Rakas uusi yleiskielemme

 

Englannin siunaus ja kirous

 

Tässä iässä muistaa vielä hyvin, miten totaalisesti keskiverto suomalainen oli vielä puoli vuosisataa sitten ja ainakin 1950-luvulla eristetty vieraista kielistä, niiden ääntämyksestä, kirjoitustavasta ja merkitysmaailmasta. Vain oppikoulua käyneet, eikä heitä vielä ollut enemmistö, vietiin ainakin jollakin tavalla sisään tuohon vieraaseen maailmaan.

 Audiomateriaalia ei meidän koulussamme keskikouluasteella ollut lainkaan. Lukioasteella soitettiin sitten pari kertaa yhtä äänilevyä, jolta kuuluivat nykyään epäkorrektiksi tuomittu My Old Kentucky home ja Clementine. Osaanpa nyt sitten ainakin ne vieläkin. Kirjastosta onnistuin löytämään nuottikirjan, jonka aarteistoon kuului muun muassa Old Tom Moore. Sävelmää rimputtelin kitaralla. Ääntämyksen keksin itse.

Mutta olihan se eristyneisyys Suomenkin muista murteista yleensä suurta. Tosin useimmille paikkakunnille tuli karjalaisia siirtolaisia, joiden puheelle sai loputtomasti naureskella, hyväntahtoisesti tai pahantahtoisesti, kukin laatunsa mukaan.

Se normaalisuomi, jota radio -puhun nyt televisiota edeltävästä ajasta- levitti koko maahan, oli aika keinotekoista ja siinä kaikui vahva ruotsalaisuus, jonka kyllä huomasi, jos tarkoin kuunteli. Ruotsin mukainen ääntämys ulotettiin myös kaikkiin ulkomaalaisperäisiin sanoihin, joita niitettiin sivistyssanoiksi. Niiden tuntemista -mikä oli harvinaista- pidettiin hyvin ansiokkaana.

Suomalaisissa elokuvissa oli normina puhua mahdollisimman hyvää kirjakieltä ja mikäli joku puhui murretta, oli kyseessä ilman muuta koominen hahmo. Venäjällä ukrainan kielellä oli vastaavanlainen rooli.

Niin sanottu yleiskieli alkoi ilmeisesti syntyä vasta joskus 1960-luvulta lähtien, jolloin kirjakielen puhumista ja kaikkea muutakin korrektiutta alettiin pitää elitistisenä ja kartettavana asiana. Edistyksellisen henkilön velvollisuudeksi tuli puhua kansanomaisesti, eli siis ei kirjakieltä, mutta ei naurettavasti. Yhtälö oli aika vaikea.

Vuosikymmenten vieriessä mukaan tuli englannin kielen tunkeutuminen kiistattomaksi maailmankieleksi. Ennen pitkää, peruskoulun leviämisen ja populaarikulttuurin voimallisen leviämisen kautta syntyi oletus, että kaikkien on ymmärrettävä englantia. Sen osaaminen mahdollisimman suuresti natiivia muistuttavalla tasolla taas tuli eliitin päämääräksi ja sitten jopa velvollisuudeksi Monella työpaikalla kieli on jopa vaihtunut englantiin…

Tällä kehityksellä, joka on yleismaailmallista, on ollut paljon siunauksellisia vaikutuksia. Kun yhdellä ja jopa petollisen helpolta kuulostavalla kielellä pärjää kaikkialla maailmassa, säästyy opiskelemasta monia muita kieliä, jotka aikoinaan olivat monelle välttämättömiä. Englannista on tullut pakollinen aine kaikissa kouluissa, eikä asiaa kannata valitella. Ilman englannin taitoa ei nykyaailmassa kerta kaikkiaan tule toimeen.

Tietenkin tällä ilmiöllä on myös varjopuolensa, joiden koko ulottuvuutta tuskin vielä edes ymmärrämme. Sellaisessakin instituutiossa kuin wikipedia, ovat artikkelit usein käännetty koneella englannista, käsittelivätpä ne mitä asiaa tahansa. Tässä kohtaamme niin sanotun merkitysten käännöksessä kadottamisen ilmiön. Englanti on toki useamman kielen sekoitus, mutta kuitenkin ennen muuta vain yksi kieli, jolla on omat rajoituksensa.

Koska asian ajankohtaisuus ei ole mihinkään kadonnut, pistän tässä uusintana vanhan blogini:

perjantai 5. marraskuuta 2021

Ying-fen putonghua?

