maanantai 12. joulukuuta 2022

Sodanjälkeisiä vuosia

 

Juopon kehitys

 

Mauri Sariola, Joka tuulen kylvää… K.J. Gummerus, 1962, 302 s.

 

Mauri Sariola oli erittäin tuottelias kirjailija, jonka ensimmäiset teokset olivat tapauksia myös ns. kirjallisissa piireissä.

Minunkaan kotonani ei erityisesti kirjallisuutta harrastettu, vaikka muutama kaunokirja vuosittain aina hankittiin. Muistan hyvin, kun vuorossa oli Sariolan Ei loitsu eikä rukous, joka kuvasi nuoren lääkärin oppivuosia. Sehän ilmestyi vuonna 1959 ja sain se heti lukeakseni. Sen jälkeen rupesi sitten tulemaan Lavean tien lakia, Leivätöntä pöytää, Susikoskea ja yleensäkin lakituvan puolta, joka olikin Sariolan alaa sikäli, että hän oli 1940-luvulla opiskellut lainoppia.

Tässä nyt käsillä olevassa kirjassa kuvataan aivan samanlaista hahmoa kuin Sariola itse: nuori mies joutuu sotaan, toimii siellä viestiupseerina, alkaa sodan jälkeen opiskella lakia ja eksyy ajan juupeliylioppilaiden joukkoon, joille opiskelu on lähinnä välttämätön paha ja usein vielä vältettävissä olevakin ikävyys.

Kotoa on sankarille opiskelua maksettu kolme vuotta ja ajan tavan mukaanhan sitä pidettiin investointina, jonka kautta saatiin maksettua liiat perinnönjakajat pois, jotta tila säilyisi yhdelle sisarukselle kannattavana.

Mitään opintotukea ei tunnettu ja tavalliset maalaisylioppilaat saivat kitkutella opiskeluvuodet hyvin niukoilla rahoilla. Kotoa sentään tuli useinkin eväspaketti postitse ja opiskelijaruokalat olivat edullisia. Domus Academican ruokala oli ainakin 1960-luvulla erityisen hyvänä pidetty, sillä siellä sai perunoita samaan hintaan niin monta kuin halusi ja kyllähän nuoret miehet halusivat.

Sodan käynyt sukupolvi oli toki oma lukunsa. Monelle olivat elämättä jäänyt nuoruus ja sodan järkyttävät muistot sellainen henkinen perintö, jota oli kompensoitava reippaalla ryyppäämisellä. Juomana olivat yleensä väkevät viinat, joiden nauttiminen edesauttaa humalahakuisuutta ja suorastaan tolkutontakin ryyppäämistä. Siihen myös sammuminen eli hengenvaarallinen myrkytystila kuuluu melkeinpä luonnostaan.

Sariolankin ilmeisen löyhästi todellisuuteen liittyvä, mutta selvästi sentään siihen ankkuroitu kuvaus tuo mieleen Turmiolan Tommin hahmon, joka itse asiassa on kaikesta päätellen ollut maassamme mitä todellisin hahmo. Englannissa William Hogarth kuvasi moralistisissa tauluissaan tuollaista nuoren miehen luisua alaspäin sarjassaan A Rake’s Progress (the rake's progress hogarth - Поиск (bing.com) .

Alussa kaikki meni sankarilta hyvin eli rahaa riitti. Sitten rahat loppuivat, kaidalta tieltäkin lipsahdettiin kauas, mutta kavuttiin sentään takaisin normaalielämään. Opinnot olivat aluksi hunningolla, mutta terästäytynyt nuori mies näyttikin taivaan merkit päästyään taas jaloilleen ja saatuaan motivaatiota.

Mutta sitten meni lupaava työpaikka ja mikä pahinta, myös se suuri rakkaus, joka oli nostanut tielle.

Kuvaukset siitä, miten ja miksi kaikki oikein tapahtui, eivät ehkä kaikista tunnu ihan vakuuttavilta, mutta meitähän on joka junaan. Joka tapauksessa siis matto meni jalkojen alta eikä opiskelukaan enää maistunut.

Sitten käytiin rahaa hankkimassa Lapissa, tehtiin kovia ruumiillisia töitä ja myös kokeiltiin kansankynttilän uraa. Kaikki päättyi aikanaan. Kuvauksien uskottavuutta lisää, että noin se kirjoittajakin nuoruudessaan teki.

