Kollegoja pelastamassa

Suomi ja Venäjän oppineet

Vuoden 1920 lokakuussa solmittiin tunnetusti Tarton rauha suomen ja Venäjän välillä, mutta heti alkuun maiden suhteissa ilmeni monenlaisia ongelmia. Ne kärjistyivät vuoden 1921 lopussa ja vuoden 1922 alussa, kun Itä-Karjalan kansannousu, jota suomalaiset aktivistiainekset tukivat, aiheutti näköjään jo sodanuhkatilanteen.

Kesken jännittyneen tilanteen Suomen edustaja Moskovassa, Boris Gyllenbögel, entinen keisarillisen armeijan upseeri, jätti asemapaikkansa hyvästiä sanomatta.

Samaan naapuruussuhteiden hyvin vaikeaan kauteen liittyvät myös ns. Sallan Läskikapina ja sisäministeri Ritavuoren murha, jotka voidaan laskea Karjalan kansannousun seurauksiksi.

Koko Neuvosto-Venäjä oli yhä surkeassa tilassa ja sen kuulumista sivistysmaiden ulkopuolelle kuvasti se, että sieltä tulevilta vaadittiin karanteeni, aluksi myös diplomaattikuntaan kuuluvilta.

Mutta eihän se tarina Suomen ja Neuvosto-Venäjän suhteista kokonaisuudessaan niin surkea ollut tuohonkaan aikaan.

Tarton yliopiston professori S.G. Isakov tutkii aikoinaan muuatta hyvin kiinnostavaa tähän ajanjaksoon liittyvää aihepiiriä ja julkaisi tutkimuksensa aikakauskirjassa Studia Slavica Finlandensia II (1985), jota julkaisi ns. Melangolle nimetty Neuvostoliittoinstituutti, jonka vanhat ihmiset hyvin muistavat.

Seuraava esitys perustuu Isakovin tutkimukselle.

Pietarissa on Palatsirantakadulla muhkea palatsi, joka aikoinaan kuului suuriruhtinas Vladimir Aleksndrovitšille. Siellä on nykyään kiinnostavia konsertteja. Olen joskus sellaisesta blogannut.

Vuoden 1920 alusta pramea palatsi muutettiin akateemikkoja ja muita Venäjän merkittävimpiä tiedemiehiä palvelevaksi taloksi. Sen puuhamiehenä oli Maksim Gorki ja toiminnan tarkoituksena oli mahdollisuuksien mukaan estää tiedemiehiä kuolemasta nälkään.

Jälkimaailman muistoissa tuo ajankohta on jo sen verran haalistunut, että asian vakavuutta ei välttämättä tajua.

Bolševikkien talouskokeilu Leninin johdolla oli johtanut täystuhoon. Yleinen talouden romahdus eli razruha oli halvaannuttanut niin kaiken normaalin liiketoiminnan kuin myös tuotannon. Suurkaupungeista paettiin joukolla ja Moskovan asukasluku puolittui. Pietarissa se putosi kolmannekseen, mikä oli historiassa ainutlaatuista.

Maksim Gorki oli tunnetusti hyvin ristiriitainen ja arvoituksellinen persoona. Vuosina 1917 ja 1918 hän oli kitkerästi arvostellut Leniniä ja bolševikkeja, mutta suostunut sen jälkeen jonkinlaiseen yhteistyöhön.

Katsoessaan sitä hävitystä, jonka kohteeksi kaikenlainen kulttuuri joutui vallankumouksen sekasorrossa, hän vuonna 1919 tuli esittäneeksi myös älymystön kansainvälisen internationaalin perustamista.

Se taisi olla kuolleena syntynyt idea, mutta tiettyä solidaarisuutta saattoi kuitenkin kollegoilleen odottaa niiltä, jotka kuuluivat niin sanottuun oppineeseen tasavaltaan –république des savants. Hehän sitä paitsi usein jopa tunsivat toisensa, ainakin kirjoitusten perusteella.

Oppineiden, kuten muidenkin tilanne vain huononi, eikä ottanut parantuakseen ennen kuin vuonna 1922. Vielä kapitalismin osittaisen palauttamisen jälkeen vuonna 1921 iski Venäjälle suuri luonnononnettomuus: Volganvarren kuivuus, joka vaati miljoonia kuolonuhreja. Sinne riensi auttamaan amerikkalainen avustusjärjestö ARA.

Kurjuutta oli vuonna 1921 joka puolella Venäjää ja suuria tieteellisiä keskuksia oli myös Moskovassa ja monessa muussakin paikassa. Joka tapauksessa vanha pääkaupunki Pietari oli tässä suhteessa luultavasti Venäjän tärkein keskus ja sitä paitsi lähellä Suomea.

Jo vuoden 1920 marraskuussa Akseli Gallen-Gallela kiinnitti huomiota Venäjän oppineiden tilanteeseen. Vuoden 1921 alussa asiaan tarttui Helsingin yliopiston slaavilaisen kirjaston kirjatonhoitaja A. Igelström ja jo maaliskuussa aloitettiin keräys Venäjän nälkäänäkevien oppineiden hyväksi.

Kuultuaan asiasta, Maksim Gorki otti yhteyttä suomalaisiin ja niin puuha sai vauhtia. Mukana yliopistollisessa komiteassa oli, paitsi johtavia slavisteja, kuten J.J. Mikkola ja eräät muut, muun muassa professori Robert Tigerstedt, kuuluisa fysiologi sekä professorit V. Ruin ja R. Faltin.

