Suuri ohittaja
Se, joka joutui joskus parikymmentä
vuotta sitten matkustelemaan venäläisten kuskien kyydissä, kysyi varmasti monta
kertaa itseltään: Mitä helkkaria näille opetetaan autokoulussa?
Kuskit nimittäin näyttivät
ymmärtäneen, ettei autolla ajaminen merkitse suinkaan turvallista ja joustavaa
siirtymistä paikasta toiseen, vaan suurta seikkailua, jossa yhä uudelleen päästään
osoittamaan kuka on kuka, eli kuka uskaltaa ottaa hurjempia riskejä.
Liikennettä saattoi pitää lähinnä
mielipuolisena eikä normaaleihin liikennesääntöihin ollut luottamista. Mikäli
jostakin, vaikka sitten kolmion takaa lähestyi ylellinen inomarka, oli
viisainta antaa sille tietä, sillä sehän tulisi joka tapauksessa sinun ladastasi
välittämättä päälle. Vaikka kyllä siitä ladastakin saatiin hurjia ylinopeuksia
irrotettua…
Selityksenä tähän
liikennehelvettiin voitiin tietenkin ainakin osittain pitää sitä, että vasta
nyt koko Venäjän kansa oli yhtenä miehenä noussut henkilöautoonsa. Aiemmin
jokaista ladaa ja mossea oli saanut odottaa vuosikymmenen ajan eikä kaduilla
ollut tungosta. Maksuttoman parkkipaikan (maksulliset olivat liiankin harvassa)
sai vaivatta vaikka miltä kaupungin paraatipaikalta.
Kun tiet sitten yhtäkkiä olivat
autoja tulvillaan, alkoi tilanne muistuttaa jonkilaista sotaa, jossa
hengenvaara kuului luonnollisesti asiaan ja jossa ohiteltiin pientareen kautta
aivan rutiiniasiana ja kiellettyyn ajosuuntaan tai päin punaisia ajamista
saattoi rajoittaa vain miliisin näkeminen.
Muistan, miten vastaavanlainen
anarkia oli todellisuutta Pariisissa 1960-luvun lopulla. Mitään kaistoja ei
olut katuun merkitty, mutta voitiin kuvitella niitä olevan vaikkapa Ètoilen
suuressa ympyrässä Riemukaaren ympärillä ainakin kymmenen rinnakkain.
Sen sijaan, että olisi yritetty
ajaa sopuisasti ja kohtuullista vahtia, rehenneltiin älyttömillä ohituksilla ja
kolhaistiin joskus naapuriautoa ehkä jopa tarkoituksella. Ainakin pysäköinnissä
oli käytössä kuuloperuutus ja suurimmassa osassa auroja oli lommoja.
Mutta onhan siitä jo aikaa, vauhdin
hurmasta on kadonnut uutuuden viehätys ainakin Ranskassa ja ainakin aikuisväestön
keskuudessa. Venäjällä tuntuu kyllä yhäkin siltä, että kuskit koettavat ajaa
mahdollisimman hurjasti ja odottavat kyytiläisiltä aplodeja suurista
kyvyistään. Autoilu ei ole turvallisuuden ja maltin, vaan riskin ja sankaruuden
asia.
Tämä vain tuli mieleeni, kun
muistelin tätä oheista Putin-kirjaa, jossa sankarinpalvoja kuvaa idolinsa
erinomaisuutta joka alalla. Muuan symbolinen hahmo on Putin autoilijana, jossa
tämä hurjapää, joka muuten on myös maailman suurin rauhantekijä, huomaa
tilaisuuden panna lusikka pohjaan, kun miliisin silmä välttää.
Venäläisessä kontekstissa tuolla
kielikuvalla on aivan erityinen merkitys eikä sitä saa sekoittaa normaaliin,
turvalliseen autoiluun.
maanantai 5. marraskuuta 2018
Johtaja-ainesta
Mainio, mainio mies on Karjalan uhkea poika!
