Pariisin elämää

 

Pakolaiselämää sodan aattona

 

Erich Maria Remarque, Riemukaari. Gummerus 1985, 445 s. (Alkuteos Arc de Triomphe 1945)

 

Saksalainen Erich Maria Remarque (1898-1970) nousi maailmanmaineeseen bestsellerillään Länsirintamalta ei mitään uutta (Im Westen nichts Neues). Omaelämäkerrallisen romaanin eetos oli sodanvastainen ja Hitlerin noustua valtaan kirjailijan tuotanto hävitettiin ja häntä itseään uhkasi Saksassa likvidointi käyttääkseni edistyksellisten tahojen aikoinaan kehittämää sanontaa.

Niinpä tie vei pakolaiseksi ja vuonna 1938 sitten USA:n kansalaiseksi. Pakolaiselämä oli siis kirjoittajalle tuttua. Tämä teos sijoittuu vuoden 1939 Pariisiin ja sen monet henkilöt ovat pakolaisia, mukaan lukien päähenkilö, joka on etevä kirurgi, mutta paperittomana joutuu työskentelemään laittomasti ranskalaisten kollegojen renkinä.

Kirjassa kuvataan Pariisin kokemia pakolaisaaltoja: Espanjasta tulee milloin vasemmistolaisia, milloin monarkisteja ja sitten taas vasemmistolaisia, aina poliittisen tilanteen kehityksen mukaisesti. Saksasta tulee demokraatteja, katolisia ja juutalaisia, mutta parinkymmenen vuoden takaisen sodan muistaville ranskalaisille jokainen saksalainen on kuitenkin sale boche, saatanan saksalainen. Pariisissahan on jo vanhastaan paljon pakolaisia, muun muassa venäläisiä.

Tässä romaanissa piirretään aika kiinnostavaa ajankuvaa, johon kuuluvat muun muassa laillinen prostituutio ja runsas alkoholin käyttö. Prostituoidut ja heidän emäntänsä kuvataan sangen sympaattiseksi väeksi, joka eroaa edukseen ranskalaisesta poroporvarista. Tämä edistyksellinen klisee nousee ehkä hieman turhankin osoittelevasti esille.

Muuten kirja on kyllä sujuvaa rakkauskertomusta, joka monen lukijan mielestä saattaa olla turhankin pitkä. Harvinaisen paljon kirjassa ryypätään ja enimmäkseen väkeviä juomia, sana calvados mainitaan karkean arvioni mukaan noin kaksisataa kertaa. Lisäksi maistuu välillä myös konjakki ja vodka. Viiniä litkitään paljon harvemmin.

Tupakointiakaan ei unohdeta ja etenkin tummia ja väkeviä ranskalaisia laatuja palaa jatkuvasti. Päähenkilö vaikuttaa olevan usein iloisessa hiprakassa tai muuten ryyppyjen elähdyttämä, mutta tuskin koskaan humalassa tai krapulassa. Leikkaukset joka tapauksessa sujuvat moitteettomasti aamullakin, pitkän yön jälkeen.

Kirja sijoittuu siis vuoteen 1939. Sen alussa tuhotaan Tšekkoslovakia ja lopussa jo käydään Puolan kimppuun. Ihmisten käyttäytyminen muuttuu vähitellen kaikkialla. Helppojen voittojen elähdyttäminä normaalit säädylliset kansalaiset alkavat tuntea vetoa militäärisiin tunnuksiin ja kannattaa voimapolitiikkaa, uskoen voittamattomuuteensa. Näin käy niin Saksassa, Itävallassa kuin Italiassa.

Saksassa täystyöllisyys saadaan aikaan varustelulla ja velaksi, se on vekseli, jonka lankeaminen merkitsee sotaa. Myös Ranskassa ymmärretään Euroopan -tai ”maailman” tekevän itsemurhaa, mutta moni luulee olevansa turvassa ylistetyn Maginot-linjan takana.

Muuan kirjan sivujuoni on murha, jonka päähenkilö suorittaa. Uhrina on hänen entinen kiduttajansa, Gestapon agentti, joka on myös tappanut ja kiduttanut hänen morsiamensa ja ystävänsä. Kun agentti saapuu Pariisiin irstailemaan, hän pääsee hengestään. Murha kuvataan poikkeuksellisen vapauttavana ja myönteisenä kokemuksena.

Pakolaisena päähenkilö jää parikin kertaa kiinni laittomasta oleskelustaan ja joutuu lopuksi ranskalaiselle keskitysleirille. Lukija arvaakin, mitä kaiketi tapahtuu saksalaisten valloittaessa seuraavana vuonna Ranskan.

Mutta fiktiivisen päähenkilön vaiheet ovat tuskin kirjan varsinainen pihvi. Kirjailijan tarkoituksena lienee ollut ennen muuta kuvata Euroopan psyykkistä tilaa ennen sotaa Pariisin vilkkaan pakolaiselämän kautta. Kyseessä on siis eräänlainen lähihistorian kirjoittaminen. Tulkintaahan sekin on, ei kirja ihan autenttinen todiste kuvaamastaan ajasta ole, vaikka kohde ei olekaan ollut kaukana.