Asialle osoittautuivat suosiollisiksi myös Suomen valtiovalta ja Helsingin yliopiston konsistori ja kuljetusreitti Pietariin saatiin organisoitua ja suomalaiset pääsivät myös valvomaan, että apu meni sinne, minne pitikin.

Suomalaisten rooli toiminnan organisoimisessa oli ratkaisevan tärkeä. Suomalaisen komitean kautta koottiin varoja ja muita lahjoituksia myös muista maista, joista etenkin Tšekkoslovakia osoittautui hyvin anteliaaksi.

Suomi, mukaan lukien virallinen Suomi osoittautui myös kykyjensä rajoissa varsin suopeaksi ajatukselle. Heti keväällä luovutettiin valtion varastoista komitealle 12 tonnia kuivattua perunaa ja 3 tonnia kuivattuja kasviksia.

Ensimmäisessä erässä, joka lähti Pietariin keväällä 1921 oli kolme vaunulastillista tavaraa, muun muassa margariinia, turskaa, lihaa, tulitikkuja suolaa ja niin edelleen. Kaikki tämä oli nälkää näkevässä kaupungissa kullanarvoista.

Pian määrät ja sortimentti laajenivat ja kun tavaraa alkoi olla mahdollista saada myös Venäjältä, ostettiin niitä sieltä ja ruvettiin avustettavilta perimään pientä maksuakin.

Tiedemiesten ohella Tutkijoiden talon asiakkaiksi alkoi tulla myös kirjailijoita, joiden  joukossa olivat muun muassa Aleksandr Blok, Anna Ahmatova, Andrei Belyi, V. Nemirovitš-Dantšenko, F Sologub, V. Hodasevitš, K. Tšukovski ja monet muut, siis aikakauden huiput.

Gorki piti kauhistuttavana ajatusta, että kansakunta menettäisi aivonsa eli älymystönsä huipun. Samalla myös tieteelliset laitokset jäisivät tuuliajolle.

Monia kulttuurin edustajia myös otettiin Suomeen parantoloihin. Aleksandr Blok valitettavasti oli juuri ehtinyt kuolla ennen kuin sai lähtöluvan. Suomessa kävivät hoitoa saamassa joka tapauksessa muun muassa aikanaan hyvin kuuluisa psykologi Behterev sekä nobelisti Pavlov ja monet muut.

Käyttämästäni artikkelista ei käy ilmi, miten paljon ruokaa ja muita tarvikkeita kaiken kaikkiaan hankittiin puutteenalaisille oppineen tasavallan jäsenille suomalaisen komitean kautta. Joka tapauksessa määrä on paljon suurempi kuin se apu, mitä toimitettiin suoraan, rautateitse.

Yhtä kaikki, ruokatarvikkeita toimitettiin 284 tonnia, mikä on jo kunnioitettava määrä, mutta lisäksi tuli vielä se apu, joka hankittiin rahalla, jota oli vuoden 1922 toukokuuhun mennessä kerätty yli 1,1 miljoonaa markkaa.

Kyse ei siis ollut mistään pikku näpertelystä. Pietarin ohella myös Moskovaan lähetettiin 11 vaunulastia ruokaa, muun muassa sardiineja, tiivistemaitoa ja ruisjauhoa.

Avun saajat olivat kiitollisia. Gorki totesi, että tuo apu ”suuntasi humaanisuuden ja sivistyksen virran meidän venäläiseen sekasortoomme”.

Hänen mukaansa oppineet ”kertoivat suomalaisten oppineiden antaman avun valtavasta moraalisesta merkityksestä heille ja korostivat, että kun Venäjä nousee jaloilleen, sen ensimmäisenä tehtävänä on kiittää Suomen edustajia, silloin se vasta todella pääsee osoittamaan kiitollisuutensa”.

Asia on tietenkin ymmärrettävä niin, että he, kuten älymystön valtaosa, kuvitteli Venäjän ennen pitkää pääsevän eroon siitä bolševikkien hallinnosta, joka oli jo vakuuttavasti osoittanut kyvyttömyytensä.

Helsinkiin Gorki tuli joksikin aikaa vuoden 1921 syksyllä ja asui Munkkiniemessä, jossa lehdet innokkaasti yrittivät haastatella häntä. Suomeen hän pääsi poikkeuksellisesti ilman karanteenia. Olihan hän kuulunut suuriin Suomen ystäviin jo sortokausien aikana.

Nyt hän muun muassa sai Eino Leinolta tämän uuden runovalikoiman Vapauden kirja. Omistuskirjoituksessaan Leino kertoi olevansa Gorkin innokas ihailija.

Gorki puolestaan oli ihastunut Suomeen, kuten ennenkin. Kirjeessään vaimolleen hän toteaa: ”Eurooppa on sentään voimanpesä… Se alkaa Suomesta, tästä ihmeellisestä maasta, jota kunniolittaa ja ihailee sitä enemmän, mitä enemmän sitä näkee. Mitä nämä rauhalliset, itsepintaiset suomalaiset tekevätkään…!

Sen jälkeen kirjailija viittaa minulle tuntemattomaksi jääneeseen Saarisen suunnitelmaan 150 000 asukkaan kaupungista, jota oli jo alettu rakentaa.

