Oikeuden mies

Vihat ja puheet

 

Lasse Lehtinen, Murhattu ministeri. Heikki Ritavuoren elämä ja kuolema. Otava 2021, 509 s.

 

Suomen poliittisessa elämässä väkivalta on sitten vuoden 1918 ollut vähäistä. Toki yksi virassa ollut ministeri on meilläkin sadan vuoden mittaan murhattu ja vielä pari kadunmiestä lisäksi. Verrata voi vaikkapa Ruotsiin, jossa sekä pääministeri että ulkoministeri on murhattu ja vieläpä melko äskettäin.

Tämä maaottelutulos 2-1 tuskin kuitenkaan kertoo vielä kovin paljon asioiden kokonaisuudesta, vaikka olisikin kovin kevytmielistä jättää asia vallan huomiotta.

Joka tapauksessa on tärkeää muistaa, että sisäministeri Heikki Ritavuori murhattiin aikana, jolloin maailma ja yhteiskunta oli kovin toisenlainen kuin nykyään. Se aika tihkui väkivaltaa, kostonhimoa ja vähä-älyisiä kuvitelmia siitä, mitä aseiden avulla oli saavutettavissa tuosta vain.

Tämä koski koko kansalaissodan jälkeistä aikaa milteipä talvisotaan saakka. Kevättalvi 1922 oli kuitenkin vielä aivan erityinen ajankohta, joka nostatti poliittiset intohimot pinnalle. Verta vuodatettiin parhaillaan Itä-Karjalassa, jossa puolen tuhatta suomalaista oli auttamassa niin sanottua Karjalan kansannousua, metsäsissikapinaa, joka todella oli heimokansan kapina nälän ja terrorin kautta hallitsevaa bolševikkikomentoa vastaan.

Karjalan kansannousu, joka sijoittui vuosien 1921 ja 1922 vaihteeseen oli jotakin muuta kuin sitä edeltäneet ns. heimosotaretket, joita oli tehty ennen Tarton rauhan solmimista.

Nyt kyseessä oli suomalaisen apuretkikunnan osalta aseellinen tunkeutuminen toisen suvereenin valtion alueelle rauhan aikana. Koko operaation aseistaminen oli sitä paitsi saattanut tapahtua vain Suomesta käsin ja mukana puuhissa oli valtion palveluksessa olevia tai siitä lomaa ottaneita vehkeilijöitä.

On totta, että vastaavanlaisia ilmiöitä yhä tapahtui pitkin Neuvosto-Venäjän monituhatkilometrisiä rajoja, puhuttiin banditismista, joka oli kiusana monilla raja-alueilla, yleensä sitä kuitenkin esiintyi vain kehittymättömillä, ”puolivilleillä” alueilla. Mutta asiaahan ei parantanut se, että sitä esiintyi muuallakin.

Trotski ryhtyi silloin omasta puolestaan uhkailemaan Suomea ja Neuvosto-Venäjä lähetti ultimaatumin, jossa varoitti viemästä asiaa kansainväliselle areenalle. Suomi kuitenkin teki juuri näin ja ruudinhajua alkoi olla ilmassa jo Karjalan kannaksenkin suunnalla.

Tilanteen luisuminen sotaisaan suuntaan innoitti myös suomalaisia kommunisteja panemaan oman lusikkansa soppaan ja järjestämään niin sanotun Läskikapinan, jossa oli hieman samoja piirteitä kuin kansannousussa: aseet tuotiin rajan takaa ja kun kosto uhkasi, siirtyivät myös kapinoitsijat sinne.

Se porukka oli kuitenkin pieni. Itä-Karjalasta Suomeen sen sijaan saapui kymmentuhantinen joukko etupäässä siviilejä, joista tosin osa palasi pian takaisin, amnestiavakuutuksiin luottaen.

Normaalina, kansainvälisiä sääntöjä noudattavana maana Suomen oli tietenkin tehtävä voitavansa lopettaakseen sen alueelta tapahtuva aseellisen taistelun tukeminen toisen valtion alueella. Raja siis suljettiin ja sieltä saapuvat aseelliset taistelijat internoitiin. Asian hoiti sisäministeri Ritavuori ja itse asiassa hän näyttää tehneen sen varsin hienovaraisesti: pyssymiehet saivat mennä kotiinsa vapaalla jalalla, omalla kyydillään.

