Moskovan-lähetystö

 

Ghetto ja näyteikkuna

 

Jyrki Paloposki, Jussi Pekkarinen, Kolhoosi ja keidas. Moskovan suurlähetystörakennus 60 vuotta. Otava 2003, 106 s.

 

Kun rutiköyhä Suomi vuoden 1920 viimeisenä päivänä solmi diplomaattisuhteet raunioina olevan Neuvosto-Venäjän kanssa, ei kovin suurellisia kehyksiä tälle toiminnalle voitu edes ajatella.

Suomen virallisten edustajien junanvaunu saapui Moskovaan kuukauden kuluttua, kurjalla polttoaineella toimivan veturin vaivalloisesti kiskomana. Aluksi jouduttiin majoittumaankin junanvaunuun, kunnes onnistuttiin saamaan huoneisto entisestä englantilaisesta pappilasta.

Ruoka ja polttopuut oli punaisen hämärän maahan eli sotakommunismin Moskovaan tuotava Suomesta ja ajoittain henkilökunta sai tyytyä pelkkään leipään ja perunaan ilman särpimiä. Siliä, läskiä ja voita anottiin kiireisesti Helsingistä. Toki paikallisella väestöllä olivat asiat vieläkin huonommin ja Moskovan väkilukukin kutistui näihin aikoihin puoleen sodanedellisestä.

Suomi kuului joka tapauksessa uranuurtajiin Venäjän bolševikkihallituksen tunnustajana. Muut maat ja erityisesti entiset liittolaismaat tunnustivat sen vasta myöhemmin, USA vasta vuonna 1933. Suomen ja Baltian maiden itsenäisyyden tunnustaminen oli ollut kahden kauppa, josta molemmat osapuolet voivat katsoa hyötyvänsä: bolševikkivaltakin tunnustettiin.

Joka tapauksessa Suomen Moskovan lähetystön päällikön paikalle ei ollut jonoa, sinne saatiin vain väliaikaiset asiainhoitajat, muun muassa entinen Venäjän armeijan eversti Boris Gyllenbögel (ks. Vihavainen: Haun gyllenbögel tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Vasta 16.12.1922 eli kahden vuoden kuluttua Moskovaan saatiin Suomen lähettiläs (tuolloin ei vielä suurlähettiläs) Antti Hackzell, Pietarissa asianajajana toiminut Venäjän tuntija.

Olojen surkeutta kuvaa se apu, jota Suomesta lähetettiin Venäjälle suuria määriä vuoden 1921 alusta lähtien, erityisesti venäläisten oppineiden pelastamiseksi nälkäkuolemalta. Enimmäkseen tämä ruoka-apu meni Pietariin, mutta 11 vaunulastia sitä tuli myös Moskovaan (ks. Vihavainen: Haun venäjän oppineet tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Toki samoina aikoina maidemme välisissä suhteissa oli myös konflikti, joka liittyi Itä-Karjalan kansannousuun vuodenvaihteessa 1921-1922. Silloinhan myös sisäministeri Ritavuori murhattiin (ks. Vihavainen: Haun ritavuori tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Silloin Kannakselle keskitettiin joukkoja Pietarista ja puheet olivat kovia.

Mutta diplomaattisuhteet pysyivät. Ulkoiset olosuhteet olivat kyllä sen verran vaatimattomat, etteivät ne oikein vastanneet itsenäisen maan arvoa. Baltian maatkin esiintyivät komeammin. Myös Moskova nousi alhostaan ja 1930-luvun puolivälissä siellä jo komeiltiin rakentamalla uusia valtaväyliä, komeita rakennuksia ja peräti maanalainen rautatie.

Niinpä itsenäinen Suomikin joutui puristamaan budjetistaan rahat oman lähetystötalon rakentamiseen. Se katsottiin vuokraamista tai ostamista paremmaksi vaihtoehdoksi oloissa, joissa omistusoikeudesta saattoi muuten tulla erilaisia käsityksiä.

Paikkalöydettiin Kropotkinski perulokilta, siitä Moskovan osasta, joka oli säästynyt vuoden 1812 tulipalosta. Lähellä lähetystöä sijaitsevat niin Leo Tolstoin kotimuseo kuin myös valtava ja symbolisesti monin tavoin merkittävä Kristus Vapahtajan kirkko.