Mitäpä syntiä salaamaan, hyvältähän se tunnustus aina tuntuu, ansaitsipa sitä tai ei. Minusta on joka tapauksessa lohdullista ajatella, että myös tuohon aikaan, joka nyt oli todellista russofobian nousun aikaa maassamme, oli meillä sentään varsin paljon myös myönteistä harrastusta ja myötätuntoa niitäkin kohtaan, jotka asuivat niin sanoakseni väärässä maassa.

Moskovan-lähetystö

 

Ghetto ja näyteikkuna

 

Jyrki Paloposki, Jussi Pekkarinen, Kolhoosi ja keidas. Moskovan suurlähetystörakennus 60 vuotta. Otava 2003, 106 s.

 

Kun rutiköyhä Suomi vuoden 1920 viimeisenä päivänä solmi diplomaattisuhteet raunioina olevan Neuvosto-Venäjän kanssa, ei kovin suurellisia kehyksiä tälle toiminnalle voitu edes ajatella.

Suomen virallisten edustajien junanvaunu saapui Moskovaan kuukauden kuluttua, kurjalla polttoaineella toimivan veturin vaivalloisesti kiskomana. Aluksi jouduttiin majoittumaankin junanvaunuun, kunnes onnistuttiin saamaan huoneisto entisestä englantilaisesta pappilasta.

Ruoka ja polttopuut oli punaisen hämärän maahan eli sotakommunismin Moskovaan tuotava Suomesta ja ajoittain henkilökunta sai tyytyä pelkkään leipään ja perunaan ilman särpimiä. Siliä, läskiä ja voita anottiin kiireisesti Helsingistä. Toki paikallisella väestöllä olivat asiat vieläkin huonommin ja Moskovan väkilukukin kutistui näihin aikoihin puoleen sodanedellisestä.

Suomi kuului joka tapauksessa uranuurtajiin Venäjän bolševikkihallituksen tunnustajana. Muut maat ja erityisesti entiset liittolaismaat tunnustivat sen vasta myöhemmin, USA vasta vuonna 1933. Suomen ja Baltian maiden itsenäisyyden tunnustaminen oli ollut kahden kauppa, josta molemmat osapuolet voivat katsoa hyötyvänsä: bolševikkivaltakin tunnustettiin.

Joka tapauksessa Suomen Moskovan lähetystön päällikön paikalle ei ollut jonoa, sinne saatiin vain väliaikaiset asiainhoitajat, muun muassa entinen Venäjän armeijan eversti Boris Gyllenbögel (ks. Vihavainen: Haun gyllenbögel tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Vasta 16.12.1922 eli kahden vuoden kuluttua Moskovaan saatiin Suomen lähettiläs (tuolloin ei vielä suurlähettiläs) Antti Hackzell, Pietarissa asianajajana toiminut Venäjän tuntija.

Olojen surkeutta kuvaa se apu, jota Suomesta lähetettiin Venäjälle suuria määriä vuoden 1921 alusta lähtien, erityisesti venäläisten oppineiden pelastamiseksi nälkäkuolemalta. Enimmäkseen tämä ruoka-apu meni Pietariin, mutta 11 vaunulastia sitä tuli myös Moskovaan (ks. Vihavainen: Haun venäjän oppineet tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Toki samoina aikoina maidemme välisissä suhteissa oli myös konflikti, joka liittyi Itä-Karjalan kansannousuun vuodenvaihteessa 1921-1922. Silloinhan myös sisäministeri Ritavuori murhattiin (ks. Vihavainen: Haun ritavuori tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Silloin Kannakselle keskitettiin joukkoja Pietarista ja puheet olivat kovia.

Mutta diplomaattisuhteet pysyivät. Ulkoiset olosuhteet olivat kyllä sen verran vaatimattomat, etteivät ne oikein vastanneet itsenäisen maan arvoa. Baltian maatkin esiintyivät komeammin. Myös Moskova nousi alhostaan ja 1930-luvun puolivälissä siellä jo komeiltiin rakentamalla uusia valtaväyliä, komeita rakennuksia ja peräti maanalainen rautatie.

Niinpä itsenäinen Suomikin joutui puristamaan budjetistaan rahat oman lähetystötalon rakentamiseen. Se katsottiin vuokraamista tai ostamista paremmaksi vaihtoehdoksi oloissa, joissa omistusoikeudesta saattoi muuten tulla erilaisia käsityksiä.

Paikkalöydettiin Kropotkinski perulokilta, siitä Moskovan osasta, joka oli säästynyt vuoden 1812 tulipalosta. Lähellä lähetystöä sijaitsevat niin Leo Tolstoin kotimuseo kuin myös valtava ja symbolisesti monin tavoin merkittävä Kristus Vapahtajan kirkko.

Arkkitehti Hilding Ekelundin suunnittelema funkistalo sai sitten osakseen kehuja muiltakin kuin suomalaisilta. Se tilat olivat riittävät ja vieraita saattoi enimmillään sodan jälkeen tulla jopa 1500. Sinne tuli mielellään Neuvostoliiton terävän pään edustajia ja joskus jopa koko maan korkein johto.

Rakennus valmistui juuri ennen sotaa ja siellä ehdittiin jo pitää parit juhlatkin. Talvisodan aikana näyttää Terijoen hallituksen edustajan vierailleen siellä, mutta eihän se Suomeen kuviteltu ”valmis valtakunta” loppujen lopuksi koskaan siirtynytkään todellisuuden piiriin ja oikeat isännät palasivat sinne, nyt sangen persoonallisen Paasikiven johdolla.

