan erityisemmin välittänyt.

Auguureilla on omat metodinsa. Rooman valtakunnan aikana he ennustivat pyhien kanojen lennosta, niiden ruokahalusta ja vastaavista seikoista. Nykyään voidaan käyttää apuna vaikkapa tietokonetta, mutta tulokset ovat useimmiten yhtä arvaamattomia kuin ennenkin. Inhimillinen tekijä ei ole hallittavissa.

Joka tapauksessa sille, joka on lukenut kommunistipuolueen pääsihteerin raportteja puoluekokouksista, tyyli on tuttu. Sen aloitti mitä ilmeisimmin Stalin, jonka retorisia keinoja, muun muassa katekismustyylisiä retorisia kysymyksiä ja selityksiä myös Putin käyttää.

En toki tarkoita, että Putin on yksi vuoronmukainen (otšerednyi) Stalin kaikessa siinä pahassa, mitä Josif Vissarionovitš sai aikaan. Yhtä kaikki, häntä näyttää hyvin samaan tapaan kiehtovan ajatus Venäjän modernisoimisesta ylhäältä käsin, joskin toisin metodein. Siinä suhteessa Stalin voi hyvinkin olla ihan oikeasti hänen esikuvansa.

Toki Putinin retoriikalla on yhtymäkohtia myös Hitleriin. Hitler sanoi aikoinaan, että Saksan on oltava suurvalta tai lakattava olemasta: Deutschland muß ein Großmacht, oder überhaupt nichts sein!

Putinhan puolestaan sanoi, että Venäjän on oltava suvereeni, tai oltava olematta. Ellei se ole suvereeni, ei se voi edes olla Venäjä.

Tämähän on ilmeisen tyhjä lause, jonka voi täyttää haluamallaan sisällöllä se, jolla on valta se tehdä. Jos suvereenisuus tarkoittaa sitä, ettei mikään valtio tai liittoutuma voi aseella uhatenkaan pakottaa toista valtiota mihinkään, on kyseessä aivan poikkeuksellinen suvereenisuus.

Se tuo mieleen Bismarckin julistuksen: Wir Deutsche fürchten Gott, aber sonst nichts in der Welt! Me saksalaiset emme toisin sanoen pelkää ketään emmekä mitään.

Bismarckin maininta Jumalasta oli kaiketi tarkoitettu pehmentämään sitä retostelua, joka oli aika sopimatonta Euroopan konsertissa, jossa ideana oli, että liittoutumat pitivät toisiaan kurissa, jotta mikään yksittäinen valtio ei pääsisi sooloilemaan ja tulemaan liian mahtavaksi.

Venäjän mahtavuus nykyään ja nähtävissä olevassa tulevaisuudessa on suhteellista. Se pystyy, kuten Bakuninin irvailema Preussi, kerskumaan sillä, että sillä on voimaa tappaa ja orjuuttaa ihmisiä. Tätä tietä ei kuitenkaan synny aitoa arvovaltaa ja kunnioitusta. Ne hankitaan vain kehittämällä valtiota sellaiseksi, että se pystyisi tekemään kansalaisensa onnelliseksi.

No, tokihan Putinin epistolassa tätäkin puolta käsiteltiin ja vieläpä sangen laajasti. Venäjällä on kiistämättä saatu erittäin paljon aikaan myös tällä alalla, mitä lienee lähes mahdoton uskoa, mikäli hankkii tietonsa meikäläisistä laatulehdistä.

Kuitenkin asiat ovat menneet jo jonkin aikaa huonompaan suuntaan, kuten lähes koko maailmassa. Onko tilanne kuitenkaan erityisen huono, lienee vaikea ratkaista. Putinin tulkinta oli rohkaiseva. Hätäkellojen soittaminen ei tunnu olevan ajankohtaista.

Tämä tuntuu uskottavalta myös sikäli, että valtiontalous on yhä velaton, mitä voi verrata muiden suurvaltojen (niiden joukkoonhan Venäjäkin on nyt taas luettava) tilanteeseen. Luonnonvarat huomioiden luottokelpoisuuttakin lienee vaikka muille jakaa.

Epistolan pääpaino oli asepullistelujen ohella nyt kansalaisten taloudellisessa tilanteessa. Väestönkasvu, joka oli jo alkanut, on taas lopahtanut, mutta tämä ei taida olla vain Venäjän ongelma. Sosiaali- ja terveyskysymyksissä (sote) on huolia, mutta missäpä niitä ei olisi.

Nämä asiat ovat kuitenkin hoidettavissa ja ne hoidetaan, vakuutti pääs…  anteeksi, presidentti. Optimismi oli aikoinaan Neuvostoliitossa jokaisen velvollisuus ja hieman samaa asennetta näkyy taas viljeltävän, mikä lieneekin tässä genressä väistämätöntä. Pessimistinen saarna luultavasti järkyttäisi koko seurakunnan suunniltaan.

Moni on ihmetellyt, miten valtio, jonka budjetti perustuu suurimmalta osin hiilivetyjen myyntiin, voi edes tulla toimeen ja ylläpitää normaalia elintasoa. Onhan olemassa riittävästi esimerkkejä sellaisista öljymaista, jotka eivät tähän pysty.

Avainasemassa ovat tietenkin laajat kotimarkkinat ja monipuolinen teollisuus, joka tuottaa hyödykkeitä, usein lisenssillä, kotimaiseen tuotantoon, vaikka ei vientiin.

Helppo raha öljystä ja kaasusta ja niiden varmat markkinat laiskistuttavat varmaankin bisnestä, jolla on taipumus suuntautua sellaisille aloille, jotka kannattavat.

