Natsien kätyri?

 

Ajan sietämätön tytär

 

Knut Hamsun, Ruohottuneilla poluilla. Suomentanut Olli Virtanen. Kiuas 2022, 241 s.

 

Norja oli aikoinaan kirjallisuuden suurvalta. Ibsen kuului koko länsimaisen kirjallisuuden ehdottomaan kärkeen, kuten myös Björnson ja sitten Hamsun. Kaksi viimemainittua saivat Nobelin palkinnonkin. Kun tähän lisätään, että samaan joukkoon saatettiin ulkomailla lukea myös ainakin ruotsalaiset Strindbergeineen kaikkineen, hekin kun kuuluivat samaan valtioon, olikin mahtava joukko jo koossa.

Jopa toisessa kirjallisessa suurvallassa, Venäjällä alkoi todellinen Ruotsi/Skandinaviavillitys. Anton Tšehov kirjoitti kirjeessään Olga Knipperille kuvitelleensa henkilön, joka opiskeli ruotsia voidakseen lukea Ibseniä alkukielellä. No, sitten hän huomasi, että Ibsen oli mitätön kirjailija…

Niin tai näin, myös Ibsen oli historiallisesti tavattoman tärkeä kirjailija ja ainahan ruotsistakin jotakin iloa ja hyötyä ihmiselle on. Sen avulla voi muun muassa oppia ymmärtämään kirjoitettua tanskaa ja norjaa, kuten usein on syystä huomautettu. Itse en kadu lainkaan ruotsin parissa viettämiäni vuosia, vaikka lukemani norjan- ja tanskankieliset kirjat ovat kovin harvassa. Hamsunia olen kuitenkin lukenut käännöksenä.

Kuten voi ymmärtää, nobelisti Hamsun kuului Norjan kansallissankareihin. Sitäkin suurempi oli pahennus, kun hän kääntyi kannattamaan saksalaisia, jotka valloittivat Norjan vuonna 1940 ja perustivat verisen diktatuurin, johon kotimainen Quislingin nukkehallitus nojasi. Verrattuna Tanskan vastaavaan, Norjan vastarintaliike oli todellinen ja vakava vaihtoehto patriooteille ja myös uhka miehittäjälle.

Hamsun ei kuitenkaan kannattanut vastarintaa ja se tulkittiin valloittajan tukemiseksi. Itse asiassa hän ottikin vakavasti saksalaisten puheet siitä, että Norjasta ja nimenomaan itsenäisestä Norjasta tulisi muuan johtava germaaninen valtio uudessa Euroopassa.

Tässä nyt käsillä olevassa, arestissa kirjoittamassaan hajanaisessa kirjassa, joka jäi hänen viimeisekseen, kirjailija esittää muutamia sangen kiinnostavia ja kovia väitteitä.

Ensinnäkään hän ei tuntenut itseään lainkaan höperöksi ja tuskin sitä olikaan, vaikka oli jo vanha ja huonokuuloinen. Hän vakuutti, ettei koskaan ollut tukenut miehittäjää, jonka hirmuteoista koti- ja ulkomailla hän sitä paitsi ei tiennyt yhtään mitään. Tai tiesi hän sen, että kuolemantuomio uhkasi monia norjalaisia, jotka olivat osallistuneet vastarintaliikkeeseen.

Hamsun kertoo viettäneensä miehitysvuodet etupäässä kirjoittelemalla kirjeitä ja sähkeitä, joiden tarkoituksena oli pelastaa viattomien ihmisten henki. Ne oli osoitettu suurimmille potentaateille, aina Hitleriä myöten ja luultavasti ne myös olivat jotakin vaikuttaneet. Sopi siis kaivella arkistoja.

Natsihallinnon vastustaminen sen sijaan oli Hamsunin mielestä pelkkää mielettömyyttä, jolla ei voinut olla muita seurauksia, kuin onnettomuuksia sekä Norjalle että itse noille vastarintamiehille.