Jatkosodan sytyttyä lähetystön henkilökunta evakuoitiin. Internoitujen vaihdosta syntyneen kiistan takia se sai viettää pitkiä aikoja kuumassa ja epäterveellisessä junanvaunussa lähellä Turkin rajaa. Lähetystötaloa valvoi Ruotsin lähetystö.

Talon rakennustöissä oli ollut paikallistakin väkeä ja jossakin vaiheessa sotien jälkeen saatettiin havaita, että taloon oli asennettu kuuntelulaitteita, erityisesti lähettilään huoneeseen. Kakkosmies sai havaita harmikseen, ettei häntä viitsitty kuunnella. Paasikiven kovaääniset puheet sen sijaan luultavasti saatiin talteen.

Lähetystön suuri aika koitti tietenkin Kekkosen presidenttikaudella, jolloin valtionpäämiehemmekin vieraili siellä yhtenään. Paljon oli muitakin vieraita, vuorineuvoksista yliopistoväkeen ja erilaisiin ystävyysdelegaatioihin. Turismikin kymenkertaistui nopeassa ajassa, vaikka Moskovasta Suomeen myönnettyjen viisumien määrä neuvostokaudella vielä oli viisinumeroinen.

Vakituisia juhlatilaisuuksia olivat itsenäisyyspäivät ja YYA-juhlat, joiden luonne jonkin verran poikkesi toisistaan. Jälkimmäisiin ei kutsuttu ulkomaiden edustajia ja niiden luonne oli liturginen. Itsenäisyysjuhliin sen sijaan saattoi päästä vähäpätöinen opiskelijakin, kuten voin 1970-luvun osalta todistaa. Kaikki oli kovin hienoa ja edustavaa.

Venäjän sitten itsenäistyttyä Neuvostoliitosta tuli lähetystölle yhä enemmän töitä ja sitä laajennettiin. Siellä myös muun muassa pidettiin pienimuotoisia tutkijatapaamisia, joihin itsekin pari kertaa osallistuin. Lähetystö tarjosi ystävällisesti jopa yösijan ja kustansi käännöksiä. Mutta tämä menee jo kirjan ulkopuolelle.

Paloposken ja Pekkarisen kirja kertoo talon arjesta ja juhlasta ja sen anekdootit ja dokumenttipätkät ovat usein riemastuttavia. Jossakin määrin kaikesta välittyy se vaikutelma, että paitsi keidas ja kolhoosi, lähetystö oli myös ghetto, jossa monet asuivat käymättä koskaan tavallisen kansan parissa. Moneltahan puuttui kielitaitoakin, vaikka ainakin lähettiläät ja kakkosmiehet olivat venäjän taitoisia, kuten tietenkin ja ennen kaikkea myös monet sihteerit ja attašeat.

Lähetystöjen tehtävänä on muun muassa tiedon hankinta. Mikäli siinä käytetyt menetelmät ylittävät tietyn rajan, sitä pidetään vakoiluna ja diplomaatti saa lähteä. Tässä talossa ei, kuvattuna aikana, moista tapahtunut. Muutenkin suhteet neuvostoaikana muodostuivat poikkeuksellisen ystävällisiksi, mihin viitaten venäläiset jopa lakkasivat perimästä tontinvuokraakin.

Kirja päättyy 1990-luvulle, lisärakennuksen vihkiäisiin. Ollakseen rakennuksen historiikki se on poikkeuksellisen viihdyttävä, vaikka arvattavasti monet parhaat anekdootit on ollut jätettävä siitä pois, ainakin viime vuosikymmenien osalta.

Suomen valtit Venäjällä

Suomen valtit Venäjällä

Suurten kansojen edustajilla on kroonista taipumusta epäillä sitä, että pienet saattaisivat olla hyvin erilaisia kuin ne, esimerkiksi historiansa suhteen. Vai etteikö muka pikkukansoilla ole kolonialistisia syntejä? Mitäpä ne olivatkaan ne ”siirtomaatavarakaupat”? Ja tulikohan myytyä tervaakin orjalaivojen tarpeisiin…? Tunnustakaa syntinne ja katukaa!

Jokainen pieni kansa on olevinaan niin poikkeuksellinen, että suurten kansakuntien edustajaa se vallan huvittaa, jos ärsyttääkin. Ehkäpä se juuri on itse asiassa merkki provinsiaalisuudesta ja matalasta älyllisestä tasosta? Vai etteikö ollut rotusortoa? No miksi ne teidän saamelaisenne asuvat pohjoisessa? Ja miksi nimititte heitä lappalaisiksi? Vastannee siis niggeriä vai kuinka?

Ja entäs se toinen maailmansota? Jos ja kun siinä oli kyse oikeuden ja vääryyden taistelusta, niin Suomi oli silloin jommallakummalla puolella ja tiedämme kyllä millä. Holokaustinkin voimme löytää Suomesta, keskitysleirejä oli ja niin edelleen ja niin edelleen.

Suunnilleen tuohon tapaan voimme otaksua esimerkiksi herkkätuntoisen WASP:in suhtautuvan Suomen historiaan. Hänen kannaltaan maailmanhistorian tarina on varsin selkeä ja jos siitä vielä löytyy ns. valkoisia tai harmaita aukkoja (mustia ei ole), on ne helppo täyttää, koska niiden koordinaatit ovat tiedossa eikä yhden Suomen takia ruveta uusia sapluunoita rakentelemaan, kuten ei taivaassa yhden savolaisen takia ruvettu kalakukkoja paistelemaan.