Mitä tulee ryyppäämisen tapoihin, oli paikalla yleensä aina muutaman hengen porukka opiskelukavereita, joiden opinnot sujuivat hieman nihkeästi, mutta maku oli sitäkin vaativampi: joku suomalainen mukamas gini ei kelvannut mihinkään. Kun kerran juotiin, niin yleensä aina hyvässä ja kalliissa ravintolassa. Joskus joku herkkusuu jopa söikin: wieninleikettä tai peräti kananpoikaa. Tyyriitä ruokia.

Sankarin rakastettu, jonka hän löytää sen jälkeen, kun on rakkauden lihallista puolta jo oppinut aika hyvin harjoittamaan, on ns. perhetyttö, joka aluksi käy vielä koulua. Sitä paitsi hän on työnantajan tytär.

Joka tapauksessa rakastuminen on aidosti romanttista ja suuri rakkaus on ihanteellinen yksilö ja tuore naissukupuolen edustaja, vailla teennäisyyttä ja koketeerausta.

Sen huomaa puheestakin: helsinkiläisnirppanokat sanovat ehtimiseen vieraskielisiä ilmauksia: Schade tai I am sorry. Tämä tyttö sanoo vain: sääli. Vanhempiaankin hän nimittää korrektisti isäksi ja äidiksi, eikä käytä mitään faija tai mutsi -ilmauksia.

Mutta kaikki loppuu sitten äkkiä ja taustalla on tietenkin kuningas alkoholi. Kirjan minä ei kykene hallitsemaan juomistaan ja siinä se elämä sitten menee, kurkusta alas.

Toki Sariola loi itselleen uran varsinaisena kirjoittamisen stahanovilaisena. Arvostusta ei ensi romaaninen jälkeen mistään herunut, mutta lukijoita oli sitäkin enemmän. Paheet vaanivat taustalla, kuten Sariolan päiväkirjakin kertoo.

Ryyppäämisen ohella turmiollinen oli pelihimo, joka tämänkin kirjan sankaria riivasi. Se olikin noiden vuosien sosiaalinen sairaus, ehkäpä perua rintamalta, jonne pelaaminen oli antanut tervetullutta ajankulua.

Viihderomaaneiksihan näitä Sariolan kirjoja alettiin pian luokitella ja kyllähän niillä viihdearvoa olikin, aikoinaan varmaan enemmän kuin nyt, sillä useimmiten ne kuvasivat ns. nousukkaita, joita 1900-luvun loppuvuosikymmeninä oli maa väärällään. Suuri sosiaalinen nousuhan kohdistui miltei kaikkiin.

 

23 kommenttia:

  1. Yksi kiinnostava seikka Sariolan alkukauden kirjoissa oli mielestäni 1950-luvun maalaispitäjämiljöön kuvaus, joka on siellä toiminnan taustalla.

    VastaaPoista
  2. Ei sovi unohtaa myöskään SF:n leffoja, joissa Tauno Palo paneskeli vuoron perään kartanon tyttäriä ja piikoja heinäseipäiden takana. Lihaskuntoa vaativa maatalous oli romantisoitu elokuviin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. SF tarkoittaa Suomen Filmiteollisuutta ja Tauno Palo oli Suomi Filmin tähti.

      Poista
    2. SF tarkoittaa kylläkin Soviet Finland.

      Poista
    3. Niinpä, kiire millä se 1990-luvulla vaihdettiin "LOPUKSI", vahvistaa tämän.

      Poista
    4. Suomi sanaa on ihan tietoisesti kyllä häivytetty kansainvälisistä yhteyksistä. Aikoinaanhan kilpailijoiden asuissa tai ainakin alkuseremonioissa suomalaisten urheilijoiden paidoissa luki Suomi, eikä mikään Finland, Finlande tai Finnland. Tämä myös näkyy, huomattava osa maahan saapuvista ei edes tiedä, että maan nimi on Suomi.

      Voi vain arvailla mistä tämä kaikki johtuu. Muistan kuinka aikoinaan juttelin baarissa irlantilaisen käsityöläisen kanssa. Kertoi, että irlannissa perinteinen väri on ollut keltainen. Valloittajan kulttuurissa keltainen väri kuitenkin symboloi pelkuruutta. Vihreä tuli kuvamaan irlantia ja sopivasti se oli myös valloittajan kultuurissa oli yläluokan väri.

      Tuon saman koodiston on omaksunut sittenmin siirtomaiden myötä huomattava osa planeetan väestöä.

      Britit muuten tykkäävät käydä Helsingissä Angleterre pubissa, koska muualta ei samanlaista löydy. Sisustus kun on laadittu "brittiläiseen tyyliin", mutta kuitenkin niin, että se yhdistelee punaista ja vihreää.