(Runeberg, Hirvenhiihtäjät)
Sattuipa hiljattain Moskovassa käteen kirja, jolla oli hieman kummallinen
nimi: Путин наши ценности eli siis Putin meidän
arvomme, ilman pilkkuja tai konjunktioita.
Se toi heti mieleen Aleksandr Zinovjevin kirjan Сталин, нашей юности полет, jossa siis Stalin otetaan oman
nuoruuden innoittuneen työn symboliksi.
Kuten aina venäläisissä kirjoissa, tässäkin on lyhyt lööppi (engl. blurb)
kirjan alussa, jossa sen perusideat selostetaan muutamalla rivillä.
Tässä tapauksessa kirjan sankarin kerrotaan olevan itse Venäjän
kansa ja se on omistettu sille luonteenomaisten arvojen
käsittelemiselle. Kysymyksinä ovat toisin sanoen: keitä ”me” olemme ja mikä on
paikkamme maailmassa? Miksei lännen kanssa vain synny yhteisymmärrystä? Ja
miksi juuri Vladimir Putin on arvojemme tärkein puolustaja ja ilmentäjä?
Kirjoittaja on Aleksei Tšadajev, jonka kerrotaan olevan myös
bestsellerin Putin ja hänen ideologiansa, kirjoittaja.
Hän on wikipedian poistettavaksi ehdotetun(!) artikkelin
perusteella arvioiden sangen monipuuhainen nuori mies, journalisti, joka on
uransa varrella ollut sekä Boris Nemtsovin hommissa, että jonkinlaista
uusoikeistoa puuhaamassa.
No, putinisti kirjoittaja nyt ainakin on. Tämän kaltaisella kirjalla on
ainakin se etu puolellaan, että se voi ikään kuin ulkopuolelta käsin esittää
Putinin ja Venäjän kansan yhteisiksi arvoiksi kaikkia arvostettuja ja
miellyttäviä asioita olematta samalla Kremlin virallinen ääni, jolla on
jonkinlainen vastuu sanomisistaan.
Kirjoittajan tarkoittamat arvot, joille kullekin on omistettu yksi kappale,
ovat avoimuus, vastuullisuus, jatkuvuus (преемственность), elämä, hyvinvointi, riippumattomuus, traditio,
usko, kunnioitus ja moninaisuus.
Sellaisinaan nämä käsitteet ovat toki niin abstrakteja, että ne voitaisiin
liittää mihin tahansa, joten kirjoittaja avaa niistä kutakin konkreettisissa
yhteyksissä, joissa Putin (ja Venäjän kansa) ovat erityisesti kunnostautuneet
niiden edistämisessä.
Hieman yllättävästi nuo mainitut arvot formuloidaan asianomaisissa
kappaleissa vielä uudestaan ja kiteytetään inserteissä muutamalla lauseella.
Siten ensimmäinen kappale, jonka aiheena on avoimuus, onkin
nimeltään Uudet mediat ja uusi Venäjä ja sen motossa kerrotaan
aiheena olevan dialogi.
Avoimuus ja internet sopivat mainiosti Putinille, kerrotaan tässä, siis
vastoin yleistä luuloa. Internetin tulo venäläisten elämään nimittäin sattui
samaan aikaan kuin Putinin suosion kasvu: mitä enemmän internet levisi, sitä
enemmän kasvoi myös Putinin suosio!
Sivumennen sanoen: zapadnikkien ja slavofiilien riita on
yhtä tyhjän kanssa, ratkaisee kirjoittaja vanha dilemman. Venäjä on osa
eurooppalaista sivilisaatiota, vaikka onkin samalla omaperäinen ja itsenäinen.
Toisen luvun nimi on Keskiluokka, millainen siitä olisi
voinut tulla, mutta ei tullut. Ja arvo on vastuullisuus.
