Liberalismin ongelmia

 

Vapaus, mi meitä viet

 

Liberalismin puolustus. Esseitä suomalaisesta arvopohjasta. (toim. Ari Helo), Atrain & Nord 2025, 255 s.

Tällainen kokoomateos on ilmestynyt ja sitä esitellään Helsingin yliopiston Tiedekulmassa keskiviikkona 5.11. klo 17.30. Tervetuloa!

Kirjoittajien lista on komea: Ari Helo, Markus Kantola, Matti H. Virtanen, Jussi K. Niemelä, Jukka Savolainen, Linda Hart, Jarkko Tontti, Pekka Sauri, Mika Pantzar, Visa Heinonen, Ilja Kavonius, Seida Sohrabi, Oskari Lahtinen, Timo Vihavainen ja Matti Vanhanen.

Allekirjoittaneellakin on siis kunnia olla mukana, minkä ei soisi pelottavan ketään tarttumasta kirjaan, joka on varsin ajankohtainen ja tarpeellinen.

Itse asiassa kirjan käsittelemä aihepiiri on laajempi kuin otsikon mainitsema suomalainen arvopohja, mutta silti kyllä sen suhteen relevantti osoittaessaan liberalismin ongelmia ja tulkintoja muuallakin kuin Suomessa. Ei tällaisissa kysymyksissä ole syytä mihinkään impivaaralaisuuteen.

Liberalismin ilmenemismuodot ovat loputtomat ja itse käsitekin pakenee klassista määrittelyä ”per genus proximum et differetiam specificam”. Liberalismi on tuskin koskaan absoluuttista, se ilmenee pienemmässä tai suuremmassa määrin ja viittaa aina vapauteen (libertas) ja erityisesti yksilönvapauteen ja sen kunnioittamiseen.

Poliittinen liberalismi kunnioittaa sananvapautta ja yksilön loukkaamattomuutta sekä myös kansallisuuksien oikeutta muodostaa omat valtiolliset yhteisönsä. Taloudellinen liberalismi vastustaa valtion holhousta ja kaupan ja elinkeinojen rajoittamista. Liberalismiksi on tosin kyllä nimitetty myös sosiaalivaltion vastaisuutta ja jopa ”illiberaaleiksi” leimattujen mielipiteiden kieltämistä.

Jo Aristoteles ymmärsi, että politiikassa parhaan tuloksen tuottaa aina kohtuus. Äärimmäisyyteen menevät valtiolliset ja yhteiskunnalliset periaatteet rappeutuvat helposti ja muuttuvat jossakin kohtaa vastakohdikseen.

 Demokratia, jota syystä pidetään liberalismin luonnollisena ympäristönä, voi sekin rappeutua oklokratiaksi ja johtaa tyranniaan. Tolkuton sitoutuminen kaikkien rajoitusten poistamiseen ja yksilöiden kaikkien mahdollisten halujen palvomiseen ei voi olla liberalismin ihanne.

Liberaalia ihannetta voi hakea lainalaisen järjestyksen puitteissa toimivasta, sallivasta ja yksilön oikeuksia kunnioittavasta yhteiskunnasta, jossa valtio pakotuskoneistona näyttelee vain toissijaista osaa. Joidenkin mielestä ihanne voisi olla jopa niin sanottu yövartijavaltio, jossa yksilöt jätetään mahdollisimman suuressa määrin pärjäämään omatoimisesti, ilman valtion tukea.

Tämä ei ole suomalaisen, pohjoismaisen perinteen mukaista ja sen saavuttamat tulokset taas ovat kansainvälisessä vertailussa niin hyvät, ettei siitä luopuminen tunnu mielekkäältä. Kuten Ari Helo toteaa, esimerkiksi Yhdysvalloissa yhteiskunnalliset ongelmat ovat Suomeen verrattuna moninkertaiset.

Missään ei kuitenkaan ole kirjoitettu, että saavutettu Arkadia olisi ikuinen. Itse asiassa sitä uhkaavat koko ajan monet vaarat. Maailman kansojen enemmistö edustaa muita traditioita kuin pohjoismainen liberalismi.

Seida Sohrabi, joka itse on kurditaustainen, tuntee tämän asian omasta kokemuksestaan ja varoittaa Suomea alistumasta maahanmuuttajien edustamiin kulttuureihin. Liberaalit arvot ovat hyviä arvoja ja niitä on syytä vaalia ja vaatia kaikkia kansalaisia niitä noudattamaan.

Hieman paradoksaalisesti suurin vaara näyttää liberaaleja uhkaavan sen nimissä hääräävien radikaalien taholta. Etenkin Amerikassa, mutta yhä lisääntyvässä määrin myös Euroopassa on vallannut alaa woke ja DEI-nimikkeiden alla viljelty ideologia, joka pyrkii muuttamaan yhteiskuntaa omien, länsimaisen tieteen perinteitä vastaan sotivien doktriiniensa mukaiseksi.

Jukka Savolainen, joka on toiminut professorina amerikkalaisissa yliopistoissa, kertoo, mitä nämä ideologiat ovat merkinneet käytännössä.

Liberalistisen ajattelun kulmakiviin on aina luettu ajatuksenvapaus ja mielipiteen ilmaisemisen vapaus. On merkittävää, että nämä periaatteet olivat yleensä kunniassa vielä silloin, kun maailmalla oli merkittävä kommunistista ideologiaa tunnustavien maiden joukko.

Sen sijaan nyt, kommunismin romahdettua on alkanut esiintyä yhä voimakkaampaa sensuurimentaliteettia, aktiivista ”väärien” sanojen ja ajatusten metsästämistä ja sanktioimista ja kaikki tämä ”liberalismin” lipun alla.

Sananvapaus tarkoittaa aina vapautta olla eri mieltä, mikä unohdettiin Ranskan vallankumouksen hirmuvallan aikana ja vaadittiin jokaista ehdottomasti pysymään Järjen eli käytännössä hallituksen sanelemassa ruodussa. J.L. Talmonin termiä käyttääkseni silloin syntyi niin sanottutotalitaarinen demokratia.

Vastaavaa pyrkimystä samaan suuntaan on nykyään ollut havaittavissa meilläkin. Ajojahdin tekniikkana on ollut tulkita omasta poikkeava mielipide ”äärioikeistolaiseksi” ja pyrkiä kieltämään sen esittäminen muka demokratian itsepuolustuksen nimissä. Matti H. Virtanen ja Jussi K. Niemelä analysoivat omissa luvuissaan tätä ilmiötä ja Jarkko Tontti siihen verrattavaa woke-ilmiötä kulttuurimaailmassa.

Ari Helon artikkeli käsittelee intersektionaalisen syrjäytymiskäsityksen harhoja: kyseessä on yksinkertaisesti pseudotieteellinen rakennelma, joka on kyhätty kokoon amerikkalaisen yhteiskunnan ilmiöiden pohjalta ja aivan sopimaton suomalaisen yhteiskunnan ilmiöiden tulkitsemiseen.