Rajan takanahan oli sangen pienillä joukoilla taisteltu toisia pieniä joukkoja vastaan. Merkittävänä pidetty lähinnä kahakanluonteinen pikku taistelu oli Kiimasjärven valtaus, jonka suomalaiset punaiset suorittivat Toivo Antikaisen johdolla. Symbolisesti asia oli merkittävä: suomalaiset olivat taas suomalaisia vastassa.

Heti aseiden vaiettua perusti kolme heimoasialle omistautunutta hurmahenkistä nuorta miestä 22.2.1922 seuran nimeltä Akateeminen Karjala-Seura, jonka ytimeksi muodostui Vihan Veljet- niminen salaseura.

Ei siitä tässä sen enempää, mutta asia on hyvä muistaa sen ymmärtämiseksi, että juuri nyt elettiin konkreettisen verenvuodatuksen ilmapiirissä, eikä mielialoihin vaikuttanut pelkkä sanasota, vaan aivan tuoreet verityöt ja niiden muisto.

Maaliskuussa, pian Itä-Karjalan kapinan päättymisen jälkeen Ritavuori murhattiin lähes kotiovellaan. Murhaaja oli aivan ilmeisesti pantu asialle joidenkin muiden toimesta, mutta heitä ei kiinni saatu silloin, eikä asian yksityiskohtia tiedetä vieläkään, juttu nimittäin tutkittiin kovin huonosti.

Ritavuori (ent. Rydman) oli joka tapauksessa varsin sopiva äärioikeiston vihan kohteeksi. Hän oli toimeenpannut punavankien armahduksen ja puolustanut monia sosialisteja oikeudessa. Hän oli Tannerin, Wuolijokien ja muiden maltillisten sosialidemokraattien ystävä.

Sanalla sanoen mies oli ilmeinen patkuli, kuten lapualaisaikana tuli tavaksi sanoa. Tällähän viitattiin Suuren Pohjan sodan yhteen valmistelijaan, liivinmaalaiseen Johann Reinhold von Patkuliin, jonka Kaarle XII aikoineen raakalaismaisesti teilautti.

Ritavuori oli nouseva tähti politiikan liberaalissa kentässä, joka maamme onneksi pääsi pian kansalaissodan jälkeen vahvoihin asemiin ja ajoi kansalaissopua ja demokratian lujittamista.

Tätä suuntausta ajoivat myös maltilliset sosialistit, jotka olivat jääneet syrjään vuoden 1918 kapinatouhuista ja heidän panoksensa maamme kansanvaltaiselle kehitykselle oli monessa vaiheessa korvaamaton. Mainitsen tässä vain sotien aikaisen ns. asevelisosialismin.

Tämä kirja on kirjoitettu niin sanoakseni tannerilaisesta näkökulmasta, mikä on tervetullut ratkaisu eikä vieläkään kovin yleinen näiden vuosien osalta. Kirjoittaja maalaa kovin laveasti aikakauden politiikan, mikä kyllä onkin perusteltua. Eihän tavallinen maallikkolukija muuten pääse oikeaan käsitykseen siitä, millaisessa maailmassa liikuttiin.

Välillä sivellin lipsahtaa kyllä yli laitojenkin. Kirjoittaja sekoittaa välillä G.M. Armfeltin ja G.M. Sprengtportenin ja väittää, että Pietari Suuri oli antanut käskyn ”hävittää suomalaiset sukupuuttoon”, mikä jopa oli vähällä Ison vihan aikana onnistuakin. Sosialidemokraattien vuoden 1919 puoluekokouksen hän sijoittaa jostakin syystä vuoteen 1917, minne se ei sovi millään.