Valtiojohtoinen hi-tech Skolkovon tapaan taas ei näytä tuottavan mitään ihmeitä enempää Venäjällä kuin muuallakaan.

Se, että sotakalujen tuotannossa on kuitenkin päästy maailman eturiviin, on kyllä huomionarvoista. Putin ei lainkaan peitellyt ylpeyttään tästä saavutuksesta, mikä lienee ymmärrettävää.

Ydinaseilla uhkaaminen on kuitenkin asia, joka erityisesti nykyisenä maailmanaikana olisi jo syytä leimata häpeäleimalla.

Onko kyseessä edes ase, jonka käyttäminen missään tilanteessa olisi muuta kuin rikollista? Voidaan sanoa, että mitäpäs rikollista siinä sitten on, jos joku toinen ensin aloittaa, mutta tämä on lievästikin sanoen ontuva puolustus.

Brittien suorittama Dresdenin pommitus leimaa yhä häpeällä suorittajansa, vaikka epäilemättä saksalaiset olivatkin aloittaneet kansainvälisen oikeuden vastaiset terroripommitukset. Jo vanha lakikirja toteaa, ettei rikos siitä parane, että sitä tekevät monet. Tuhansien ja taas tuhansien syyttömien siviilien käristäminen kuoliaaksi on kaikissa olosuhteissa rikos ja tulee aina olemaan sellainen.

Ydinaseilla tehtävän kostoiskun vertaaminen luonnollisen henkilön itsepuolustukseen ei yksinkertaisesti toimi.

Mikäli Suomessa joku ottaa ja sahaa laillisesti hankkimansa haulikon piipun poikki, hän syyllistyy rikokseen. Jos moisen astalon olemassaolo havaitaan, se takavarikoidaan ja tuhotaan.

Syynä on yksinkertaisesti se, ettei katkaistulle haulikolle ole olemassa hyväksyttävää käyttötarkoitusta. Se toimii vain rosvojen aseena.

Ex analogia ydinaseet ovat aivan samanlaisia aseita. Olisi jo aika saattaa kaikki sellaiset kansainvälisen valvonnan alaisiksi ja jokainen maa, joka niitä rakentaa ja kokeilee, ansaitsee kunniallisten ihmisten halveksunnan.

Tilanne on kuitenkin juuri nyt kummallinen. Kylmän sodan aikana rauha oli sana, joka kului jokaisen huulilla. Vilpittömästi ja vilpillisesti kaikki vannoivat sen nimeen ja kansat taputtivat kuka millekin vannojalle.

Nyt ei rauhasta ja takeista ydinsotaa vastaan ole kuulunut maailmalla lainkaan puhuttavan. Putin toki sanoo, ettei käyttäisi ydinasetta ensimmäisenä, mutta korostaa sitäkin mahtavammin, että jos sitä kerran jossakin muodossa käytetään, niin sitten pannaan koko orkesteri soimaan ja isku ulottuu myös Amerikkaan kaikkine seurauksineen.

Mitäpä ne sellaiset seuraukset ovat? Jokainen voi ne mielessään kuvitella ja pohtia, miten olisi arvosteltava henkilöä, joka kehtaa esittää ne joissakin olosuhteissa aiheuttavansa.

Voidaan toki sanoa, että kyse on vain retoriikasta, mutta tällä kertaa liikutaan alueella, jolla vitsit ovat huonoja. Mikäli asiasta vastuullinen taho todellakin avoimesti sanoo voivansa ottaa harteilleen vastuun tällaisesta teosta, on tässä jo aikoihin eletty.

Sitähän se merkitsee, että hän saman tein kertoo olevansa valmis tuhoamaan myös oman kansansa ja kaikki muut siinä kaupanpäällisiksi.

Venäjällä on piirejä, joiden mielestä Putin on saamaton nahjus, joka jättää kaiken puolitiehen. Hänet olisi sen vuoksi korvattava superputinilla, kuten Aleksandr Dugin on hiljattain sanonut.

Tällaisilla aineksilla ei, luojan kiitos, ole Venäjällä määräävää asemaa, mutta nekin ovat olemassa. Tietenkin Putinin on muistettava myös heidät, kun hän sovittelee sanojaan.

Ehkäpä mielipuoliset uhkailut onkin tarkoitettu juuri heidän lepyttelemisekseen?

Oli miten oli, nyt tässä maailmassa olisi kyllä jo aika puhua taas rauhasta ja sen asian takaamisesta, ettei ydinaseita käytetä missään tilanteessa. Sellaisesta vastuulliset henkilöt on syytä rangaista mahdollisimman vaikuttavalla tavalla ja leimata häpeämerkillä ikuisiksi ajoiksi.

Tiedän, että rauhan takaaminen ei toki ole helppo tehtävä, mutta onhan jo pelkkä sen yrittäminen sentään jotakin verrattuna siihen tilanteeseen, että puhutaan keskinäisen tuhon mahdollisuudesta, jollaiseen eivät edes villit elukat voisi koskaan alentua.

Taitaisipa tässä olla aika myös läntisen maailman miettiä sitä, mihin varustelukilvalla voidaan päästä ja mihin ei.

 

Hurskas parin vuoden takainen toiveeni siitä, että rauhasta tulisi taas suuri, kaikille yhteiseksi tunnustettu tavoite, ei toteutunut, kuten valitettavasti huomaamme. Kaikkein rikollisimmatkaan uhkailut eivät ole poistuneet Kremlin diktaattorin sanavarastosta.

Eiköhän tämän diskurssin jo olisi aika muuttua. Olemme tekemisissä sen luokan katastrofin mahdollisuuksien kanssa, että niiden toteutumista ei pidä jättää yhden ihmisen mielivallan alaisiksi.