Arkkitehti Hilding Ekelundin suunnittelema funkistalo sai sitten osakseen kehuja muiltakin kuin suomalaisilta. Se tilat olivat riittävät ja vieraita saattoi enimmillään sodan jälkeen tulla jopa 1500. Sinne tuli mielellään Neuvostoliiton terävän pään edustajia ja joskus jopa koko maan korkein johto.

Rakennus valmistui juuri ennen sotaa ja siellä ehdittiin jo pitää parit juhlatkin. Talvisodan aikana näyttää Terijoen hallituksen edustajan vierailleen siellä, mutta eihän se Suomeen kuviteltu ”valmis valtakunta” loppujen lopuksi koskaan siirtynytkään todellisuuden piiriin ja oikeat isännät palasivat sinne, nyt sangen persoonallisen Paasikiven johdolla.

Jatkosodan sytyttyä lähetystön henkilökunta evakuoitiin. Internoitujen vaihdosta syntyneen kiistan takia se sai viettää pitkiä aikoja kuumassa ja epäterveellisessä junanvaunussa lähellä Turkin rajaa. Lähetystötaloa valvoi Ruotsin lähetystö.

Talon rakennustöissä oli ollut paikallistakin väkeä ja jossakin vaiheessa sotien jälkeen saatettiin havaita, että taloon oli asennettu kuuntelulaitteita, erityisesti lähettilään huoneeseen. Kakkosmies sai havaita harmikseen, ettei häntä viitsitty kuunnella. Paasikiven kovaääniset puheet sen sijaan luultavasti saatiin talteen.

Lähetystön suuri aika koitti tietenkin Kekkosen presidenttikaudella, jolloin valtionpäämiehemmekin vieraili siellä yhtenään. Paljon oli muitakin vieraita, vuorineuvoksista yliopistoväkeen ja erilaisiin ystävyysdelegaatioihin. Turismikin kymenkertaistui nopeassa ajassa, vaikka Moskovasta Suomeen myönnettyjen viisumien määrä neuvostokaudella vielä oli viisinumeroinen.

Vakituisia juhlatilaisuuksia olivat itsenäisyyspäivät ja YYA-juhlat, joiden luonne jonkin verran poikkesi toisistaan. Jälkimmäisiin ei kutsuttu ulkomaiden edustajia ja niiden luonne oli liturginen. Itsenäisyysjuhliin sen sijaan saattoi päästä vähäpätöinen opiskelijakin, kuten voin 1970-luvun osalta todistaa. Kaikki oli kovin hienoa ja edustavaa.

Venäjän sitten itsenäistyttyä Neuvostoliitosta tuli lähetystölle yhä enemmän töitä ja sitä laajennettiin. Siellä myös muun muassa pidettiin pienimuotoisia tutkijatapaamisia, joihin itsekin pari kertaa osallistuin. Lähetystö tarjosi ystävällisesti jopa yösijan ja kustansi käännöksiä. Mutta tämä menee jo kirjan ulkopuolelle.

Paloposken ja Pekkarisen kirja kertoo talon arjesta ja juhlasta ja sen anekdootit ja dokumenttipätkät ovat usein riemastuttavia. Jossakin määrin kaikesta välittyy se vaikutelma, että paitsi keidas ja kolhoosi, lähetystö oli myös ghetto, jossa monet asuivat käymättä koskaan tavallisen kansan parissa. Moneltahan puuttui kielitaitoakin, vaikka ainakin lähettiläät ja kakkosmiehet olivat venäjän taitoisia, kuten tietenkin ja ennen kaikkea myös monet sihteerit ja attašeat.

Lähetystöjen tehtävänä on muun muassa tiedon hankinta. Mikäli siinä käytetyt menetelmät ylittävät tietyn rajan, sitä pidetään vakoiluna ja diplomaatti saa lähteä. Tässä talossa ei, kuvattuna aikana, moista tapahtunut. Muutenkin suhteet neuvostoaikana muodostuivat poikkeuksellisen ystävällisiksi, mihin viitaten venäläiset jopa lakkasivat perimästä tontinvuokraakin.

Kirja päättyy 1990-luvulle, lisärakennuksen vihkiäisiin. Ollakseen rakennuksen historiikki se on poikkeuksellisen viihdyttävä, vaikka arvattavasti monet parhaat anekdootit on ollut jätettävä siitä pois, ainakin viime vuosikymmenien osalta.