Siitä huolimatta se on meillä otettu täysin vakavasti jopa viranomaistaholla ja eräässä hallitusohjelmassakin…

Linda Hart käsittelee sukupuoli-identiteettipolitiikkaa eri  maissa, Pekka Sauri sosiaalista mediaa ja Mika Pantzar, Visa Heinonen ja Ilja Kavonius taloudellisen liberalismin saapumista Suomeen. Oskari Lahtinen keskittyy sosiaaliliberalismin ongelmiin. Entinen pääministeri Matti Vanhanen pohdiskelee Keskustapuolue/Maalaisliiton suhdetta liberalismiin.

Oma artikkelini ”Liberalismi Venäjällä” taitaa hieman poiketa yleislinjasta keskittyessään tosiaankin Venäjään, mutta mielestäni se on silti tarpeellinen osoittaessaan, ettei liberalismi sellaisenaan ole naapurimaamme historiassa ollut eikä ole vieras asia.

Kahden ja puolen vuosisadan kehityksen tunkeminen parillekymmenelle sivulle ei ehkä tässä ole onnistunut parhaalla mahdollisella tavalla ja huomaan, että esimerkiksi Nikola Karamzinin tunnetun ”muistion” merkitys saattaa lukijalle jäädä hämäräksi, ellei hän asiaa muuten tunne.

Myös Aleksanteri II:n jääminen pois koko luvusta on varsin harmillinen puute ja lukua olisi voinut täydentää monilla tärkeillä teemoilla, kuten esimerkiksi slavofiilien liberalismin vastaisten argumenttien esittelyllä.

Mutta ei mopolla mahottomia. Tämä on pieni kirja ja sen artikkelit vieläkin pienempiä. Siitä huolimatta uskallan sanoa, että se on tärkeä tässä maassa juuri nyt ja haastaa perustellen liberalismin lipun väärinkäyttäjät ja akateemiset šarlataanit pohtimaan asioita.

Vapaassa yhteiskunnassa voidaan aina esittää myös vallitsevan ”totuuden” vastaisia mielipiteitä ja haastaa mielipiteidensä esittäjät esittämään niille kunnon perustelut.

Liberaali yhteiskunta ei ole mikään kaikkivoipa utopia, jolla olisi yksiselitteiset ominaisuudet, vaan kuten tiede, se on koko ajan kehittyvä ja yhä parempaan pyrkivä järjestelmä, jonka on saatava toimia ilman sabotaasia, jotta se menestyisi.

 

Alkaako tyhmeneminen yliopistoista?

 

Tämä on haaste tutkijoille ja älymystölle

 

Ari Helo, Intersektionaalista vai ”valkoista” ylivaltaa? Syrjäytymiskeskustelun vääristymät Suomessa ja Yhdysvalloissa. Suomalainen metodologiayhdistys/Finnish Methodology Society 2023, 336 s.

 

Pari viikkoa sitten kirjoitin jo tästä erittäin tärkeästä kirjasta ja jäin odottelemaan lehdistön ja erityisesti hesarin reaktioita (ks. Vihavainen: Haun ari helo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Toki päivälehtien reagointi tärkeisiinkin kirjoihin saattaa usein tapahtua kuukausien viiveellä, eikä harvinaista ole, että ne saattavat jäädä kokonaan vaille huomiota tai sitten ne kuittaa arvostelullaan joku tomppeli, jolla ei ole mitään käsitystä kirjan merkityksestä.

Jos ajatellaan vaikkapa hesarin kulttuuriosastoa, se näyttää nykyään olevan viritetty tuolle kuuluisalle 11-vuotiaan tasolle tullakseen mahdollisimman laajaa lukijakuntaa kiinnostavaksi. Sitä paitsi sen mielenkiinnon kohteet ovat tulleet yhä naisellisemmiksi ja seksuaalisuus eri muodoissaan on kaiken ehdoton keskipiste.

Toki suvunjatkamiseen ja jatkamattomuuteen liittyvät kysymykset kuuluvat ihmiskunnan keskeisiin, kuten myös ravintokysymykset, olkoonkin, ettei niin sanotulla lifestyle-tasolla niistä yleensä voi sanoa mitään pintaa syvempää. Tärkeää on näköjään nyt se, miltä asiat näyttävät, kampauksista ravintolahifistelyyn. Olennaiseksi nousee muoti, joka taas ei tunne argumentteja, vaan vaatii seuraamista ja noudattamista.

Helon kirja käsittelee myös erästä muotivirtausta, joka on hyvin nopeasti vallannut Amerikan kampuksia ja levinnyt meillekin, hämmästyttävää kyllä, ja saanut tutkijoita pohdiskelemaan oman valkoisuutensa kirousta ja sen oletetusti aiheuttamaa tiedollista ja moraalista heikkoutta.

Helon kirja avaa kritiikille niin olennaisia ja ajankohtaisia asioita, että se haastaa kaikki asianosaiset vastaamaan huutoonsa. Kirjassa ruoditaan sellaisten tahojen kaikella vakavuudella esittämiä tutkimuksia, analyysejä, suosituksia ja vaatimuksia kuin suomalaiset viranomaiset, erityisesti THL, yleishyödylliset yhdistykset kuten Yhteiset lapsemme, koko taannoinen valtioneuvosto julistettuine ideologioineen, sekä pari professoria ja pari väitöskirjaa.

Helon ote tässä kirjassa ei ole muodikkaasti pintaliitävä, helppohintaisen lyttäävä tai moralisoimalla kuittaava. Se on vakavan tieteellinen ja hän analysoi kohta kohdalta esimerkeiksi ottamiensa tutkimusten metodologiaa. Kohteet ovat sekä amerikkalaisia että suomalaisia. Metodologiaan erikoistuneena Pohjois-Amerikan aatehistorian dosenttina hänellä on tehtäväänsä erinomaiset eväät ja hän tuntee hyvin myös Helsingin yliopiston, joka ei suinkaan jää rauhaan hänen tutkijankatseeltaan.

Kirjan aiheita ovat sisällysluettelon mukaisesti intersektionaalinen ymmärrys tasa-arvosta, teoreettisesti käsitetty ”valkoisuus”, valkoisen ylivallan käsiteharha, narratiivisuuden hylkääminen historiassa, toivottoman maailman sosiologia, näennäistutkimus suomalaisten valkoisuudesta, sorto, syrjäytyminen ja koulutuksen rakenteet sekä woke-ilmiö intersektionaalisena tunnepuheena.

Kuten edellisessä asiaa käsitelleessä bogissa todettiin, kirjoittaja yrittää vakavasti löytää järjellisiä perusteita sille näennäistutkimukselle, joka eri tapauksissa pyrkii selvittämään, noudattaako maailma intersektionaalisen pappeuden julistamia periaatteita vai ei ja lisääkö tuon teorian käyttäminen ymmärrystämme asioista vai vähentääkö se sitä.