Ongelma on, että toisin kuin Putin visioi, ei syntynyt vastuullista
keskiluokkaa, vaan rituaalis-demonstratiivisesti kuluttava
yhteiskuntakerrostuma (прослойка).
Vjatšeslav Surkov väitti jo kymmenen vuotta sitten, että 2000-luvun
alkuvuosien suurin saavutus oli Venäjällä laaja keskiluokka, joka otti
itselleen sosiaalisen hegemonian ja poliittisen vallan: heidän patriotisminsa
ja arvonsa määräsivät venäläisen elämänmuodon ja demokratian. He olivat maan
suola, kultainen keskitie ja yhteiskunnan silmäterä…
Mutta ei tästä joukosta tullutkaan poliittista subjektia, valittaa
kirjoittaja, sen sijaan se alkoi järjestää kaikenkarvaisia suoaukion (Bolotnaja
ploštšad) mielenosoituksia sen sijaan, että olisi vaalinut enemmän isänmaan
etua ja kunniaa kuin omaa lompakkoaan.
Siitä seurasi rangaistus: keskiluokan vaalimiseen ajateltuja varoja
alettiinkin nyt suunnata muille aloille. Mutta kansa (se oikea ja varsinainen)
ryhmittyi nyt Yleisvenäläisen kansanrintaman taakse
valvoakseen sieltä käsin maan etuja, vastustaen byrokratiaa ja korruptiota.
Krimin palauttaminen (Krimin kevät) puolestaan edustaa jatkuvuuden
arvoa ja tunnuslause Krim on meidän, kertoo jotakin siitä, keitä
nuo ”me” olemme.
Lyhyesti sanoen Krimin palautus johtui kirjoittajan formuloinnin mukaan
välttämättömyydestä vastustaa aluetta laittomalta, paljolti uusnatsilaiselta
vallalta. Näin syntyi Putinin rauhantekijän hahmo, joka läheisesti
liittyy monarkian ideaan…
No, näitä ajatuskulkuja taitaa harva läntinen lukija hyväksyä tai edes
pystyä seuraamaan ja taitaapa siinä vaikeuksia olla monilla venäläisilläkin.
Mielestäni tiettyä mielenkiintoa joka tapauksessa on sillä, että niitä
esitetään ilmeisen vakavassa mielessä, joskaan nyt ei ihan Kremlin nimissä.
Kremlin ideologiasta kiinnostuneille oin tarjolla vaikkapa Vladimir
Putin, Patriotizm -natsionanaja ideja Rossii, Knižnyj mir
2017, 510 s. Siihen on koottu Putinin esiintymisiä. Niistä tosin puuttuvat
Putinin vuoden 2012 ”toukokuun ukaasit” (майские указы), joita Tšadajev pitää suurena
historiallisena käännekohtana. Niissähän hahmoteltiin Venäjän kehityksen
tehtävät vuoteen 2024 saakka.
No, tämähän on propagandakirja, joten ylistykset Putinille hänen
nerokkaasta ja aina käsittämättömän onnistuneesta politiikastaan kuuluvat
asiaan. Toisaalta täytyy kyllä myöntää, etteivät kiitokset tyhjän päällä lepää,
mikä saattaa tuntua epäreilulta ja vastenmieliseltä, mutta, kuten
sanotaan: elämä on.
Kyllä niitä kehuja on tullut läntisiltäkin asiantuntijoilta, vaikka yleensä
aina muistetaan tähdentää, ettei talouden rakenteita ole uudistettu ja monen
mielestä romahdus on aina ollut tulossa viimeistään kahden vuoden kuluttua.
Joka tapauksessa Putin ja venäläiset arvot ovat tämän kirjoittajan mielestä
niin läheisiä, ettei niitä sovi erottaa toisistaan edes välimerkillä. Niinpä
presidentin persoonassa täytyykin olla jotakin erityisen venäläistä (vaikka
meillä taidetaankin arvella merkittäväksi tuota (Tverin)karjalaista
komponenttia).