Täytyy todeta, että kaikilla suurvalloilla on varsin likinäköinen tapa tarkastella historiaa. Ne itse ovat ilman muuta sen keskipisteenä. Vastaava tapa on pienemmilläkin kansoilla ja valtioilla, mutta yleensä ne ymmärtävät ilman muuta, ettei suurvalloilla ole heidän näkökulmaansa eikä tarvitsekaan olla. Oman maan historian ohella pienissä maissa opetetaan ainetta ”yleinen historia”. Pienten valtojen kansallisen erikoisuuden ignoroiminen suurvalloissa ärsyttää ja jopa suututtaa pikkuvaltioiden kansalaisia, mutta yleensä pienten on se pakko hyväksyä ja suurvaltainen asenne voidaan jopa kuitata ylimielisenä tyhmyytenä, mitä se yleensä onkin.

Mutta tämäkään ei ole mikään yleinen ja ehdoton totuus. On tapauksia, joissa suurvalta on joutunut opiskelemaan pienemmän maan historiaa ja itseymmärrystä joko pakosta tai sitten sen vuoksi, että on siitä itse hyötynyt. Tällaisia asioita liittyy myös Suomen historiaan ja sen ymmärtämiseen Venäjällä.

Ensinnäkin meillä on Suomen suuriruhtinaskunta. Sen asema Venäjän keisarikunnan yhteydessä oli hyödyllinen nimenomaan Suomelle ja vielä erityisesti myös suomalaiselle Suomelle. Venäjän rooli oli siis ainakin tältä osin hyväntekijän eikä riistäjän.

Tämä näkemys on toistunut aina silloin tällöin venäläisessä keskustelussa viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Se on venäläisille tärkeää, sillä se todistaa heistä itsestään hyvää. Toki on tapana unohtaa, että sortokausien aikana tämä tilanne muutettiin nimenomaan Venäjän toimesta, mutta eihän historiassa olekaan tavallista muistaa joka paikassa kaikkea mahdollista. Miksi pitäisi?

Toinen merkittävä tapahtuma, jossa Venäjä oli jalossa roolissa, oli Suomen itsenäisyyden tunnustaminen. ”Lenin antoi Suomelle itsenäisyyden”, tietävät kaikki venäläiset ja vaikka se nyt ei varsinaisesti vastaa todellisuutta, vastaa se oikeudenmukaisuutta janoavan ja ylevyyttä kunnioittavan patriootin henkisiä tarpeita. Vaikka Suomi on tässä objekti eikä subjekti, on sillä paikkansa Venäjän kannalta myönteisessä yhteydessä, mikä luo tietyn halo-efektin. Vuodesta 1918 venäläiset ovat yleensä onnellisen tietämättömiä.

Sitten tulee talvisota. Hyvin harva Venäjällä viitsii todistella itselleen, ettei Neuvostoliitto ollut hyökkääjä. Tosin joissakin esityksissä kyllä kerrotaan, että objektiivinen todellisuus ei juuri antanut sille muita mahdollisuuksia. Tosiasia joka tapauksessa oli, että Suomi nolasi Stalinin perusteellisesti. Hyvin monet venäläiset, puhumattakaan vähemmistökansoista kuten ukrainalaiset, gruusialaiset ja muut, nostavat peukut pystyyn kuulleessaan sanan talvisota.

Sotahan on hirveä asia, mutta tyrannin vastustaminen on kiistatta oikein ja on ihailtavaa, mikäli samalla osoittaa urhoollisuutta ja jopa menestyy. Ei ole tavatonta, että Suomea jälkineuvostolaisella alueella pidetään talvisodan todellisena voittajana. Jäihän se valloittamatta.

Mitä taas jatkosotaan tulee, ei siitä yleensä tiedetä mitään ja jos tiedetään, niin se kuitataan olankohautuksella muualla kuin Karjalassa ja Pietarissa. Siellä taas olen kuullut varsin arvostavia lausuntoja. Muuankin veteraani vertaili suomalaisia ja saksalaisia sotilaina ja arvioi, että saksalaisten kovan sotilaskunnon tuntevat kaikki, mutta kyllä suomalaiset olivat vielä omaa luokkaansa.

On sinänsä ikävää, että sodassa ollaan tehokkaita, sehän merkitsee lisää uhreja, mutta jos sotaa käydään huonosti, niin se todistaa moraalisesta alamittaisuudesta. Mitäpä sanoikaan pasifisti Leo Tolstoi tyttärelleen, joka ihmetteli, että isä kritisoi venäläisten huonoa suoritusta Japanin sodassa: pasifismi pasifismina, mutta sodassa on omat lakinsa…  Voittamaton Suvorov kannusti sotilaitaan: ”Kiiruhtakaa tekemään hyvää, Jumala on puolellamme…” (Спешите делать добро, с нами Бог, ура…!»

Ja viimein tulee Kekkonen ja ”suomettuminen”. Neuvostoliiton näyteikkunapolitiikassa Suomi nostettiin yli kaikkien muiden kapitalististen maiden. Siitä tuli erikoinen mallimaa, joka rakasti rauhaa ja hyötyi molemminpuolisesti edullisesta kaupankäynnistä Neuvostoliiton kanssa. Se ei siis ollut neuvostovastaisuuden tai juuri muidenkaan moraalisten ja poliittisten paheiden riivaama.