      Ylipäätänsä tässä maassa ollaan aika herkästi omaksuttu erinäköisiä juttuja aina sen mukaan mikä tuntuu olevan poliittisen eliitin mielisuunta.

      Voi vain kuvitella jotain tilannetta muutaman vuosikymmenen päähän, jolloin eri tahot yhä kiihkeämmin sanoutuvat irti EU:ta kannattaneista puheistaan ja korostavat aina olleensa "lisää sen hetkinen suuntaus".

      Poista
  3. Sain joululahjaksi Mauri Sariolan Hurjan pojan koti -nimisen romaanin vuonna 1962. Muistan sen hyvin, kun itse valitsin Ikaalisten kirjakaupan valikoimista. Valintaan taisi hieman vaikuttaa se, että kirjan ympärillä oli keltainen banneri, jossa kiiteltiin edellisvuotista Laven tien lakia, joka oli palkittu jossain. Olin juuri täyttänyt 11 v ja parin vuoden ajan Sariola tuli koluttua siihenastisten teosten suhteen loppuun. Myöhemmin luin Niinisaloon paikatuvan Viiden tien risteyksen sekä Ampiaiskesän (vuodelta 1968; Mauri sai siihen herätteen edelliskesästä, jolloin vielä syyskuussa ilmassa surrasi ampiaisia, istuin ikkunapulpetissa ja oli niin lämmintä että piti pitää ikkunoita auki; yritin saada ampiaisia kävelemään viivottimeni särmällä)

    VastaaPoista
  4. ”Sodanjälkeisiä vuosia”

    Joka tuulen kylvää, se myrskyn niittää. Näin väittää sananlasku. Putinkin käyttää tätä sanalaskua syyttääkseen Ukrainaa ja Länttä ”sodasta Venäjää vastaan”. Putinin suulliset piereskelyt tunnetaan hyvin.

    Putinilla tämä sananlasku on tarkoitettu pelkästään Venäjän sisämarkkinoita/typeryyksiä varten. Sotamobilisaation alettua miljoonat miehet perheineen karkasivat Venäjältä, ties minne. Joillakin on kesämökki, jonka osoitetta ei tiedetä.

    Äidit kautta Venäjän odottavat poikia käymään kotona syömässä kotiruokaa. Ei ole mikään ihme, että Putinilla on pahan päivän varalle bunkkeri jossain kaukana Venäjältä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kylähullun koira sai Putinin sotkettua tähänkin juttuun. Olisiko aika hieman rauhoittua?

      Poista

    2. ”Kylähullun koira sai Putinin sotkettua tähänkin juttuun.”


      Anonyymi 13. joulukuuta 2022 klo 14.50 ei näköjään hallitse venäjää eikä siis voi seurata venäläistä diskurssia. Kerrottakoon seuraavaa aiheista ”Joka tuulen kylvää, hän niittää myrskyn.” ja presidentti Putin.

      Venäjän netti antaa siitä seuraavan tekstin:

      ”Кто сеет ветер — пожнет бурю

      Путин Владимир Владимирович (рожд. 1952 г.)
      Выступление на Итоговой пленарной сессии XIX заседания Международного дискуссионного клуба «Валдай» (27.10.2022, Московская область):
      "Но в современном мире отсидеться вряд ли получится. Посеявший ветер – как говорится – пожнёт бурю. Кризис действительно приобрёл глобальный характер, он затрагивает всех. Тут не надо питать никаких иллюзий."

      Tekstissä Putin osoittaa sormellaan kohti globaalista kriisiä, mutta ei kerro kuka kylvi tuulen ja kuka joutuu niittämään myrskyä.

      Tässä on syytä palata Putinin puheeseen G-8 viimeisessä kokouksessa, joka oli tarkoitettu G-7 maille: ”Älkäää sitten kiinnittäkö huomiota siihen, mitä tulee tapahtumaan entisen Neuvostoliiton alueella.”

      Johtopäätös: näin primitiivinen se Putinin logiikka on, että lähtee huastamaan tämmöttiä asioita.


      Poista
    3. Mitenkähän kylähullun koiruus ilmenee Putinia käsiteltäessä?

      Poista
    4. Kylähullun koiruus näkyy sinussa. Putin on tehnyt sinusta turhan tyhjän räksyttäjän, joka ei osaa olla enää hiljaa tarvittaessa.

      Poista
    5. "Kylähullun koiruus näkyy sinussa. Putin on tehnyt sinusta turhan tyhjän räksyttäjän, joka ei osaa olla enää hiljaa tarvittaessa."

      Mainittu teksti haisee pahasti murhatuomiolta. En kuitenkaan halua olla hiljaa poliittisista asioista, koska Putin on raadollista politiikkaa.