Viimeinen luku onkin sitten omistettu Putinin persoonalle: miksi juuri hän?
Mitkä ominaisuudet ovat tehneet Putinista Putinin? Onhan ihmeellistä, että
Putin aina ilmestyy sinne, missä näyttävät olevan mahdottomat tehtävät ja
sitten ratkaisee ne.
Näin kävi Venäjän syntyvyyden kohdalla, näin kävi liberaalin globalismin
väitetyn vaihtoehdottomuuden kohdalla, näin kävi sille väitteelle, että Venäjä
on korkeintaan alueellinen suurvalta. Myös Tšetšenian kriisin ratkaisemista
pidettiin mahdottomana ja niin edelleen.
Putinista on kirjoittajan mukaan nyt tullut maailmanpolitiikan ratkaisujen
symboli ja samalla syntipukki. Vastustajat syyttävät häntä, kun Ukraina ei pidä
Minskin sopimuksia tai kykene vastustamaan korruptiota, kun ”väärä” henkilö
voittaa USA:n presidentinvaalit tai Englanti eroaa EU:sta… Onhan miehellä
ainakin vaikutusvaltaa myös läntisten auktoriteettien mielestä.
No, sitä paitsi Putin on myös manööverien mestari ja osaa aina kiertää
sääntöjä, tunnustaa ihaileva kirjoittaja, mutta täytyyhän systeemiä osata
hyödyntää. Mikäs mies se hölmönä jokaista sääntöä totteleva presidentti oikein
olisikaan.
Joka tapauksessa Putin edustaa rauhaa eikä sotaa ja Venäjä on stabilisoiva
tekijä maailmassa, julistaa kirja. Presidentti on konservatiivien ensimmäinen
ja kannatta legitiimejä hallintoja kaikkialla maailmassa. Putin välttää
riskejä, kuten liikenteessä: ohittaa saa vasta, kun on selvää, että tie on
vapaa…
Ja lopuksi, mutta ei vähäisempänä: Putin on ja pysyy tiedustelijana
Stirlitzinä, huudahtaa kirjoittaja viitaten aikoinaan huippusuosittuun
TV-sarjaan Kevään seitsemäntoista hetkeä, jonka sankarina oli
vihollisen joukkoihin soluttautunut neuvostotiedustelija Stirlitz. Putin oli
sitä paitsi ensimmäinen Venäjän johtaja, joka ymmärsi jotakin aivan olennaista:
sen, ettei Venäjän ongelma ollut maassa, vaan siinä viivottimessa (mittakepissä),
jota siihen oli yritetty soveltaa jo pian kaksi vuosisataa.
Tämä keppi heitettiin pois ja alettiin keskustella maailman kanssa sillä
kielellä, jota ymmärrettiin maapallon joka kulmalla…
Tämä hagiografia päättyy siis hieman verhottuun, mutta melko ymmärrettävään
teesiin, jonka mukaan Venäjä on ja sen pitääkin olla erilainen kuin länsi,
vaikka kuuluukin eurooppalaiseen kulttuuripiiriin. Lännen kanssa joka
tapauksessa joudutaan keskustelemaan suurta keppiä heiluttaen, mikä ei millään
tavoin tee tyhjäksi Venäjän rauhanomaista missiota.
Siinähän sitä oli sananselitystä Venäjän kansalle ja olihan kirjassa yhtä
ja toista muutakin, esimerkiksi konservatiivisista arvoista, joita Venäjä
edustaa läntisen radikalismin vastapainona.
Tuskinpa tätä hyvää sanomaa Venäjän ulkopuolella on kovinkaan helppo myydä
ja tietyissä naapurimaissa saatetaan olla jopa huolestuneita viittauksista
Putinin etevyyteen sopimusten ja niiden porsaanreikien tulkitsemissa ja
vaikkapa hänen filosofiastaan ohittajana.
Onhan se toki
ilman muuta tärkeää, että varmistetaan tien olevan selvä, mutta mitäpä kaikkea
muuta tuo ohittaminen mahtaakaan sisältää…?