Toki nämä ovat itse pääasian kannalta merkityksettömiä tai ainakin vähäpätöisiä asioita. Ritavuori-Rydmanin papereista ja etenkin sukuseuran pöytäkirjoista piirtyy eloisa ja kiinnostava kuva aikansa herrasväen elämästä ja poliittisista näkemyksistä. Vankan pohjan kirjalle on antanut tutustuminen Väinö Tannerin uraan ja siihen liittyviin lähteisiin.

Omituinen on sen sijaan tapa viljellä anakronistisia käsitteitä kuten vihapuhe ja maalittaminen. Edellinenhän on nykyhetken poliittinen lyömäase, jonka avulla on pyritty rajoittamaan sananvapautta ja jonka äärimmilleen venyvät tulkinnat ovat tehneet monesta oikeudenkäynnistä poliittisen farssin.

Jälkimmäinen taas on muotiin tulleiden sotilaspiirien käyttämää jargongia, jolla kaiketi pyritään antamaan erityistä hohtoa ja uskottavuutta aivan sisällyksettömillekin väitteille.

Tällaisten käsitteiden käyttö kuuluu mielestäni juuri sellaisiin ilmiöihin, jollaisia vastaan Heikki Ritavuoren tapaiset klassiset liberaalit hyökkäsivät. Sananvapaus oli tuohon aikaan alituisen taistelun kohteena ja hyvin moni toimittaja istui aikanaan muutaman viikon vankilassa, moni vedellä ja leivällä tuomiota lyhentääkseen.

Kyllähän tuohon aikaan vihaa viljeltiin ja joitakin poliitikkojakin otettiin aivan erityisesti tikun nokkaan, mutta eivät veriteot silloinkaan olleet mitään seurausta puheista, saati että kyseessä olisivat olleet kehotukset väkivaltaan jonkin synnynnäisen ominaisuuden perusteella.

Kyllä ne olivat asiat, jotka riitelivät ja myös miehet, mutta eivät sen sijaan rodut tai uskonnot, Ritavuoren tapauksessa eivät myöskään sosiaaliluokat törmänneet vastakkain, vaan sen sijaan tulkinnat siitä, mikä olisi oikeata politiikkaa lakeja tulkittaessa ja missä sen rajat menivät.

 

 

Moskovan-lähetystö

 

Ghetto ja näyteikkuna

 

Jyrki Paloposki, Jussi Pekkarinen, Kolhoosi ja keidas. Moskovan suurlähetystörakennus 60 vuotta. Otava 2003, 106 s.

 

Kun rutiköyhä Suomi vuoden 1920 viimeisenä päivänä solmi diplomaattisuhteet raunioina olevan Neuvosto-Venäjän kanssa, ei kovin suurellisia kehyksiä tälle toiminnalle voitu edes ajatella.

Suomen virallisten edustajien junanvaunu saapui Moskovaan kuukauden kuluttua, kurjalla polttoaineella toimivan veturin vaivalloisesti kiskomana. Aluksi jouduttiin majoittumaankin junanvaunuun, kunnes onnistuttiin saamaan huoneisto entisestä englantilaisesta pappilasta.

Ruoka ja polttopuut oli punaisen hämärän maahan eli sotakommunismin Moskovaan tuotava Suomesta ja ajoittain henkilökunta sai tyytyä pelkkään leipään ja perunaan ilman särpimiä. Siliä, läskiä ja voita anottiin kiireisesti Helsingistä. Toki paikallisella väestöllä olivat asiat vieläkin huonommin ja Moskovan väkilukukin kutistui näihin aikoihin puoleen sodanedellisestä.

Suomi kuului joka tapauksessa uranuurtajiin Venäjän bolševikkihallituksen tunnustajana. Muut maat ja erityisesti entiset liittolaismaat tunnustivat sen vasta myöhemmin, USA vasta vuonna 1933. Suomen ja Baltian maiden itsenäisyyden tunnustaminen oli ollut kahden kauppa, josta molemmat osapuolet voivat katsoa hyötyvänsä: bolševikkivaltakin tunnustettiin.