Valitettavasti koko se mumbo-jumbo, jota jo useissa ja kenties useimmissa läntisissä yliopistoissa, Helsingin yliopisto mukaan lukien ainakin jonkin verran tuotetaan, osoittautuu täysin tyhjäksi kuvitelmien jauhamiseksi, joka ei millään tavalla edistä ymmärrystämme asioista ja niiden synnyn ja häviämisen ehdoista. Historian sijasta on menty kumartamaan irrationaalisia aivokummituksia.

Intersektionalismi liitetään kuitenkin lähtökohtana ja argumenttina niin tärkeisiin asioihin, ettei sen intellektuaalinen kelvottomuus ole yhdentekevä asia. Kyllä esimerkiksi vähemmistöjen asemaa yhteiskunnassa on tutkittava, mutta tehtävä se pätevällä tavalla, että saataisiin kelvollista tietoa päätöksenteon pohjaksi.

Rasismikin on todellinen ilmiö ja sen sijaan, että sitä lähestyttäisiin ilmoitukseen perustuen, sen merkitystä ja ilmaantumisen ehtoja on tutkittava ankaran tieteellisesti.

Intersektionalismi on halunnut haastaa länsimaisen tieteellisen perinteen ja liberaalin yhteiskuntafilosofian eräänlaisella irrationaaliseen ja järjen tuolla puolella olevaan synnynnäiseen ilmoitukseen perustuvalla tunteella. Sen historiattomuus on suorastaan metodista ja se haluaa olla immuuni ulkopuoliselle kritiikille kuten kaikki totalitaariset ideologiat.

Koko tuo muoti on kotoisin Amerikasta, jonka historia on Eurooppaan ja erityisesti Suomeen verrattuna aivan toisenlainen. Siitä huolimatta voidaan havaita, että muotitietoiset yliopistosopulit ovat joukoittain rynnänneet sen tunnusten alle, syistä, jotka eivät ainakaan liity sen korkeaan intellektuaaliseen tasoon.

Historian valitettava taantuminen suomalaisessakin kouluopetuksessa lienee yksi niistä tekijöistä, jotka ovat mahdollistaneet tuon ideologian hämmästyttävän suosion myös meillä. Toki muodikkuus on asia, jolta eivät edes professorit ole turvassa, kuten suomalaisetkin esimerkit osoittavat.

Helo koskettelee myös Suomen taannoista yliopistouudistusta, joka teki meikäläisistä alan instituutioista yhä amerikkalaisempia ja yhä enemmän liikelaitosta muistuttavia. Todellisille tutkimusansioille voidaan eri syistä yhä useammin antaa palttua ja jatkaa ideologisella linjalla, mikäli se on edullisempaa.

 Kehitys näyttää meilläkin menevän yhä enemmän siihen suuntaan, joka suosii intersektionalismin tapaisia anti-intellektuaalisia muoteja. Tällä menolla tyhmentymistä ei voi estää, kirjoittaja toteaa. Tästä asiasta hän tarjoaa konkreettisia esimerkkejä.

Uusi, muodikas ajattelu tuottaa myös meillä -tietenkin englanniksi- nyt sellaisia opuksia kuin Finnishness, Whiteness and Coloniality. Ed. by Josephine Hoegaerts, Tuire Liimatainen, Laura Hekanaho& Elisabeth Peterson. Helsinki University Press 2022.

 Helo on tutkinut kohta kohdalta tuon kirjan artikkelit, joissa Suomesta on aivan kritiikittömästi tehty eräänlainen pikku Amerikka. Molemmissa on kaiken selittävänä tekijänä historiasta riippumaton valkoisuus, vai pitäisikö sanoa whiteness.

Muuten, Yhdysvalloissa suositellaan nykyään, että esimerkiksi Black tai Indigenous people kirjoitetaan suurella alkukirjaimella, mutta white people sen sijaan pienellä…

Yliopistojen ideana on aina ollut vapaa tieteenharjoitus, on uskallettava käyttää järkeään: Sapere aude, sanoi aikoinaan Immanuel Kant.

Nykyään sen sijaan intersektionalismiin vahvasti nojaava woke-ajattelu pyrkii suojaamaan opiskelijaa kaikelta väärältä tiedolta ja tarjoamaan turvallisen tilan niille, jotka eivät syystä tai toisesta kestä ajattelunsa perusteiden haastamista ja kriittistä analyysiä.

Siis turvallinen tila yliopistossa? Turvssa miltä? Kritiikiltä? Vääriltä mielipiteiltä?

Ylliopiston perinteisen idean kannalta koko ajatus on kauhistuttava. Ellei tutkija ja opiskelija, jonka tehtävänä on oppia ymmärtämään, mitä tutkiminen merkitsee ja mihin tietomme ja luulomme perustuvat, voi koetella käsityksiään ja tuloksiaan muita näkemyksiä vastaan, eivät ne enää ole paljon arvoiset.

Keskiajallakin oli väitöksissä mukana usein paholaisen asianajaja, advocatus diaboli, jonka tehtävänä oli yrittää etsiä argumentaation heikkouksia. Olemmeko taantumassa jo myöhäiskeskiajan henkisestä rohkeudesta yhä syvemmälle siihen aikakauteen, jota täydellä syyllä nimitettiin pimeäksi?

Virassa olevien yliopiston opettajien on syytä ottaa tämä Helon kirja pakolliseksi kurssikirjaksi. Sen pohjalta voidaan esimerkiksi järjestää seminaareja, joissa sen johtopäätökset pyritään kumoamaan ja selvitetään, millä ehdoilla sellainen olisi mahdollista.

Pallo on nyt paitsi lehdistöllä, myös yliopistoilla, ainakin niiden yhteiskuntatieteellisillä ja humanistisilla osastoilla. Kaipa nyt ainakin nimeltä mainitut tutkijat reagoivat Helon haasteeseen ja tekevät sen normaaleja metodologisia periaatteita noudattaen.

 

 

 

 

Katumus

 

Sorron yöstä

 

Ari Helo, The Lost Wages of Whiteness Studies: A Critical Appraisal of Intersectionality in Finland and the United States. Helsinki: Finnish Methodology Society, 2024,233 s.

 

Tämä, kuten blogikirjoitukset yleensäkään, ei ole kirja-arvostelu, vaan kokoelma kirjan tuottamia ajatuksia. Jo kirjan kursorinen läpikäynti antaa runsaasti virikkeitä historiallisten paralleelien pohdiskelulle.

Jo edellisessä kirjassaan (ks. Vihavainen: Haun helo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) Helo käsitteli samoja asioita runsain esimerkein. Kyseessä on ällistyttävä kuvaus radikaalista muodista, joka pystyy ylittämään rajat aivan riippumatta siitä, sopivatko sen väittämät lainkaan toiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan ja onko itse paradigma (”teoria”) lainkaan koossa pysyvä.

Niin sanotun intersektionaalisen paradigman ytimessä on ajatus valkoisuudesta keskeisenä ja ansaitsematomana etuoikeutena, joka myös tekee mahdottomaksi asioiden tuntemisen toisten -siis riistettyjen- ryhmien näkökulmasta. Huonommassa asemassa ovat kaikki toiset, alkaen valkoisista ”cis-sukupuolisista heteronaisista” aina jonnekin moniongelmaisiin vajaalahjaisiin kroonikkoihin saakka.

