Alkaako tyhmeneminen yliopistoista?

 

Tämä on haaste tutkijoille ja älymystölle

 

Ari Helo, Intersektionaalista vai ”valkoista” ylivaltaa? Syrjäytymiskeskustelun vääristymät Suomessa ja Yhdysvalloissa. Suomalainen metodologiayhdistys/Finnish Methodology Society 2023, 336 s.

 

Pari viikkoa sitten kirjoitin jo tästä erittäin tärkeästä kirjasta ja jäin odottelemaan lehdistön ja erityisesti hesarin reaktioita (ks. Vihavainen: Haun ari helo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Toki päivälehtien reagointi tärkeisiinkin kirjoihin saattaa usein tapahtua kuukausien viiveellä, eikä harvinaista ole, että ne saattavat jäädä kokonaan vaille huomiota tai sitten ne kuittaa arvostelullaan joku tomppeli, jolla ei ole mitään käsitystä kirjan merkityksestä.

Jos ajatellaan vaikkapa hesarin kulttuuriosastoa, se näyttää nykyään olevan viritetty tuolle kuuluisalle 11-vuotiaan tasolle tullakseen mahdollisimman laajaa lukijakuntaa kiinnostavaksi. Sitä paitsi sen mielenkiinnon kohteet ovat tulleet yhä naisellisemmiksi ja seksuaalisuus eri muodoissaan on kaiken ehdoton keskipiste.

Toki suvunjatkamiseen ja jatkamattomuuteen liittyvät kysymykset kuuluvat ihmiskunnan keskeisiin, kuten myös ravintokysymykset, olkoonkin, ettei niin sanotulla lifestyle-tasolla niistä yleensä voi sanoa mitään pintaa syvempää. Tärkeää on näköjään nyt se, miltä asiat näyttävät, kampauksista ravintolahifistelyyn. Olennaiseksi nousee muoti, joka taas ei tunne argumentteja, vaan vaatii seuraamista ja noudattamista.

Helon kirja käsittelee myös erästä muotivirtausta, joka on hyvin nopeasti vallannut Amerikan kampuksia ja levinnyt meillekin, hämmästyttävää kyllä, ja saanut tutkijoita pohdiskelemaan oman valkoisuutensa kirousta ja sen oletetusti aiheuttamaa tiedollista ja moraalista heikkoutta.

Helon kirja avaa kritiikille niin olennaisia ja ajankohtaisia asioita, että se haastaa kaikki asianosaiset vastaamaan huutoonsa. Kirjassa ruoditaan sellaisten tahojen kaikella vakavuudella esittämiä tutkimuksia, analyysejä, suosituksia ja vaatimuksia kuin suomalaiset viranomaiset, erityisesti THL, yleishyödylliset yhdistykset kuten Yhteiset lapsemme, koko taannoinen valtioneuvosto julistettuine ideologioineen, sekä pari professoria ja pari väitöskirjaa.

Helon ote tässä kirjassa ei ole muodikkaasti pintaliitävä, helppohintaisen lyttäävä tai moralisoimalla kuittaava. Se on vakavan tieteellinen ja hän analysoi kohta kohdalta esimerkeiksi ottamiensa tutkimusten metodologiaa. Kohteet ovat sekä amerikkalaisia että suomalaisia. Metodologiaan erikoistuneena Pohjois-Amerikan aatehistorian dosenttina hänellä on tehtäväänsä erinomaiset eväät ja hän tuntee hyvin myös Helsingin yliopiston, joka ei suinkaan jää rauhaan hänen tutkijankatseeltaan.

Kirjan aiheita ovat sisällysluettelon mukaisesti intersektionaalinen ymmärrys tasa-arvosta, teoreettisesti käsitetty ”valkoisuus”, valkoisen ylivallan käsiteharha, narratiivisuuden hylkääminen historiassa, toivottoman maailman sosiologia, näennäistutkimus suomalaisten valkoisuudesta, sorto, syrjäytyminen ja koulutuksen rakenteet sekä woke-ilmiö intersektionaalisena tunnepuheena.

Kuten edellisessä asiaa käsitelleessä bogissa todettiin, kirjoittaja yrittää vakavasti löytää järjellisiä perusteita sille näennäistutkimukselle, joka eri tapauksissa pyrkii selvittämään, noudattaako maailma intersektionaalisen pappeuden julistamia periaatteita vai ei ja lisääkö tuon teorian käyttäminen ymmärrystämme asioista vai vähentääkö se sitä.

Valitettavasti koko se mumbo-jumbo, jota jo useissa ja kenties useimmissa läntisissä yliopistoissa, Helsingin yliopisto mukaan lukien ainakin jonkin verran tuotetaan, osoittautuu täysin tyhjäksi kuvitelmien jauhamiseksi, joka ei millään tavalla edistä ymmärrystämme asioista ja niiden synnyn ja häviämisen ehdoista. Historian sijasta on menty kumartamaan irrationaalisia aivokummituksia.

Intersektionalismi liitetään kuitenkin lähtökohtana ja argumenttina niin tärkeisiin asioihin, ettei sen intellektuaalinen kelvottomuus ole yhdentekevä asia. Kyllä esimerkiksi vähemmistöjen asemaa yhteiskunnassa on tutkittava, mutta tehtävä se pätevällä tavalla, että saataisiin kelvollista tietoa päätöksenteon pohjaksi.