Joka tapauksessa Suomen Moskovan lähetystön päällikön paikalle ei ollut jonoa, sinne saatiin vain väliaikaiset asiainhoitajat, muun muassa entinen Venäjän armeijan eversti Boris Gyllenbögel (ks. Vihavainen: Haun gyllenbögel tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Vasta 16.12.1922 eli kahden vuoden kuluttua Moskovaan saatiin Suomen lähettiläs (tuolloin ei vielä suurlähettiläs) Antti Hackzell, Pietarissa asianajajana toiminut Venäjän tuntija.

Olojen surkeutta kuvaa se apu, jota Suomesta lähetettiin Venäjälle suuria määriä vuoden 1921 alusta lähtien, erityisesti venäläisten oppineiden pelastamiseksi nälkäkuolemalta. Enimmäkseen tämä ruoka-apu meni Pietariin, mutta 11 vaunulastia sitä tuli myös Moskovaan (ks. Vihavainen: Haun venäjän oppineet tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Toki samoina aikoina maidemme välisissä suhteissa oli myös konflikti, joka liittyi Itä-Karjalan kansannousuun vuodenvaihteessa 1921-1922. Silloinhan myös sisäministeri Ritavuori murhattiin (ks. Vihavainen: Haun ritavuori tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Silloin Kannakselle keskitettiin joukkoja Pietarista ja puheet olivat kovia.

Mutta diplomaattisuhteet pysyivät. Ulkoiset olosuhteet olivat kyllä sen verran vaatimattomat, etteivät ne oikein vastanneet itsenäisen maan arvoa. Baltian maatkin esiintyivät komeammin. Myös Moskova nousi alhostaan ja 1930-luvun puolivälissä siellä jo komeiltiin rakentamalla uusia valtaväyliä, komeita rakennuksia ja peräti maanalainen rautatie.

Niinpä itsenäinen Suomikin joutui puristamaan budjetistaan rahat oman lähetystötalon rakentamiseen. Se katsottiin vuokraamista tai ostamista paremmaksi vaihtoehdoksi oloissa, joissa omistusoikeudesta saattoi muuten tulla erilaisia käsityksiä.

Paikkalöydettiin Kropotkinski perulokilta, siitä Moskovan osasta, joka oli säästynyt vuoden 1812 tulipalosta. Lähellä lähetystöä sijaitsevat niin Leo Tolstoin kotimuseo kuin myös valtava ja symbolisesti monin tavoin merkittävä Kristus Vapahtajan kirkko.

Arkkitehti Hilding Ekelundin suunnittelema funkistalo sai sitten osakseen kehuja muiltakin kuin suomalaisilta. Se tilat olivat riittävät ja vieraita saattoi enimmillään sodan jälkeen tulla jopa 1500. Sinne tuli mielellään Neuvostoliiton terävän pään edustajia ja joskus jopa koko maan korkein johto.

Rakennus valmistui juuri ennen sotaa ja siellä ehdittiin jo pitää parit juhlatkin. Talvisodan aikana näyttää Terijoen hallituksen edustajan vierailleen siellä, mutta eihän se Suomeen kuviteltu ”valmis valtakunta” loppujen lopuksi koskaan siirtynytkään todellisuuden piiriin ja oikeat isännät palasivat sinne, nyt sangen persoonallisen Paasikiven johdolla.

Jatkosodan sytyttyä lähetystön henkilökunta evakuoitiin. Internoitujen vaihdosta syntyneen kiistan takia se sai viettää pitkiä aikoja kuumassa ja epäterveellisessä junanvaunussa lähellä Turkin rajaa. Lähetystötaloa valvoi Ruotsin lähetystö.

Talon rakennustöissä oli ollut paikallistakin väkeä ja jossakin vaiheessa sotien jälkeen saatettiin havaita, että taloon oli asennettu kuuntelulaitteita, erityisesti lähettilään huoneeseen. Kakkosmies sai havaita harmikseen, ettei häntä viitsitty kuunnella. Paasikiven kovaääniset puheet sen sijaan luultavasti saatiin talteen.