Suomesta tuli todella ”melkein meikäläinen” –почти что наш. Tämä ilmaisu, jota on joskus suotta kauhisteltu, ei tarkoittanut sitä, että maa oli ”harmaalla vyöhykkeellä” ja Neuvostoliiton käskettävissä. Se nyt vain oli ystävällismielinen.

Asioita tuntevien venäläisten mielestä Kekkonen oli ”ovela kuin kettu” ja veti Kremlin gerontokratiaa höplästä minkä kerkesi. Suomella ei ollut luonnonrikkauksia, mutta se nousi hämmästyttävään kukoistukseen –tietenkin Venäjän ansiosta, kuinkas muuten. Ellei kateus päässyt naapuria jurnuttamaan, oli Suomi tässäkin kohden vain myönteinen esimerkki. Ja sitä korosti myös virallinen propaganda, jossa Suomen haukkumisesta tuli pian 1950-luvun jälkeen tabu.

Suomalainen tavara oli Neuvostoliitossa hyvin haluttua ja sitä oli ajoittain varsin runsaasti saatavilla. Paikallinen urbaanihuhu väitti, että Suomi ruokki olympiakisojen aikana vuonna 1980 ”koko Moskovan”. Myös usko suomalaiseen laatuun oli luja ja sangen perusteltu tilanteessa, jossa maamme oli Neuvostoliiton toiseksi suurin kauppakumppani heti Länsi-Saksan jälkeen.

Intelligentin nykyvenäläisen esimerkiksi sopii hyvä ystäväni, pitkäaikainen Venäjän tiedeakatemian Venäjän historian instituutin johtaja, joka Suomen vierailuidensa aikana ja myös muualla yhä uudelleen totesi: ”Mikä oikein on suurvalta? Suurvalta on se, joka pystyy järjestämään kansalaisilleen hyvät olosuhteet. Venäjällä raha kaadetaan armeijan ja poliisin tarpeisiin, tyhjäntoimittajia ne ovat! Suomessa ei missään näy yhtään univormua. Suomi on todellinen suurvalta, ei Venäjä!”

Olennainen osa myönteistä Suomi-kuvaa Venäjällä on ajatus Suomen puolueettomuudesta. Toki virallinen Neuvostoliitto yritti parhaansa mukaan antaa asialle oman sisältönsä ja karttoi koko moista sanaa. Kuitenkin oli selvää, ettei Suomi kuulunut siihen Neuvostoliitolle vihamieliseen rintamaan, jota edusti NATO, vaan kannatti rauhaa, rakkautta ja hyvää naapuruutta. Niinpä maamme loisti kaikkien Neuvostoimperiumin naapurien joukossa sillä asialla, joka siltä puuttui, se ei kuulunut vihollisen leiriin.

Aina silloin tällöin näkee mielipiteen, jonka mukaan Venäjä ymmärtää vain voiman kieltä. Jos sille kumartaa, niin se potkaisee, mutta jos sitä potkaisee, niin se kumartaa. Tämä oli ennen sotia melko suosittu sanonta. Saksalaiset uskoivat siihen ja saivat huomata, kuka potkaisee kovemmin.

Tämä usko potkaisukilpailun ylivertaiseen viisauteen ei päde ainakaan Suomen kohdalla eikä se sovi edes Stalinin ja Suomen suhteisiin ainakaan enää talvisodan jälkeen. Suomen suuri erikoisuus ja ansio on ollut, että se on suhtautunut kylmän rauhallisesti siihen, että naapurin sotavoimat ovat suuremmat kuin sen omat. Sehän on luonnollinen asiain tila.

 Ei meillä tarvitse olla ylivoimaa eikä huipputeknisiä aseita. Jos miesten henkinen kunto riittää, voi hyökkääjälle aina järjestää sellaiset olot kuin se ansaitsee, ei se ole erityisen vaikeaa. Jos täällä taas on maata puolustamassa pelkkiä ämmiä, ei minkäänlainen aseistus paljoa merkitse.

Kyllä Venäjällä varmaan osattaisiin pelätä, jos meille tulisi NATO:n huippuaseistus ja tarvittaessa kokonainen Hollywood-armeija robotteineen ja lennokkeineen. Mutta entäs sitten? Lisäisikö se meidän goodwill-varantoamme, muodostaisiko neuvotteluvaltin pohjoisen alueen ja Koillisväylän yhteistyössä? Ruvettaisiinko meitä sitten oikeasti arvostamaan?

Me saisimme kunnian istua joissakin pöydissä Brysselissä, mutta missä me istuisimme Venäjällä? Olisiko suurikin kunnia, ettemme enää olisi mikään erikoistapaus tai peräti ”kummajainen”, kuten sanovat ne, jotka eivät ole Suomen historiasta mitään oppineet tai ehkä peräti ajattelevat suurvaltaisesti, ettei meillä mitään oikeaa historiaa voi ollakaan.

Hysteerinen kohkaaminen Venäjän uhasta ja krampinomainen turvaaminen sotilaalliseen liittoutumiseen on älyllisesti helppohintaista käytöstä, joka sopii vanhoille änkyröille ja iltapäivälehdille, mutta ei vastuunalaisille päättäjille. Siinä myydään sotiemme henkinen perintö laihasta hernekeitosta.