Puuttumatta koko tämän, akateemisissa ja jopa poliittisissa (viisikkohallitus!) piireissä uskomattoman laajalle (myös Suomeen) levinneen teoreettisen hölynpölyn yksityiskohtiin, tekee mieli verrata sitä erinäisiin muihin historian ilmiöihin.

Euroopan historiassa yleensä ja Venäjän historiassa eritysesti tunnetaan ns. katuvaisen aatelismiehen käsite. Suomen kielen sana ”katuva” on tässä aika epäonnistunut, koska kyseessä on reaktio omaan etuoikeutettuun asemaan, jota pyritään sovittamaan yrittämällä toimia niiden sorrettujen hyväksi, jotka ovat kyseisen etuoikeuden mahdollistaneet.

Yleensähän meillä ei edellytetä kenkään pyytävän anteeksi asioita, joihin ei ole syyllinen, mutta toki tunne siitä, että nauttii ansiottomia etuja, voi käydä omalletunnolle raskaaksi.

Venäjällä syntyi 1800- luvun jälkipuoliskolla ihmisryhmä, jota alettiin nimittää intelligentsijaksi (ks. Vihavainen: Haun intelligentsija tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Sen tunnuslauseeksi tuli armoton ja kompromissiton taistelu koko olemassa olevaa yhteiskuntajärjestelmää vastaan, jopa kaikin mahdollisin keinoin, terroria unohtamatta.

Intelligentsija halusi toimia kurjasti elävän, oppimattoman ja riistetyn kansan eli talonpoikaisten massojen aivoina ja sijaiskärsijänä. Se meni jopa hirsipuuhun sorrettujen joukkojen puolesta.

Tuon ajan venäläinen talonpoika oli keskimäärin lukutaidoton, taikauskoinen ja helposti narrattavissa. Hänen työnsä oli raskasta, likaista ja huonosti tuottavaa ja yläluokat pitivät oikeutenaan sekä elää tuon luokan kustannuksella että halveksia sitä.

Intelligentsijalla oli eräänlainen aikansa puolestaloukkaantujan rooli. Yleisesti ottaen kyseessä ei ollut mikään rikkaiden tyhjäntoimittahien joukko, vaikka sitäkin ainesta lienee joukossa ollut tavallista enemmän. Joka tapauksessa ne, jotka olivat saaneet oppia ja joilla oli tilaisuus ansaita elantonsa siisteissä sisätöissä, tunsivat olevansa moraalisesti velkaa sorretuille.

Marxilaisuus, joka saatiin Prokrusteen metodeilla murjottua myös Venäjälle vallankumousta vaativaksi opiksi, oli kehittänyt myös tiedonsosiologisen näkökulman (ks. Vihavainen: Haun uusi ulottuvuus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Kyseessä oli potentiaalisesti sangen nokkela ja hedelmällinen näkökulma kulttuuriin sanan laajassa mielessä eli koko siihen aatteiden, arvojen ja normien kokonaisuuteen, joka aina pyrki oikeuttamaan olevia oloja ja siis heijasti hallitsevan luokan tarpeita.

Marxin mukaan vaoin suurteollisuuden kattilassa keitetyillä proletaareilla, työläisillä oli ajan oloissa totuudenmukainen tai ainakin totuuden tulemista palveleva näkökulma asioihin ja se oli varaukseton vallankumouksellisuus. Esimerkiksi Venäjän talonpoikaisto sen sijaan oli tuotantotavaltaan pikkuporvarillista ja siis tätä luokkaviisautta vailla.

Toki havaittiin ennen pitkää, että tiedonsosiologisten ajatuksenjuoksujen soveltamisella oli rajansa: eihän esimerkiksi Lenin ollut mikään suurteollisuuden työläinen, eikä itse asiassa työläinen ollenkaan. Tuo aatelismies Simbirskistä ei ollut tehnyt päivääkään palkkatyötä, saati tuta pyhänä pidettyä ruumiillista työt, mutta kykeni silti näkemään koko maailman oikealla tavalla, sorrettujen massojen silmin…

Neuvostoliitossa alettiinkin Stalinin aikana suhtautua sangen tiukasti niin sanottuun vulgaariin sosiologismiin. Ei kai nyt Stalinkaan olut vain luokkansa tuote? Minkä luokan sitä paitsi? Suutarien pikkuporvarillisen sektorin edustaja kenties?

Joka tapauksessa tiedonsosiologian dilemma ylitettiin käytännössä tislaamalla miljoonien kommunistien kokemus ”demokraattisen sentralismin” keinoin puolueen politbyroon päätöksiksi. Siinähän se sitten oli: ”aikamme järki, kunnia ja omatunto”.

Politbyroo eli monia kehitysvaiheita aina nuoruudesta seniiliyteen, mutta yleisesti ottaen sen voinee luokitella cis-heteroutta edustavien valkoisten miesten joukoksi, joka oli ottanut urakakseen kaikkien maailman sorrettujen puolustamisen Neuvostoliiton etujen ajamisen kautta. Meillä Suomessakin älymystön tiedostavin osa uskoi pyhästi tähän ja auttoi asiaa kykyjensä mukaan.

Yksi merkittävä ja usein unohdettu merkitys Venäjän kommunistivallan kaudella oli: sen vallitessa ei kenenkään tarvinnut potea katuvaisen aatelismiehen syndroomaa. Se, joka edusti entisiä valtaapitäviä luokkia, pääsi ansionsa mukaan rakentamaan sosialismia suurille kaivos- ja kanavatyömaille ja näin sovittamaan asian, ellei tullut jo heti ammutuksi.

Sama koski hengenmiehiä ja jopa väärän kansallisuuden edustajia. Toki valtavasti keskimääräistä enemmän kärsivät cis-heteroseksuaaliset valkoiset miehet, mutta ketäpä asia olisi tuolloin kiinnostanut, kun oli oikeitakin ongelmia.

Joka tapauksessa, sitten kun kommunistivalta Venäjällä romahti, ei yhteiskunnallisella vallankumouksella ollut mitään tilausta minkään ryhmän nimissä. Kaikki tunsivat olevansa yhtä lailla sorrrettuja ja petettyjä.

Pian tosin huomattiin, että jotkut kahmivat suhteettoman paljon itselleen kansallisvarallisuutta, mutta ilmeisesti se oli uuden, pian tulevan kapitalistisen onnen ehtona.

Muistan hyvin, miten suuresti arvostamani moskovalainen historian professori Andrei Niklajevitš Saharov (ks. Vihavainen: Haun saharov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), joka noin kymmenen vuoden aikana kävi yhä uudelleen rakastamassaan ja ihailemassaan Suomessa, piti minulle puhuttelun, jossa hän yritti saada minut ymmärtämään, miten suuri vääryys kätkeytyi ulkomaalaisten hallitsemattomaan maahanmuuttoon.