Lähetystön suuri aika koitti tietenkin Kekkosen presidenttikaudella, jolloin valtionpäämiehemmekin vieraili siellä yhtenään. Paljon oli muitakin vieraita, vuorineuvoksista yliopistoväkeen ja erilaisiin ystävyysdelegaatioihin. Turismikin kymenkertaistui nopeassa ajassa, vaikka Moskovasta Suomeen myönnettyjen viisumien määrä neuvostokaudella vielä oli viisinumeroinen.

Vakituisia juhlatilaisuuksia olivat itsenäisyyspäivät ja YYA-juhlat, joiden luonne jonkin verran poikkesi toisistaan. Jälkimmäisiin ei kutsuttu ulkomaiden edustajia ja niiden luonne oli liturginen. Itsenäisyysjuhliin sen sijaan saattoi päästä vähäpätöinen opiskelijakin, kuten voin 1970-luvun osalta todistaa. Kaikki oli kovin hienoa ja edustavaa.

Venäjän sitten itsenäistyttyä Neuvostoliitosta tuli lähetystölle yhä enemmän töitä ja sitä laajennettiin. Siellä myös muun muassa pidettiin pienimuotoisia tutkijatapaamisia, joihin itsekin pari kertaa osallistuin. Lähetystö tarjosi ystävällisesti jopa yösijan ja kustansi käännöksiä. Mutta tämä menee jo kirjan ulkopuolelle.

Paloposken ja Pekkarisen kirja kertoo talon arjesta ja juhlasta ja sen anekdootit ja dokumenttipätkät ovat usein riemastuttavia. Jossakin määrin kaikesta välittyy se vaikutelma, että paitsi keidas ja kolhoosi, lähetystö oli myös ghetto, jossa monet asuivat käymättä koskaan tavallisen kansan parissa. Moneltahan puuttui kielitaitoakin, vaikka ainakin lähettiläät ja kakkosmiehet olivat venäjän taitoisia, kuten tietenkin ja ennen kaikkea myös monet sihteerit ja attašeat.

Lähetystöjen tehtävänä on muun muassa tiedon hankinta. Mikäli siinä käytetyt menetelmät ylittävät tietyn rajan, sitä pidetään vakoiluna ja diplomaatti saa lähteä. Tässä talossa ei, kuvattuna aikana, moista tapahtunut. Muutenkin suhteet neuvostoaikana muodostuivat poikkeuksellisen ystävällisiksi, mihin viitaten venäläiset jopa lakkasivat perimästä tontinvuokraakin.

Kirja päättyy 1990-luvulle, lisärakennuksen vihkiäisiin. Ollakseen rakennuksen historiikki se on poikkeuksellisen viihdyttävä, vaikka arvattavasti monet parhaat anekdootit on ollut jätettävä siitä pois, ainakin viime vuosikymmenien osalta.

Kovia aikoja

 

What do you want to do ?

New mail

Karjalainen näkökulma

 

Pekka Vaara, Viena 1919-1922, Kun neuvostovalta tuli Karjalaan. Docendo 2020, 400 s.

 

Itä-Karjalan ja erityisesti sen -nyt satavuotiaan- autonomisen alueen historiasta alkaa meilläkin olla varsin runsaasti tutkimusta. Vielä 1980-luvulla tilanne oli aivan toinen ja muistelmien ohella suomalainen lukija saattoi luottaa lähinnä Mauno Jääskeläisen ja Stacy Churchillin sinänsä hyviin tutkimuksiin.

Nyt on esimerkiksi ns. heimosotia jo tutkittu varsin kattavasti. Etenkin Jouko Vahtola ja Jussi Niinistö ovat niihin perehtyneet ja viimeksi Roseliuksen ja Silvennoisen Villi itä on lisännyt asiaan oman tärkeän näkökulmansa. Mirko Harjulan teokset ovat niinikään tässäkin kohden korvaamattomia.

Kun luetteloon lisätään Markku Kangaspuron ja Sari Autio-Sarasmon väitöskirjat, tuntuukin alueen historia vuosina 1917-1922 varsin perinpohjaisesti kalutulta.