Kaikki kunnia Keski-Euroopan kansoille, mutta Paasikivi tavoitti jotakin olennaista sanoessaan ”me emme ole tšekkejä”. Emme ole myöskään puolalaisia, joiden onneton historia on aina ollut meille varoittava esimerkki. Ollaan nyt vain suomalaisia, kun meillä kerran on siihen varaa. Meillä on siihen varaa sen vuoksi, että meillä on sellainen historiallinen perintö, jota kenelläkään muulla ei ole.

Suomen sodasta

 

Perusteos

 

Joh. Rich. Danielson, Suomen sota ja Suomen sotilaat vuosina 1808 ja 1809. Weilin&Göös 1896, 789 s.

 

Suomen sodasta tuli kansakunnan pyhä sota siitä lähtien kun Runeberg kirjoitti vänrikkinsä. Sen -ja vänrikkien- merkitys vain kasvoi sitä mukaa, kun suomalais-venäläinen polemiikki 1800-luvun lopulta lähtien kiihtyi ja venäläiset chauvinistit alkoivat korostaa Suomen väkivaltaisen kukistamisen (pokorenije) ja sodan lopputuloksen määränneen Haminan rauhan merkitystä Porvoon valtiopäivien ja hallitsijanvakuutuksen sijasta.

Tuo kiistahan on jatkunut meidän päiviimme saakka ja vaikka Haminan rauhan 100-vuotisseminaarissa Haminassa vuonna 2009 näytti jo syntyneen suomalais-venäläinen konsensus, ilmeni pian, ettei ainakaan suomalaisella puolella olla vain yhden totuuden kannattajia. Kysymyshän on mitä suurimmassa määrin poliittisista historian tulkinnoista, joita aikoinaan käytettiin raskaina lyömäaseina.

Mutta tässä siis nyt puhutaan yli sadan vuoden takaisesta tilanteesta. Danielson, myöhempi Danielson-Kalmari kannatti sortovuosina ns. myöntyvyyslinjaa, vaikka korostikin Porvoon valtiopäivien merkitystä Suomen autonomian perustana.

Suomen sota, sisukas taistelu väkivaltaista valloitusta vastaan oli kansakunnan tahdonilmaus, joka kertoi kaikille, etteivät suomalaiset olleet mitään karjaa, jota maailman mahtavat olisivat noin vain voineet käsitellä mielensä mukaan.

Runeberg oli vänrikeissään maalannut kuvan urhoollisesta, uskollisesta ja rehellisestä suomalaisesta kansasta, joka kesti uskomattomia koettelemuksia, mutta ei rikkonut vannomaansa valaa. Vastoinkäymiset sen sijaan johtuivat enimmäkseen kelvottomista ruotsalaisista johtajista -kuninkaasta ja Klingsporista.

Vänrikeillä oli tietenkin ajan hengessä tilauksensa jo syntyessään. Suomen kansakunta ei siihen mennessä ollut saanut juuri minkäänlaista tunnustusta yläluokaltaan, mutta nyt alkoi aikakauden hengessä idealisoiva ja usein haaveellinen kansallisuusmielisyys nousta. Historia -sillä Runebergin teoshan oli juuri lähihistoriaa-  todisti suomalaisten puolesta.

Vänrikeistä tuli valtaisa myyntimenestys ja sen suosio vain lisääntyi sortokausien aikana, vaikka siihen suhtauduttiin virallisellakin tasolla enemmän tai vähemmän vihamielisesti. Venäläiset chauvinistit rienasivat ja pilkkasivat kirjaa ja kertoivat mielensä pahoittuneen sen johdosta (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=v%C3%A4nrikki+stool ).

Pelkästään vuonna 1899 Vänrikki Stoolin tarinoita joka tapauksessa myytiin 75000 kappaletta. Ajan oloissa se oli valtava määrä.

Tässä kirjassa tekijä, joka toki on kelpo isänmaanystävä, ei yhdy Runebergin kuvitelmiin, vaan harjoittaa asiaankuuluvaa lähdekritiikkiä. Erinäiset runebergiläisyydet, kuten Sandelsin uhkarohkean patsastelun rintaman edessä Koljonvirralla, hän osoittaa runoilijan mielikuvituksen tuotteeksi. Ilmeisesti oli kyllä huhuja siitä, että taistelun alkaminen olisi riippunut väärin tulkituista kellonajoista, mutta sekään ei ollut totta.

Monia Runebergin sankareita kohtaan Danielson on hyvin kriittinen ja se koskee mm. von Fieandtia ja Adlercreutzia. Savolaisia johtanut -ja Mikkelissä palelluttanut- Cronstedt oli hänen mukaansa sinänsä urhoollinen, mutta kyvytön johtaja. Erinäiset muistelmien esittämät tulkinnat kirjoittaja osoittaa myöhäsyntyisiksi.

Kuitenkin Suomen armeijan suoritus saa häneltä varauksettoman tunnustuksen. Suomen sotilaitten urhoollisuus ja kestävyys ei ollut hurjan sotainnon eikä maineen himon synnyttämä: vaikuttimena oli elävä velvollisuuden tunto ja harras, silloisissa oloissa aivan hämmästyttävän harras isänmaanrakkaus, kirjoittaa Danielson.