      Poista
    6. Кто как обзывается, тот так и называется.

      Poista
  5. Kyllä Lucia-neidollakin voi olla pippeli. - Svenska Kyrkan -

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tottakai on ja kuuluukin olla, muttei se ole oma vaan käy vierailemassa, kun Lucialle sopii.

      Poista
  6. “…käsillä olevassa kirjassa kuvataan aivan samanlaista hahmoa kuin Sariola…”

    Tuossa Joka tuuleen kylvää -romaanissahan surullisen hahmon henkilö on nimeltään Arra. Kuten blogista toteaa, se on Sariolan alter ego. Ja nimeään myöten. Tällä Arra peitenimelläänhän Sariola haki ja sai töitä opettajana laitakylillä, pahasti fuskaten ja seuraukset kärsien.

    Totuus on armoton -romaanissa esiintyvä, nyt kunnollinen ja arvostettu nimismies on myös nimeltään Arra, jonka elämä oli ollut kovin myrskyisää nuoruudessa. Sariola siis hauskasti armahtaa tämän ensimmäisen romaanin hulttiopojan – ja oman itsensä.

    Eikös se jotenkin näin mennyt, vai muistanko vallan väärin.

    VastaaPoista
  7. Aika mielenkiintoinen ja muusta tuotannosta poikkeava oli Sariolan historiallinen roomaani Suomalainen ratsastaja aiheena yksi vaikutusvaltaisimmasta suomalaisesta Gustav Mauritz Armfeltista.

    VastaaPoista
  8. Sariola, Lauttamus, Päätalo ja Henry Miller pitivät Gummerusta pystyssä. Oma lukunsa ovat Sariolan oikeussaliselostukset Hesarissa: "Pälyilevän ja luihun syytetyn astuessa saliin..."

    VastaaPoista
  9. Nuo G.M. Armfeltista kertovat "Suomalainen ratsastaja" ja "Suomalainen kavaljeeri ovat kyllä sinänsä Sariolan tuotannon ehdotonta parhaimmistoa. Faktathan niissä käsittääkseni pitävät, ainakin tietyn "taiteellisen vapauden" puitteissa, pääpiirteittäin melko hyvin paikkansa, vaikka päähenkilöstä annettu kuvaus vaikuttaakin aika tavalla idealisoidulta. Toisaalta Armfeltin (melkoisen huomattava) vaikutus Suomen historiaan tuodaan kyllä hyvin esille.

    -J.Edgar-

    VastaaPoista
  10. >… Kuvaukset siitä, miten ja miksi kaikki oikein tapahtui, eivät ehkä kaikista tunnu ihan vakuuttavilta…

    Laajemmin ottaen: Sariolan romaanit tuntuvat joskus vähän lapsellisilta; sellaisilta ei ihan tähän maailmaan kuuluvilta. Kun kirjoitta on iso, roteva mies, tässä on jotain omituista.

    Mutta kiteyttäen: Sariola elää sitä maailmaa, jossa ”miehen sanaan on luottaminen”, no, suhteuttaen.

    Sariolaa on vaikea sijoittaa yhteiskuntaan, jossa päähenkilö sanoisi: ”Jos uskollisuutta kaipaat, hanki itsellesi spanieli”. Tässä tietenkin viitaten Björn Wahlroosin ja Jaakko Lassilan keskusteluun.

    VastaaPoista
  11. "Ryyppäämisen ohella turmiollinen oli pelihimo, joka tämänkin kirjan sankaria riivasi. Se olikin noiden vuosien sosiaalinen sairaus, ehkäpä perua rintamalta, jonne pelaaminen oli antanut tervetullutta ajankulua."

    Vähän kyllä naurattaa tämä nykyajan peliautomaattien demonisointi. Edes harva keski-ikäinen tietää, että korttia lätkittiin aina johonkin 80-luvun alkuun todella vakavissaan tässä maassa.

    Eräs vanhempi sukulainen kertoi, että oli 70-luvulla havahtunut yöllä siihen, että hytissä kuului itkua. Oli laittanut valot päälle ja löytänyt nuoren matruusin itkemästä peiton alta. Kyseli, että onko nuori mies sairas vai mistä on kyse? Tuore isä kertoi, että oli juuri hävinnyt kolmen kuukauden palkan kasinoa pelaamalla.

    Merillä kasino oli jostain syystä sököä suositumpi peli.

    Usein työpaikkojen peliporukoissa oli suurehkot panokset, eikä parin viikon palkan häviäminen ollut mitenkään harvinaista.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.