Itse asiassa sinne jää vielä paljonkin tutkimattomia tai huonosti tutkittuja alueita ja väitöskirjojakin on vielä syytä odottaa. Suurten terrorin aika 1930-luvulla on vielä sitten oma lukunsa ja voimme tervehtiä ilolla sitä, että sitä aletaan nyt tutkia projektin voimin.

Pekka Vaara on myös kirjoittanut Itä-Karjalan historiasta ja hänen aiempaa teostaan on tällä palstalla käsiteltykin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=legioonien+aika ).

Jos kysytään, mitä ihmettä Vaara vielä luulee tähän voivansa lisätä kaikkiin noihin tutkimuksiin, voisi vastaus lyhyesti olla se, että hän antaa asioille karjalaisen näkökulman. Asia on sikälikin luonteva, että hän itse polveutuu itäkarjalaisesta suvusta.

Näkökulmalla todella on historiassa myös merkitystä ja siitä voi vakuuttua, kun lukee kirjan. Asia on näet niin, että Itä-Karjalan kansalla todella oli jo tuohon aikaan oma näkökulmansa asioihin noina kohtalon hetkinä, vaikka sitä ei aina oteta vakavasti.

Kansa oli toki suureksi osaksi valistumatonta eikä usein kyennyt ymmärtämään valtiollisen tai kansainvälisen tason asioita, mutta älymystö tai aktivistit saivat kyllä huomattavaa vaikutusvaltaa ja joukot lähtivät enemmän tai vähemmän innostuneina niiden mukaan.

Intoa oli omiaan lamauttamaan aineellinen niukkuus, joka paheni liki absoluuttiseksi kurjuudeksi samaan aikaan, kun bolševikkien talous- ja yhteiskuntapolitiikka eli sotakommunismi romahti ja nälänhätä ja energiapula halvauttivat koko maan. Henkiin jäämisestä tuli ykkösprioriteetti.

Juuri siihen aikaan sijoittuu Karjalan kansannousu 1921-1922, jota usein pidetään viimeisenä niin sanotuista heimosodista. Tälle näkemykselle on katetta sikäli, että Suomesta tuli innokkaista auttajia ja täältä myös järjestettiin aseita ja muuta materiaalia. Sekä kapinoitsijoiden että auttajien into lopahti pian, nälän ja pakkasen kurjuudessa. Puna-armeija sentään saavutti tavoitteensa, mutta kalliilla hinnalla.

Tuossa vaiheessa bolševikkivalta viimeistään vakiinnutettiin Karjalassa. Vuosina 1919-1920 olikin ollut aika, jolloin valta alueella oli karjalaisten itsensä käsissä. Liittyminen Suomeen oli valveutuneimman väen keskuudessa suosittu ajatus, jota tosin oli pehmennettävä selittämällä, että pyrittiin itsenäisyyteen. Sen jälkeen valtiollisesta yhteydestä voitaisiin päättää.

Toki bolševikit olivat alusta pitäen pyhästi luvanneet kunnioittaa kaikkien kansojen itsemääräämisoikeutta, mutta kuten tunnettua, ajat muuttuvat. Joutuivathan bolševikit luopumaan kaikista muistakin periaatteistaan mikä ei toki ihme ollut. Realismi opitaan vasta vallankumousten jälkeen, ennemmin tai myöhemmin.

Moskovasta katsoen Vienan kapinassa oli kyse niin sanotusta banditismista, jota samaan aikaan esiintyi lähes kaikilla rajaseuduilla. Yleensä kyse ei ollut varsinaisesta rosvoilusta sen itsensä vuoksi, vaan poliittisesti motivoituneista ryhmistä, jotka halusivat bolševikkivallan kukistamista ja koettelivat sen kykyjä.

Keväällä 1921, sotakommunismin romahtaessa ja Kronstadtin matruusien noustessa kapinaan, Neuvosto-Venäjä oli heikoimmillaan ja oli kovin huonossa kunnossa vielä vuoden kuluttuakin, kun se yritti järjestellä suhteitaan länsivaltoihin keväällä pidetyssä Genovan konferenssissa.