Kommunismissa puhuttiin paljon ansaitsemattomista tuloista ja ihmisen toiseen ihmiseen kohdistamasta riistosta, hän sanoi. Tässä e nyt näemme siitä räikeän esimerkin: olette rakentaneet loistavan hyvinvointiyhteiskunnan. Nyt siitä tulevat nauttimaan ne, jotka eivät ole panneet asian hyväksi tikkua ristiin. Tässä se on se nykyajan todellinen ansaitsemattomien etuoikeuksien huippu!

En voinut kiistääkään arvostamani historioitsijan lausuntoa. Hän sitä paitsi tunsi kommunistisen ideologian ja käytännön läpikotaisin, koska oli aikoinaan ollut myös puoluekoneiston palveluksessa.

Tässä oli muuan esimerkki siitä venäläisen ja läntisen kulttuureita erottavasta kuilusta, jolla on juurensa nimenomaan kommunistikaudessa, vaikka ne tietysti ulottuvakin kauemmas. Meillä ei ole mitään vastaavaa eikä myöskään Amerikan ongelmia. Meillä on omat ongelmamme.

Toki radikaaleihin muoteihin meillä vaikuttavat myös kansainväliset megatrendit, joista kansainvälinen muuttoliike ja naisten tulo yhteiskuntaan yhä määräävämmäksi elementiksi vaikuttavat nyt yli kaikkeen, esimerkiksi ja erityisesti akateemisiin muoteihin.

 Venäjällä asiat ovat menneet toisessa järjestyksessä ja asioihin on suhtauduttu ja suhtaudutaan toiselta pohjalta.

Putinismin perusteita voidaan tarkastella myös tältä kannalta: intersektionalismi ei ole ideologia, jota kannattaa yrittää myydä Venäjälle. Ei sillä ole siellä mitään pohjaa. Eipä sikäli, ei sitä ole Suomessakaan lukuun ottamatta noita mainittuja maahanmuuton ja feminisaation trendejä, jotka nyt ovat akateemisen tutkimuksen tasoa ja mainetta madaltamassa.

 

Ylivaltaa?

 

Erittäin tärkeä kirja

 

Ari Helo, Intersektionaalista vai ”valkoista” ylivaltaa? Syrjäytymiskeskustelun vääristymät Suomessa ja Yhdysvalloissa. Suomalainen metodologiayhdistys/Finnish Methodology Society 2023, 336 s.

 

Olen aina silloin tällöin kirjoitellut Paul Hollanderista, joka on parissakin kirjassaan tutkinut omaa maata kohtaan tunnetun vihan ilmentymiä Amerikassa. Hänen tutkimiensa niin sanottujen poliittisten pyhiinvaeltajien käytös selittyy ennen muuta omaa maata kohtaan tunnetun vihan eikä niinkään noissa esimerkillisiksi kuvatuissa maissa nähdyn erinomaisuuden pohjalta.

Tarinathan tunnetaan: pohjoisille kuolemanleireille kutsutut vierailijat luulivat todistavansa siellä reipasta pioneerihenkeä ja poliittista innostusta, musiikkiesitysetkin olivat huippuluokkaa, kun niin monet alan huiput olivat halunneet tulla antamaan myös fyysisen panoksensa uuden yhteiskunnan luomiseen. Vankilatkin olivat Neuvostoliitossa kasvatuslaitoksia, joissa ei juuri tarvittu edes vartijoita ja niin edelleen.

Roger Scruton on nimittänyt ilmiötä oikofobiaksi, oman pesän vihaamiseksi. Samanlainen asenne löytyi jo niiltä hallitsevan luokan jäseniltä, jotka olivat 1800-luvun Venäjällä kääntyneet leppymättömästi taistelemaan tsaarinvaltaa ja kaikkia sen ilmentymiä vastaan. Heitä on joskus nimitetty katuvaisiksi aatelismiehiksi, vaikka heillä tuskin oli muuta kaduttavaa kuin syntyminen väärään yhteiskuntaluokkaan, johon he itse eivät voineet vaikuttaa.

Joka tapauksessa intelligentsijan tunnusmerkiksi vakiintui jo tuolloin olemassa olevan yhteiskuntajärjestelmän ehdoton mitätöiminen ja vastustaminen. Se oli tuohon aikaan todellakin äärimmäisen epätasa-arvoinen ja riistävä koneisto, jossa yleisen hyvinvoinnin mahdollistaneet voimat olivat vasta karttumassa. Intelligentsijalle kyseessä oli emotionaalisesti koettu pahuuden keskittymä, jonka saattoi vain tuhota, ei parantaa.

Ansaitsematon ja sellaiseksi koettu hyvinvointi samaan aikaan, kun monet kärsivät kurjuutta, on toki muulloinkin siivittänyt monia oppositioliikkeitä ja intellektuaalisia virtauksia. Jo varhain niiden piirissä syntyi käsityksiä tiedonsosiologiasta eli siitä, millä tavalla ihmisen sosiaalinen asema määräsi heidän tapaansa ymmärtää maailmaa ympärillään.

Marx käytti käsitettä ideologia, joka tarkoitti yhteiskunnan materiaalisen alarakenteen määräämää henkistä päällysrakennetta. Alun perin sillä tarkoitettiin nimenomaan väärää tietoisuutta. Koko porvarillinen kulttuuri pönkitti ja oikeutti porvarisluokan etuja ja ajattelutapoja. Porvari ei yksinkertaisesti kyennyt ymmärtämään maailmaa samalla tavalla kuin työväestö, jonka tietoisuus oli parempaa, koska se oli tuomassa edistystä, vallankumousta.

Enemmän tai vähemmän vulgaarit tiedonsosiologit alkoivat sittemmin spekuloida sillä, ettei hallitsevan luokan edustajilla ollut edes mahdollisuutta ymmärtää alistetun luokan ajattelua ja maailmankatsomusta, merkillisinä poikkeuksina kylläkin jotkut Leninin tapaiset yksilöt.

Tämä avasi yhden tien järjen tuhoamiseen, Vernichtung des Verstandes, kuten se Saksassa muotoiltiin. Siellä vastaavan työn teki natsipuolue, joka väitti, että niin sanotulla arjalaisella rotuvaistolla oli oma tapansa hahmottaa maailmaa. Se poikkesi oleellisesti esimerkiksi juutalaisesta spekulatiivisuudesta, joka ilmeni vaikkapa suhteellisuusteoriassa.

Keskeinen teesi tiedonsosiologiaa harrastavissa, ideologian merkitystä korostavissa piireissä oli, ettei kaikille ihmisille yhteisellä järjellä voinut olla mitään ratkaisuvaltaa tiettyjä ryhmiä ja niiden etuja ja ainakaan maailmanhistoriallista roolia koskevissa kysymyksissä. Arjalaisiksi oli synnyttävä ja sama koski käytännössä myös proletariaattia. Ihmisryhmillä oli oma tapansa ymmärtää, eivätkä ulkopuoliset voineet niitä kritisoida.