 

Talkin tuhraajat

En katso televisiota joka viikko enkä edes joka kuukausi. Tämä ei ole mitään elvistelyä, syynä on yksinkertaisesti se, että nykyään on hyvin vaikeaa löytää ohjelmia, joiden pariin kannattaisi uppoutua vaikkapa tunniksi, kun tässä elämässä vielä on kiinnostavampaakin tekemistä.

Päivittäin sentään käyn läpi muutamien kanavien tarjonnan. Olihan siellä aikoinaan ihan erityinen aikuisille kelvollisen ohjelman keskittymäkin. Se oli kanavalla nimeltä Teema.

Mutta eihän siellä enää mitään vastaavaa ole. Verovaroilla kustannetut kanavat suoltavat aivan sitä samaa infantiilia roskaa kuin muutkin. Mistähän syystä lieneekin ollut pakko lopettaa älyllisesti vaativien ohjelmien keskittäminen samalle kanavalle ja ripotella ne minne sattuu? Katsojalukujako tässä on metsästetty?

Epäilemätöntä tietenkin on, että TV on tavattomasti vaikuttanut kansamme yleissivistykseen. Nyt meillä tunnetaan samat saippuasarjojen sankarit kuin koko läntisessä maailmassa ja jotkut ovat suorastaan oppineet puhumaan aivan samalla aksentilla kuin sankarinsa, siis englantia.

Tässä pari vuotta sitten muuan nuori nainen nostettiinkin jalustalle sen vuoksi, että hän puhui aivan samanlaista englantia kuin Emmerdalen henkilöt. Tämä lähes tavaton ansio tuntui monen mielestä ehdottomasti pätevöittävän hänet maamme valtioneuvoston jäseneksi, mikä hänestä tulikin.

No, tietenkin vastaavan pätevyyden omaavia tässä maailmassa oli ja on miljoonia, joten nuo ajatellut valmiudet korkeaan virkaan eivät ehkä olleet aivan harvinaisimmasta ja kukaties olennaisimmastakaan päästä. Toisaalta oli mukava ajatella, että jos meille olisi tullut valtiovieras Englannista, etenkin tuolta tietyltä seudulta ja jostakin aika läheisestä menneisyydestä, hän olisi heti tuntenut olonsa kotoiseksi ministerimme seurassa.

Emme me siis mitään metsäläisiä ole, ainakaan kaikki. Lienee mahdollista opettaa vielä koko kansammekin puhumaan englantia, ainakin samassa määrin kuin stadin kundit ja friidut aikoinaan puhuivat ruotsia ja venäjää: ruvetaan ääntämään suomea ulkomaalaisittain ja poimitaan muista kielistä mahdollisimman paljon ja mahdollisimman epäsuomalaisia sanoja.

TV-ohjelmia selaillessani huomaan, että muutamat asiat eivät lakkaa kiusaamasta. Silloin tällöin on meille esimerkiksi tarjona ohjelma nimeltä A-talk.

Mitä h******ttiä se oikein on tarkoittavinaan? Mitä kieltä se on ja miten se äännetään? Onko sanottava aa-took (kuten luulen kuulleeni), aa-talk, ei-took vai kukaties ei-talk? Ja miksi ohjelmalla on vieraskielinen nimi vai onko se peräti puoliksi vieraskielinen ja lausutaan puolittain suomalaisittain ja puolittain englantilaisittain?

Miksi siis moinen nimi, joka ei missään tapauksessa ole ainakaan suomea? Onko sen omaksuneiden älykääpiöiden suomen kielen taito ollut niin puutteellinen, että heille on ollut mahdotonta löytää saman asian ajavaa suomalaista nimeä? Vai onko heistä tuntunut jotenkin hienommalta sanoa sama asia vieraalla kielellä? Siinähän on yksin tein osoitettu, että hekin sitä ainakin jossakin määrin osaavat.

Miksipä siis keskustelemaan, rupattelemaan tai puhumaan, kun kerran on mahdollista myös tookata…

No, tämä kauhistus nyt vain on istunut TV:n ohjelmistossa jo iät ja ajat. Se osoittaa, ettei ole olemassa mitään niin suurta typeryyttä, etteivät ihmiset siihen ajan mittaan tottuisi.

Mutta vilkaistaanpa muita ohjelmien nimikkeitä. Huomenna meitä onnellistutetaan ohjelmalla, jonka nimi on Some deep story: SDS: Palkalla ei pärjää.

No jopahan virittää moinen otsikko katsojan odotukset korkealle. Syvyyttä on siis luvassa ja oikein tuplaten. SDS kai lienee sitten jokin uusi ohjelmaformaatti, joka istuu töllöttimessä kuin kuppa Töölössä.

Kakkosella on luvassa jokin sarja nimeltä The Bold Type. Yle-veron vähäisyyteenkö mahtaa perustua, ettei moista vaikeaa käsitettä ole yritettykään suomentaa.