Karjalan kansannousu sattui samaan aikaan kun kongressia valmisteltiin ja kun sekä karjalaiset että suomalaiset vielä halusivat antaa kapinan Kansainliiton käsiteltäväksi, sen merkitys paisui jo suureksi ja Moskovasta uhattiin Suomea avoimesti sodalla. Trotski piti silloin tunnetun puheensa, jossa esitti skenaarion siitä, miten baškiiriratsuväki kostaisi jokaiselle helsinkiläiselle porvarille erikseen yrityksen estää neuvostovallan nousu ylös alhostaan.

Virallinen Suomi sulki itärajansa ja kielsi olevansa kapinan takana, mikä oli tottakin. Sisäministeri Ritavuori sai maksaa tämän politiikan hengellään ja kaiken kaikkiaan tämän sinänsä pienen konfliktin psykologinen vaikutus näyttää olleen hyvin suuri. Kuuluihan sen jälkipuintiin myös AKS:n perustaminen. Se on syytä muistaa myös sekä Läskikapinan että Varsovan reunavaltiosopimuksen taustalla.

Hurmahenkisille nuoriso-aineksille kansannousu oli ollut pyhä sota ja suuren symbolisen merkityksen se sai myös rajan itäpuolella, jossa erityisesti Toivo Antikaisen johdolla suoritettu Kiimasjärven valtaus sai kulttimaineen. Antikaisen nimi loistaa yhä Petroskoilaisissa katukilvissä.

Kaikissa noissa ns. heimosodissa vastakkain olivat yleensä ennen muuta suomalaiset keskenään, punaiset ja valkoiset. Sen lisäksi karjalaisten toimintaympäristössä oli ajoittain mukana niin valkoisia kuin punaisiakin venäläisiä ja lisäksi liittoutuneita, brittejä ja heidän joukkojaan, muun muassa serbejä.

Karjalaisten rooli näissä vaiheissa on jälkipolvien silmissä yleensä päässyt hämärtymään, vaikka kysymys sentään oli heidän maastaan ja he myös olivat kyllin aktiivisia ja kykeneviä onnistuakseen ajoittain jopa torjumaan viholliset, muun muassa paroni von Tiesenhausenin johtaman rankaisuretkikunnan.

Kuten Marina Vituhnovskaja on todennut, karjalaisten keskuudessa nationalismi ei ollut vielä ehtinyt kypsään vaiheeseensa ja oli saavuttanut lähinnä älymystön, jota alueella oli vielä vähän. Sen merkitystä ei kuitenkaan pidä ignoroida. Kyllä karjalaisten omista kansallisista pyrkimyksestäkin on syytä puhua, ei niitä voi selittää pelkiksi suomalaisten juoniksi.

Sitä paitsi suomalaiset ja karjalaiset olivat osittain myös vastakkain, kuten tapahtui erityisesti ns. Karjalan rykmentin tai legioonan (”otraatan”) aikana. Tuon kansalaissodan ja intervention lyhyen aikakauden poliittiset asetelmat muuttuivat niin usein ja niin perusteellisesti, että aikakautta käsittelevät kirjatkin voivat joskus vaikuttaa kovin sekavilta.

Tämä ei koske Vaaran kirjoja. Luen hänen suureksi ansiokseen sen, että kirjojen karjalainen näkökulma selkeyttää myös lukijan kannalta muutosten ja niiden merkityksen ymmärtämistä. Aivan liian usein on historiankirjoituksessa karjalainen näkökulma sekoitettu bolševistiseen ja venäläiseen tai sitten suomalaiseen, kuten erityisesti ennen sotia tehtiin.

Tuo näkökulma ansaitsee kuitenkin tulla esitellyksi omana itsenään ja mielestäni tekijä on tässä onnistunut poikkeuksellisen hyvin. Kirjojen kääntäminen venäjäksi olisi hyvä idea. Siinä tapauksessa niissä kyllä olisi syytä olla lähdeviitteet ainakin sellaisissa paikoissa, joissa nojataan suomalaiseen tutkimukseen, jota ei venäjäksi ole saatavilla. Ja sitähän riittää.

Ehkäpä jokin lyhennetty laitos voisi tulla kysymykseen?