Ari Helon kirja, jota olen lukenut vasta puoliväliin saakka, käsittelee niin tärkeää aihetta niin pätevästi ja vakuuttavasti, että siitä on pakko kirjoittaa väliraportti jo nyt. Kirjan ajankohtainen merkitys ja sen käsittelemän ilmiön oirearvo koko aikakautemme kannalta on niin suuri, että siitä on varmasti syytä kirjoittaa vielä useamminkin.

Tässä pyrin nyt vain hahmottelemaan sekä kirjan että sen käsittelemän ilmiön paikkaa maamme ja jopa koko kulttuurimme intellektuaalisessa historiassa. Nekin tarkentunevat pian. Luulen, että tässä on aineksia sellaiselle kirjasodalle, jollaisia länsimaisissa yliopistoissa on viime vuosina syntynyt ns. woke-ilmiön ympärille, kun erilaiset obskurantit ovat hyökänneet tieteellistä ajattelua vastaan.

Vainoamistapauksia on satoja ja kymmenet professorit ovat menettäneet virkansa puolustaessaan vapaata tutkimusta ja ajattelua.

Kun puhutaan intersektionaalisuudesta, joka siis etymologisesti viittaa keskinäisiin leikkauksiin/risteämäkohtiin, kannattaa muistaa, että meillä Suomessakin oli vielä äskettäin peräti hallitus, joka kertoi edustavansa juuri tällä nimellä tunnettua ajattelua.

Periaatteessahan koko intersektionaalisuuden idea voisi olla aivan normaali ja terveen järjen mukainen, mikäli asia tarkoittaisi vain sitä, että kun puhutaan yhteiskunnallisesti huonommassa asemassa olevista ihmisistä, ei tosiaankaan riitä, että asioita tarkastellaan vain yhden tekijän mukaan.

Eihän esimerkiksi naiseksi syntynyt välttämättä ole miestä huonommassa asemassa, mikäli mies nyt vaikkapa sattuu olemaan köyhä ja moniongelmainen ja nainen rikas ja koulutettu. Jos ollaan Amerikassa, lisätään mukaan yleensä vielä sellainen tekijä kuin rotu, joka tuon ideologian mukaan sekä on olemassa, että ei ole.

Jos mukaan ottaa vielä asuinalueen, millä Amerikassa on valtava merkitys, voidaan lisätä vielä yksi tärkeä tekijä.

 Usein sattuu olemaan niin, että musta, köyhä, kouluttamaton, huumeriippuvainen, slummissa asuva henkilö on yksi ja sama persoona. Jos hän vielä sattuu olemaan nainen ja kukaties vammainen ja ehkä vielä tyhmäkin (tiede on todistanut, että niitäkin on olemassa), tulee taakka jo ylenpalttiseksi ja yhteiskunnallisen aseman kehnous verrattuna keskiluokkaiseen WASP:iin on huutava.

Sen verran tuosta eriarvoisuudesta. Kyllä kyseessä on ihan todellinen ongelma ja nimenomaan Amerikassa, jossa köyhyyden määrä Suomeen verrattuna on moninkertainen ja jossa todella on noita slummeja, joita meillä ei vielä ole. Tietty määrä huono-osaisuudesta liittyy epäilemättä myös rasismiin. Millainen tuo mekanismi on, olisi kiinnostavaa tietää ja hyvä tutkia.

Se intersektionaalinen ideologia, joka nyt on vallannut läntisen maailman, ei kuitenkaan ole kiinnostunut tutkimaan syitä ja seurauksia. Sen sijaan se tutkii, miten sen ideologiset olettamukset toteutuvat yhteiskunnassa. Mekanismi on samanlainen kuin keskiajan teologiassa.

Silloisen ajattelun mukaan totuus tunnettiin jo, sillä se oli raamatussa ja Aristoteleessa, kaikki muu totuuden etsintä olisi ollut rienaavaa ja jo lähtökohtaisesti synnillistä. Sen sijaan voitiin tutkia, miten Jumalan tahto toteutui missäkin maailman kolkassa. Aivan vastaavasti työskenteli neuvostoliittolainen marxismi-leninismi, jolla myös oli totuus jo hallussaan eikä sitä saanut haastaa.

Intersektionaalisen ideologian kanssa on siis aivan samoin. Totuus on jo selvillä ja sen nimi on valkoinen ylivalta Se ei ole asia, joka edes voisi avautua niille, jotka eivät synnynnäisten ominaisuuksiensa takia ole siihen päteviä.

Totuus on valkoinen ylivalta, joka vallitsee kaikkialla ja on aina vallinnut, vuosisatojen mittaan miksikään muuttumatta. Valkoinen ihonväri takaa etuoikeuden, jonka takaa ei mustien, ruskeiden ym. ongelmia ole mahdollista ymmärtää, saati argumentoida niitä vastaan, joilla on pääsy tuohon tietoon.

Koko tuo ideologia on tietenkin älyllisesti pelkkää huuhaata ja vastoin länsimaisen tieteellisen ajattelun kaikkein perustavimpia lähtökohtia. Siitä huolimatta se on saavuttanut uskomattoman vaikutusvallan etenkin USA:n yliopistoissa, johtavia myöten.

Kyse ei ole pelkästä tieteestä, joka toki on äärimmäisen tärkeä asia. Tuon ideologian nimissä tehdään politiikkaa ja vaaditaan mitä absurdeimpia asioita. Opiskelijoiden suuret joukot on saatu liikkeeseen mukaan ja heitä hännystelevät myös monet poliitikot eri maissa.

Kirjoittaja kertoi kirjan julkaisemistilaisuudessa, että häntä oli varoitettu pistämästä päätään ampiaispesään, sillä tieteen yksinkertaisten perustotuuksien puolustaminen on nykyisessä ilmapiirissä jälleen vallankumouksellinen teko.

Aikoihin on eletty, kun tieteelliseen keskusteluun osallistuvalta vaaditaan jo poikkeuksellista rohkeutta. Ellei nyt suorastaan fyysinen koskemattomuus ole vaarassa, on ainakin varmaa, että vihollisia viran täytöissä ja hakemusten käsittelyssä kyllä löytyy lisää. Kirjoittaja astuu tässä monolle varpaille. Woke-ideologialla on paljon vaikutusvaltaa Suomessakin.

Helo ei tyydy kuittaamaan käsittelemiään tekstejä pelkästään sakeaksi hutuksi, jolla ei ole mitään tekemistä tieteen kanssa. Hän perustelee teesinsä yksityiskohtaisesti ja olettaa, että niihin myös vastataan samalla tasolla, asiallisesti ja vakuuttavasti argumentoiden.

Tähän kirjaan ja sen lukemattomiin terävin yksityiskohtiin on todella syytä palata vielä uudelleen ja luulen, että se mainitaan vielä useastikin myös tällä palstalla. Odottelen nyt, miten siihen vastaavat ne tahot, jotka omassa maassamme ovat hurahtaneet apinoimaan tuota amerikkalaista huuhaata mukamas uusimpana tieteellisenä suuntauksena.