Tilanne oli siis analoginen sen kanssa, mitä tapahtui Suomessa sortokausien aikana ja erityisesti maailmansodan aikana. Jääkäriliike oli tietenkin valtiopetoksellista ja oli odotettavissa, että koko Suomi saisi maksaa siitä kalliisti. Niinpä sitä eivät vastustaneet vain Paasikiven ja Ståhlbergin kaltaiset miehet vaan monet muutkin Venäjän ikuiseen mahtiin ja ympärysvaltojen voimaan uskovat.

Jotkut menivät jopa niin pitkälle, että kehottivat suomalaisia nuoria miehiä liittymään vapaaehtoisina Venäjän armeijaan. Tämähän oli myös Mannerheimin kanta ja niitä muutamaa sataa nuorta miestä, jotka tekivät työtä käskettyä, nimitettiinkin Mannerheimin jääkäreiksi.

Kuten tiedämme, Mannerheim ei missään vaiheessa joutunut syytettyjen penkille epäiltynä yhteistoiminnasta sortajan kanssa. Suomessahan sortovallan kukistuminen meni toisin kuin Norjassa. Suomea sortanut Venäjä lyötiin ja hajosi ensimmäisessä maailmansodassa, mutta muut ympärysvallatsen sijaan eivät. Niihin oli vielä aikanaan pakko tukeutua.

Myös Mannerheimin vihollinen, Saksa, lyötiin, mutta vasta Venäjän jälkeen. Niinpä kenraalimme sai mahdollisuuden siirtyä Venäjän romahdettua aina voittajan puolelle, ensin Suomen valkoisten ja samalla pakostikin myös Saksan ja sen jälkeen ympärysvaltojen. Ympäri käydään, yhteen tullaan. Suomen valtionhoitajaksi päästyään hän yritti päästä taas auttamaan Venäjää ja perustamaan sen kanssa hyviä suhteita.

Hamsunin tarina oli yksinkertaisempi ja vailla noin kirjavia käänteitä. Saksalaismiehitystä hän näköjään piti väliaikaisena, mutta maalleen valoisaa tulevaisuutta lupaavana asiana, jota ei kannattanut sabotoida. Hitleriä hän ihaili suuresti.

Hamsunin puolustuspuhe on osa tätä kirjaa ja onhan se kaunopuheinen patriootin selostus toimistaan. Selvää tietenkin on, etteivät asiat tule kunnolla valaistuiksi, jos niistä esitetään vain yhden asianosaisen näkemys. Myös syyttäjän näkökohdat ja oikeuden päätös olisivat kiinnostavia.

Samalla voi miettiä, millaisia oikeudenkäyntejä Suomessa olisi voitu pitää, mikäli asiat olisivat menneet toisin. Ellei kansalaissotaa olisi ollut, mutta Suomi olisi silti päässyt itsenäiseksi valtioksi, olisivat sankarit ja konnat olleet toiset, kuin ne sitten olivat. Toisenlainen olisi tilanne ollut myös silloin, jos Venäjä olisi voittanut Saksan maailmansodassa, jos punaiset olisivat voittaneet kansalaissodassa, tai jos puna-armeija, Venäjän valkoiset, Saksa tai Britannia olisivat vallannut Suomen ilman kansalaissotaa.

On sanottu, että totuus on ajan tytär, veritas filia temporis. Näinhän se taitaa olla. Myös sellaiset asiat kuin sankaruus ja petos ovat, kuten tunnettua, hyvin suuressa määrin ajoituskysymyksiä.

Mainittakoon, että Norjan kirjailijoiden ja kääntäjien yhdistys, josta en sen enempää tiedä, valitsi vuonna 2017 tämän kirjan parhaaksi toisen maailmansodan jälkeen ilmestyneeksi non-fiktiiviseksi teokseksi.

Timo Hännikäisen johdanto kirjaan on hyödyllinen.