Monet dokumentit osoittavatkin, että sotilaat eivät halunneet perääntyä, vaan pyrkivät kaikin mokomin taisteluun suojellakseen omia kotiseutujaan. Joukoille määrätty strateginen perääntyminen tuntui masentavalta. Samanlaistahan sai kokea sitten myös Venäjän armeija perääntyessään Moskovan taakse vuonna 1812.

Sotilaat myös pelkäsivät Venäjän valtaa ja siihen oli hyviä syitä. Jo palvelus sotilaana erosi Venäjällä olennaisesti Ruotsin vastaavasta. Kun rekryytti otettiin armeijaan, hän sai viettää kasarmioloissa ja kentillä jopa kymmeniä vuosia ja kenties kuolla jossakin tuhansien virstojen päässä kotoaan. Verrattuna Ruotsin valtakunnan ruotusotilaan tai vapaajoukkojen jäsenen elämään se oli aivan toisesta maailmasta.

Venäjän vallan aikana Suomen suuriruhtinaskunnan todellisuus oli monessa suhteessa toisenlainen ja sen asiain tilan saavuttamiselle voidaan arvioida myös Suomen sodan sotilaiden antaneen oman tärkeän panoksensa.

Miten oli yleensä mahdollista, että lähes kouluttamattomat suomalaiset pärjäsivät niinkin hyvin lähes ammattisotilaina pidettäviä, kokeneita venäläisiä vastaan? Heidän taistelumoraalinsa säilyi yleensä hyvin, jos kohta karkuruuskin lisääntyi toivottomaksi kääntyneen, raskaan sotaretken lopulla.

Venäjän vuoden 1812 sodan merkittävä sankari ja sissipäällikkö Denis Davydov, jonka hahmo esiintyy myös Tolstoin Sodassa ja rauhassa, toteaa muistelmissaan lyhyesti, että pistintaistelussa suomalaiset olivat venäläisten veroisia. Tämä on merkittävä tunnustus, sillä venäläiset olivat oppineet pitämään sitä omana lajinaan ja myytti voittamattomasta venäläisestä käsikähmästä (rukopašnyi boj) elää yhä.

Danielson siteeraa luutnantti Brakelia: nämä pelottavat viholliset… eivät koskaan säikähdy ampumista. R***** seisoo tahi astuu tyynenä eteenpäin niin kauan kuin hänen vihollisensa ei tee muuta kuin ampuu; hän on paremmin harjoitettu kuin sotamiehemme. Mutta kun hän tavanmukaisella huudollaan kävelee eteenpäin -jos me seisomme, ei hän koskaan juokse -hyökkäämme me umpimähkään hänen päällensä, ja enimmän se vie perille… r***** kanssa muu menettely ei koskaan auta.

Suomalaisista joukoista etenkin savolaiset ja nimenomaan Savon jääkärit saavuttivat kuuluisuutta. Muuan nuori ruotsalainen vänrikki kuvasi kohtaamistaan tämän valiojoukon kanssa näin: …nuoko olisivat savolaisia, joiden urotöitä tässä sodassa hän oli niin suuresti ihaillut? Rumat kasvot lyhyet, tanakat vartalot, repaleiset, nokiset röijyt ja viheriät, rutistuneet päähineet, saattoivatko nuo miehet olla mainehikkaita Savon jääkäreitä?

Niitä he joka tapauksessa oloivat ja tavatessaan myöhemmin muita suomalaisia, hän huomasi, että ne olivat enimmäkseen saman näköisiä, vaikka olihan siellä myös joitakin kauniita kasvoja. Mutta eihän koiraakaan ole karvoihin katsominen.

Sotahan sitten toki hävittiin ja tuskin muuta vaihtoehtoa olikaan odotettavissa, vaikka otetaan huomioon, että myös Ruotsin puolella oli hyvin merkittävä suurvalta: Englanti.

Englanti oli luvannut Ruotsille paitsi laivastonsa apua, myös 10000 miehen armeijan. Voi vain spekuloida, mitä olisi voinut tapahtua, jos tämä armeija olisi iskenyt venäläisten selustaan yhdessä Viaporista vapautuneiden 6000 miehen kanssa.

Toki Aleksanterilla oli sopimuksensa Napoleonin kanssa, mutta suuri vastoinkäyminen muutenkin varsin epäsuositussa sodassa olisi voinut painaa vaa’an toiseen asentoon, kukapa tietää. Venäjän ylhäisö oli erittäin tyytymätön mannermaansulkemukseen, joka katkaisi sen tuottoisan ulkomaankaupan ja ylellisyystavaroiden tuonnin. Parin vuoden kuluttua taistelu Napoleonia vastaan alkoi joka tapauksessa.

Suomellehan kausi keisarikuntaan kuuluvana autonomisena suuriruhtinaskuntana oli hyvin myönteistä aikaa. Sen upseeristokin palkittiin ylenpalttisesti ja Suomen uusi asema tarjosi sittemmin tuhansille aatelispojille mahdollisuuden liittyä Venäjän armeijaan ja yletä siellä.

Vain Suomen sodan unohdetut sankarit Anders Perssonin termiä käyttääkseni eli miehistö sai tuskin mitään vaivojensa palkaksi. Kunniaa ja kunnioitusta sentään löytyi sitten ja vasta sitten kun Runeberg oli julkaissut teoksensa.

Runebergin runouden magia on niin suurta, ettei sen hahmoihin pysty mikään kriittinen historiankirjoitus. Ne jatkavat urhoollista taisteluaan ylevässä runouden maailmassaan.