Tässä joukossa komeilee myös THL, joka on laatinut woke-herätykseen pyrkivän aineiston työntekijöilleen. Ei se ainoalaatuista Suomessa ole. Mieleen tulevat taistolaisajat vamokap-projekteineen. Nyt vain tuntuu siltä, että tieteellisyyden kunnioitus on laskenut vieläkin alemmalle tasolle. Mutta kuunnellaanpa, mitä kirjasta sanotaan. Odottelen etenkin hesarin reaktioita.

 

 

 

Tunnetta tulvillaan

 

Järjen jälkeinen aika

 

Luinpa taas Ari Helon blogin ja suosittelen samaa muillekin (ks. Antirasistien loukatut tunteet | Uusi Suomi Puheenvuoro ). Helon ansiokkaita kirjojahan olen silloin tällöin käsitellyt( Ks. Vihavainen: Haun helo tulokset ).

Kun aikoinaan sattui kasvamaan ja kehittymään ympäristössä, jossa järjen korostaminen ainakin akateemisella tasolla oli ensisijaista ja olennaista, oli ensimmäinen sokki joutua omin silmin näkemään suuri akateemisen nuorison suorittama aivojen heittäminen narikkaan. Sitähän nimitettiin myös taistolaisuudeksi.

Kun siitä päästiin, sain omin silmin nähdä niin sanotun akateemisen nuorison suurten joukkojen makaavan rähmällään Senaatintorilla ja pitävän pystyssä plakaatteja, joissa luki ”I cannot breathe”, ”BLM” ja  muuta vastaavaa. Kyseessä oli suoraan Amerikasta tullut antirationaalinen muoti, johon tartuttiin aivan häpeämättä ja ilman ajatuksen häivää.

Tuntuu siltä, että puhtaan ja avoimen järjettömyyden julistamiselle on nyt jonkinlainen sosiaalinen tilaus. En ryhdy spekuloimaan sillä, missä määrin asiaan vaikuttavat aiemmat intellektuaaliset muodit tai ikäluokkien ja sukupuolten vaihtuvat poliittiset voimasuhteet. Täytyy vain todeta, että näin on.

Järki on yhä halveksitumpaa yhteiskunnallisesas keslustelussa (ks. Vihavainen: Haun tilaus järjettömyydelle tulokset). Tässä vielä erään toisen blogin teksti.

tiistai 22. toukokuuta 2018

Väärä tietoisuus ja sen oikaiseminen

Väärä tietoisuus

 

Karl Marx kuuluu maailmanhistorian neroihin. Kuten kaikki nerot, hän oli jossakin määrin monomaani ja antoi metodinsa joskus viedä ajatuksen kauas empirian proosallisilta kentiltä, hegeliläisen dialektiikan ilmattomiin sfääreihin.

Joka tapauksessa hänen ajatuksensa yhteiskuntaluokkien merkityksestä ja niiden tavasta toimia mullisti länsimaisen radikaalin ajattelun. Ideologian eli väärän tietoisuuden käsite irrotti kriittiseksi itseään arvelevan radikaalin normaalien empiiristen asioiden muodostaman painovoiman maailmasta. Urotyö oli verrattavissa Newtonin vastaavaan: Let Newton be –and All was Light!

Nyt nimittäin kävi mahdolliseksi kritisoida olevia oloja ja menneitäkin myös muuten kuin vain usein niin tylsien ja vaikeiden tosiasioiden pohjalta. Itse ne henkilöt, jotka niitä esittivät, olivat jo sinänsä , a priori väärässä, mikäli he kantoivat väärää tietoisuutta, mikä taas seurasi heidän luokka-asemastaan.

 Itse asiassa koko porvarillisen yhteiskunnan kulttuuri oli pahasti vino ja valheellinen. Eipä sen vastustajakaan, nousevan työväenluokan maailmankatsomus, mitään absoluuttista totuutta heijastanut, koska sellaista ei ollut olemassa. Se oli kuitenkin tie edistykseen eli uuteen valtaan vanhan kumoamisen kautta ja juuri siksi niin totuudellinen kuin oli mahdollista ja toivottavaa.

Kun Freud vielä omalla tavallaan täydensi ajatusta ihmisen tietoisuuden vääristyneisyydestä, oli ajatus totuudesta jo valmis heitettäväksi naiivien ennakkoluulojen romukoppaan eikä postmodernismille jäänyt paljoakaan tekemistä rationaalisen ajattelun jäänteiden murskaamisessa. Nyt ei ollut enää olennaista, mitä sanottiin, vaan kuka sanoi.

Nykyajan ihminen taitaa aktiivisesti kieltäytyä ymmärtämästä ja hyväksymästä sitä ihmisjärkeä rienaavaa ajatusta, että vain hetki sitten maailmassa oli supervalta, joka julisti edustavansa, ellei nyt absoluuttista, niin ainakin ainoaa mahdollista ja reaalista totuutta. Se omisti puolueeksi kutsutun oraakkelin, joka ex cathedra puhuessaan ei koskaan erehtynyt eikä voinut erehtyä, sillä se palveli oikeaa tietoisuutta.

Se oli aikamme järki, kunnia ja omatunto. Henkilökohtaisella tasolla jokainen puoluetta palveleva saattoi ja hänen myös piti luopua niistä omista vähäpätöisistä, spontaaneista ajattelun ja moraalin iduista, joita hänen omassa päässään saattoi syntyä.

Tarina tämän uuden paavillisuuden, vai pitäisikö sanoa jesuitismin, synnystä on kaikessa paljaudessaan luettavissa Leninin kootuista teoksista, jopa Valituista. Itse asiassa riittää, kun lukee Valtiosta ja vallankumouksesta Leninin argumentoinnin siitä, miksi sosialistinen vallankumous johtaa väistämättä kommunismiin. Voin kertoa. Se johtaa sinne siksi, että Marx sanoi juuri niin, vaikka hänen puheitaan yritetään vääristää. Ihan itse sanoi.

Tässä siis tieteellisen ajattelun huippusaavutus viime vuosisadalta. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei tällaisella voinut olla mitään tehoa esimerkiksi suomalaisen yliopiston jakamaa sivistystä nauttiviin akateemisiin kansalaisiin.

Bolševismin täydellinen haavoittumattomuus ikävien tosiasioiden edessä oli imponoivaa. Kun Venäjä oli ehdoin tahdoin vedetty kansalaissotaan ja tapettu miljoonia ja taas miljoonia ihmisiä nälkään, tauteihin ja teloituksiin, oli saavutuksena ainoastaan sen puolueen pysyminen vallassa, joka tuon kaiken oli saanut aikaan.

Sen sijaan, että olisi häveten luovutettu valta niille, jotka sitä osasivat käyttää, kiristettiin ideologista linjaa ja kiellettiin jopa kaikenlaisten poliittisten vaihtoehtojen esittäminenkin. Vain yksi linja oli oikea, vaikka sitä ei voinutkaan todistaa. Uskoa siihen voi ja pitikin.