Kolmosella taas esiintyy Masked Singer Suomi. Mikäli tätä asiaa hoitavat tolvanat eivät ole kyenneet kääntämään koko nimeä, olisivat he yhtä hyvin voineet kääntää vain alkuosan, sillä suurelle osalle kansaamme tuo Finland on ihan tuttu ja kodikas sana.

Samalla kanavalla on sitten myös American Horror Story, neloselle Rusty Rivets, Lego Star Wars, Angry Birds Blues ja kokonainen komedia nimeltä Holiday. Kyseessä ei tosiaankaan siis ole mikään Loma, vaan ihka oikea Holiday. Myöhemmin illalla tulee Mysteerilaulajat -I Can See Your Voice ja sokerina pohjalla Big Brother Suomi.

Jaa, on siellä myös vielä, joka Polttarittaret alkuperäiseltä nimeltään on Bachelorette. Syytä siihen, että nimi on käännetty, voi vain arvailla.

En ole vertaillut näiden nykyisten ohjelmien nimiä esimerkiksi viidenkymmenen vuoden takaisiin. Mututuntumalla on kuitenkin selvää, että on siirrytty muutaman pykälän verran kohti englanninkielisyyttä. Kuten internetissä ja käännöskoneissa, englanti on oletuskieli, jonka kautta kaikki menee ja muuntuu siinä samalla tietyn kaavan mukaiseksi.

Tässä en nyt sitten ole vielä puhunut mitään laajan englannin osaamisen tai sanoisinko tuntemuksen tuottamista hyödyistä enkä viitsi puhuakaan. Jokaiselle on selvää, että ne ovat suuret ja ilmeiset.

Sen sijaan turhan englannin sotkeminen sinne, missä siitä ei ole mitään hyötyä, on vain ja ainoastaan hölmöä. Ajatus englannista yhtenä maamme virallisena kielenä on voinut syntyä vain täydellisen tolvanan aivoissa.

Turhan englannin invaasio köyhdyttää ihmisten ajattelua. Venäläiset veijarikirjailijat Ilf ja Petrov loivat hahmon, joka pärjäsi tässä maailmassa ihan muutamalla sanalla. Tarpeen tullen hän vaihteli sävyjä ja ilmeitä ja pystyi näin kommunikoimaan riittävästi saadakseen kaikki tarpeensa tyydytetyksi. Niitäkään ei loppujen lopuksi ollut sen enempää kuin tavallisella TV-roskan suurkuluttajalla.

Tämän hahmon nimi oli Ellotška-ljudojedka, mikä siis viittasi ihmissyöjään, mutta tarkoitti tässä vain sitä, että Ellotška oli kehittänyt vähäsanaisuuden vielä pidemmälle kuin eräs ihmissyöjäheimo, joka tunsi kolmesataa sanaa. Ellotška pärjäsi kolmellakymmenellä.

Ellotška puhui venäjää, mutta näköjään kyseessä oli jonkinlainen pidgin-venäjä, jossa ei taivutuksia tarvittu. Pidgin-englantihan on englantia kiinalaisella kieliopilla eli siis ilman mitään kielioppia. Kiina on maailman kehittynein eli kulunein ja siis helpoin kieli, jossa ei ole taivutuksia. Käärme paratiisissa ovat sitten loputtomat idiomit, mutta niitähän myös englanti on tulvillaan.

On selvää, että olemme matkalla kohti jonkinlaista pidgin-fingliskaa ja että monelle esimerkiksi juuri julkisen sanan piirissä työskentelevälle se näyttää olevan ilon ja riemun aihe. Taakse jäävät tuskailut siitä, mitkä kieliopilliset muodot ovat oikeita ja mitkä vääriä. Jos ei osaa, niin ottaapa vain englantilaisen sanan ja liittää sen suomalaiseen ja johan tuli komea ilmaus, jolle voi vielä tarvittaessa keksiä uuden merkityksenkin.

Tällaisen neologismin keksijää saatetaan vielä hieman kehua ja kenties kadehtiakin. Onhan meillä ollut noita sanaseppoja ennenkin, Lönnrot yhtenä suurimmista. He kuitenkin vastasivat ajan tarpeisiin: oli parempi ja luontevampi käyttää omaa sanaa kuin sotkea suomen kieleen sille aivan vieraita indoeurooppalaisia käsitteitä.

Tuohon aikaan kansakunta vielä etsi itseään ja koetteli rajojaan. Nyt, kun sen suurimpana kunnianhimona on apinointi, mennään siitä, missä aita on matalin.

Lähettänyt Timo Vihavainen klo 8.31