Rasismikin on todellinen ilmiö ja sen sijaan, että sitä lähestyttäisiin ilmoitukseen perustuen, sen merkitystä ja ilmaantumisen ehtoja on tutkittava ankaran tieteellisesti.

Intersektionalismi on halunnut haastaa länsimaisen tieteellisen perinteen ja liberaalin yhteiskuntafilosofian eräänlaisella irrationaaliseen ja järjen tuolla puolella olevaan synnynnäiseen ilmoitukseen perustuvalla tunteella. Sen historiattomuus on suorastaan metodista ja se haluaa olla immuuni ulkopuoliselle kritiikille kuten kaikki totalitaariset ideologiat.

Koko tuo muoti on kotoisin Amerikasta, jonka historia on Eurooppaan ja erityisesti Suomeen verrattuna aivan toisenlainen. Siitä huolimatta voidaan havaita, että muotitietoiset yliopistosopulit ovat joukoittain rynnänneet sen tunnusten alle, syistä, jotka eivät ainakaan liity sen korkeaan intellektuaaliseen tasoon.

Historian valitettava taantuminen suomalaisessakin kouluopetuksessa lienee yksi niistä tekijöistä, jotka ovat mahdollistaneet tuon ideologian hämmästyttävän suosion myös meillä. Toki muodikkuus on asia, jolta eivät edes professorit ole turvassa, kuten suomalaisetkin esimerkit osoittavat.

Helo koskettelee myös Suomen taannoista yliopistouudistusta, joka teki meikäläisistä alan instituutioista yhä amerikkalaisempia ja yhä enemmän liikelaitosta muistuttavia. Todellisille tutkimusansioille voidaan eri syistä yhä useammin antaa palttua ja jatkaa ideologisella linjalla, mikäli se on edullisempaa.

 Kehitys näyttää meilläkin menevän yhä enemmän siihen suuntaan, joka suosii intersektionalismin tapaisia anti-intellektuaalisia muoteja. Tällä menolla tyhmentymistä ei voi estää, kirjoittaja toteaa. Tästä asiasta hän tarjoaa konkreettisia esimerkkejä.

Uusi, muodikas ajattelu tuottaa myös meillä -tietenkin englanniksi- nyt sellaisia opuksia kuin Finnishness, Whiteness and Coloniality. Ed. by Josephine Hoegaerts, Tuire Liimatainen, Laura Hekanaho& Elisabeth Peterson. Helsinki University Press 2022.

 Helo on tutkinut kohta kohdalta tuon kirjan artikkelit, joissa Suomesta on aivan kritiikittömästi tehty eräänlainen pikku Amerikka. Molemmissa on kaiken selittävänä tekijänä historiasta riippumaton valkoisuus, vai pitäisikö sanoa whiteness.

Muuten, Yhdysvalloissa suositellaan nykyään, että esimerkiksi Black tai Indigenous people kirjoitetaan suurella alkukirjaimella, mutta white people sen sijaan pienellä…

Yliopistojen ideana on aina ollut vapaa tieteenharjoitus, on uskallettava käyttää järkeään: Sapere aude, sanoi aikoinaan Immanuel Kant.

Nykyään sen sijaan intersektionalismiin vahvasti nojaava woke-ajattelu pyrkii suojaamaan opiskelijaa kaikelta väärältä tiedolta ja tarjoamaan turvallisen tilan niille, jotka eivät syystä tai toisesta kestä ajattelunsa perusteiden haastamista ja kriittistä analyysiä.

Siis turvallinen tila yliopistossa? Turvssa miltä? Kritiikiltä? Vääriltä mielipiteiltä?

Ylliopiston perinteisen idean kannalta koko ajatus on kauhistuttava. Ellei tutkija ja opiskelija, jonka tehtävänä on oppia ymmärtämään, mitä tutkiminen merkitsee ja mihin tietomme ja luulomme perustuvat, voi koetella käsityksiään ja tuloksiaan muita näkemyksiä vastaan, eivät ne enää ole paljon arvoiset.

Keskiajallakin oli väitöksissä mukana usein paholaisen asianajaja, advocatus diaboli, jonka tehtävänä oli yrittää etsiä argumentaation heikkouksia. Olemmeko taantumassa jo myöhäiskeskiajan henkisestä rohkeudesta yhä syvemmälle siihen aikakauteen, jota täydellä syyllä nimitettiin pimeäksi?

Virassa olevien yliopiston opettajien on syytä ottaa tämä Helon kirja pakolliseksi kurssikirjaksi. Sen pohjalta voidaan esimerkiksi järjestää seminaareja, joissa sen johtopäätökset pyritään kumoamaan ja selvitetään, millä ehdoilla sellainen olisi mahdollista.

Pallo on nyt paitsi lehdistöllä, myös yliopistoilla, ainakin niiden yhteiskuntatieteellisillä ja humanistisilla osastoilla. Kaipa nyt ainakin nimeltä mainitut tutkijat reagoivat Helon haasteeseen ja tekevät sen normaaleja metodologisia periaatteita noudattaen.