Mitä tietoisuuteen tulee, suoritti puolue Herkuleen työn selittäessään pelastaneensa Venäjän ja erityisesti sen työväenluokan uhkaavalta katastrofilta ja antaneensa vallan kansan suurelle enemmistölle.

Tosiasiassa maan työväenluokka marxilaisessa merkityksessä koostui vain parista miljoonasta ihmisestä ja oli sitä paitsi puolittunut kansalaissodan ja sotakommunismin vuosina, kun koko suurteollisuus oli lopulta täysin pysähtynyt.

Mitä kansan suureen enemmistöön tulee, sitä pidettiin avoimesti toisen luokan kansalaisen asemassa ja tämä johtui siitä, että se oli luokka-asemaltaan talonpoikaista eli niin sanotusti pikkuporvarillista.

Tästä taas seurasi väärä tietoisuus ja mikäli tämä määrällinen (mutta ei laadullinen) enemmistö olisi päästetty vallan kahvaan, olisi kommunismin taru loppunut lyhyeen.

Mutta sitähän ei voitu tehdä. Sitä ei voitu tehdä siksi, että Venäjällä oli suurempi missio kuin vain sen kansan typerän enemmistön tahdon noudattaminen, kuten porvarillinen demokratia olisi ideologiansa muotoillut.

Niinpä puolueen jylhäksi tehtäväksi jäi johtaa kansa luvattuun maahan sen tahtoa kyselemättä, sillä tiedossa oli, että se tahtoi vääriä asioita, kun ei muustakaan ymmärtänyt.

Lehdistön ja agitaattoreiden tehtäväksi jäi totuuden kertominen sillä tavalla, että se palveli asiaa. Sitä paitsi miltei mikä tahansa muuttui juuri totuudeksi, mikäli se palveli asiaa. Kukaan ei ollut eikä saanut olla kyllin naiivi kysyäkseen Mikä on totuus? Sen sijaan oli kysyttävä: ketä tämä totuus palvelee?

Sitä paitsi kukaan ei saanut päättää tällaisista asioita itse, koska vain puolueella oli siihen pätevyys. Ajatelkaamme nyt vaikkapa vasemmistolaista poikkeamaa: ajatus kommuunien muodostamisesta saattoi kuulostaa vuonna 1930 hyvinkin oikeaoppiselta, olihan myös Lenin asiaa hyvin innokkaasti kannattanut ja sitä paitsi muuttanut koko puolueen nimenkin juuri kommunistiseksi.

Lenin oli tietenkin oikeassa kuten aina, mutta, totesi nyt Stalin: kommuuni toteuttaisi edistyksellisen roolinsa vasta myöhemmin. Juuri nyt sellaisten perustaminen herätti talonpojissa pelkoa ja suuttumusta ja toimi siis objektiivisesti puolueen asiaa vastaan eli sillä oli taantumuksellinen ja neuvostovastainen merkitys. Kansan viholliset ne nyt niitä kommuuneja halusivat…

Jätettiinpä siis puolueelle sen päättäminen, miten asiat oli esitettävä ja tyydyttiin itse (vaivaiset yksilöt) toimimaan puolueen vähäisinä apulaisina agitaation ja propagandan alueella. Se oli hieno ja uljas rooli, sillä kyseessä oli uuden maailman rakentaminen. Utopiaa, ellei pahempaa olisi sen sijaan ollut jättää yksilöiden päätettäväksi, ja heidän tietoisuudestaan riippuvaksi se, miten ja millaiseksi tuo maailma rakennetaan.

On usein todettu, ehkä hieman hämmästyneenä, että Stalinilta liikeni valtavasti aikaa kirjallisuudelle ja elokuvalle. Mutta ei tämä mikään sattuma ollut. Nämä asiat olivat uuden maailman rakentamisen ytimessä. Tietoisuuden muokkauksestahan siinä oli kysymys ja se on aina totalitarismin keskeisiä huolenaiheita.

Joistakin saattaa tuntua oudolta, että feministipiireissä kiinnitetään niin tavattomasti huomiota siihen, miten vaikkapa jossakin elokuvassa esitetään naisen rooli. Terve järki toki edellyttää, että naiset, kuten miehetkin saattavat tässä elämässä, saati fiktiossa olla lukemattomissa eri rooleissa, enimmäkseen toki sellaisissa, joihin ihmislajin aristotelinen olemus sen vetää, nolens volens.

Tämä ei kuitenkaan sovi totalitaarisen ajattelun kaanoneihin. Kuten Neuvostoliitossa oli välttämätöntä esittää kunkin luokan edustaja oman kategoriansa luomana ja sen mukaisesti käyttäytyvänä ja ajattelevana tyyppinä, niin myös nykyinen, patriarkaattia vastaan taisteleva lahko pitää välttämättömänä esittää sankarinsa toisenlaisina, kuin ne luonnostaan eli siis empiirisesti ovat.

Tarkoituksena on tietenkin maailman muuttaminen, muuttamalla ihmisen vääräksi tuomittu tietoisuus. Venäjällä tähän liittyi marxilainen esivalmistelu eli ns. riistäjäluokkien likvidointi, minkä jälkeen kaiken piti sujua kuin tanssi vain: olihan olemassa enää vain menneisyyden jäänteitä tietoisuudessa, perežitki prošlogo.

Entä miten tulisi julkisuudessa esittää populismi ja sen poliittiset tavoitteet ja kannattajat? Vai pitäisikö vain kertoa, miten asiat ovat?

 

Siinä tapauksessa saatettaisiinkin tukea heidän auktorisoimattomia mielipiteitään. Sanomattakin on selvää, että vaikka populistit kylläkin vain esittävät oman tahtonsa mukaisia poliittisia mielipiteitä, ei kyseessä heidän kohdallaan ole vain normaali mielipide, jollaisten kunnioittaminen on demokratian perusidea.

Tämä johtuu siitä, että on olemassa korkeampi, aikakauden hengen objektiivisesti synnyttämä mielipide, jota kannattaa enemmistö objektiivisesti, joskaan ei vielä subjektiivisesti. Se on muotoiltu EU:ssa, joka vastaa kannattajiensa puolesta ja toimii siis aikamme järkenä ja omanatuntona.

Kuten talonpojalla Venäjällä ei ollut objektiivista oikeutta mielipiteeseensä siitä huolimatta ja juuri siksi (vaarallista!), että se edusti enemmistöä, ei myöskään miessukupuolella, normaaleilla naisilla eikä populisteilla ole oikeutta mielipiteeseensä.

Kyseessä on sama väärän tietoisuuden ongelma, jonka kanssa jo Marx ja sittemmin Lenin ja Stalin joutuivat painimaan. Taistelevan älymystön ylevä tehtävä on suojella kansaa sen omilta mielipiteiltä ja luoda sen sijaan uusi kuva maailmasta sen muuttamiseksi. Joukkotiedotus on se taistelukenttä, jolla asiat ratkaistaan.