Niin monesti kuin viiden vuosikymmenen aikana NL/Venäjällä tuli käytyäkin, muistaisin ostaneeni lipun julkiseen kulkuvälineeseen joskus vuonna 1991, läpikuultavan bussilipun, jota yritin tunkea jonkinlaisen kontrollilaitteen huulille, jolloin eräs babushka neuvoi, kauniilla suomenkielellä minua laittamaan lippusen vain povitaskuuni. Sen jälkeen turvauduin pitkään paikallisiin takseihin, jotka kiitettävästi osallistuivat siirtymätaipaleisiin, joskus arvoituksellisiin tai sellaisiksi muodostuneisiin, mutta aina perille pääsin. Jossain vaiheessa nämä kansalaisaktivistit lakkasivat pahekusmasta sellaista länsimaista hapatusta, kuin turvavyön kiinnittämistä, joka vielä vuosituhanne vaihteen tienoilla oli tökerö epäluottamuksen osoitus avuliaan kuljettajan ajotaitoja kohtaan, joka välistä varsin suorasukaisesti esitettiin tiedokseni. Mitään epämiellyttää ei tässä ruohonjuuritason naapuriyhteistyökuviossa sattunut, toteutumattomat riskit jäivät toteutumattomiksi, ja yleensä pelkän arvailun varaan.
VastaaPoistaItse olen autoillut Kreikassa, Turkissa, Syyriassa, Israelissa, Libanonissa ja oikeastaan lähes kaikissa Euroopan maissa. Venäjällä en, koska kantti ei riittänyt. Venäläinen autoilu-kulttuuri on äärimmäisen röyhkeää ja fatalistista. Kun siihen vielä lisätään ylimielisyys ja epäkohteliaisuus, siellä on todellakin heikoilla. Kun ja jos joku erehtyy vielä länsikilvillä varustetulla autolla liikenteeseen, se on suorastaan magneetti kolariin. Länteen rekisteröidyt autot ovat yleensä varustettu kohtuullisen hyvillä vakuutuksilla, niinpä se suorastaan pakottaa törmäämään siihen vakuutuskorvauksen toivossa, koska miliisi kirjoitti sen mukaisen tutkimusraportin, että länsiauto on luonnolisesti syyllinen. Näin oli aikoinaan, ja tuskinpa tilanne on tästä paljoa parantantunut? Vielä 70-80 luvulla Neuvostoliiton kaupungeissa pimeälläkin ajettiin parkit päällä, koska lähivaloja ei saanut käyttää!
VastaaPoistaLäni-idän maat ovat kaikki aika tavalla samanlaisia, eli vauhti on määräävä tekijä autoillessa. Damascuksessa Mezzehin iso liikenneympyrä oli näky ja kokemus. Valtava määrä autoja tunkee yhtaikaa ympyrään ja ympyrästä pois. Kun käden heilauttaa ikkunasta ulos, niin tilaa tuli hämmästyttävän hyvin. Äänimerkin käyttö on lähes jatkuvaa, ja samoin valojen väläyttäminen, kun autot kohtaavat kapealla tiellä. Se kumpi ehtii väläyttämään valoja, hänen ei tarvitse väistää.
Istanbul on aikamoinen metropoli ja autoja on mielettömästi. Liikenne kyllä sujuu suorastaan hämmästyttävän hyvin, ja siellä kyllä uskaltaa autoilla, eipä siiinä mitään. Turkkilaiset ovat hyvin kohteliaita, mutta se vauhti taajamien ulkopuolella on aikamoista. Kuorma-autoja ja linja-autoja näkee rotkon pohjalla tuon tuostakin, en suosittele linja-autoon astumista, vaikka julkinen liikenne on muuten toimivaa.
Jos em. maissa joutuu kolariin, pieneenkään, niin poliisi yleensä tarjoaa paperia, joka pitää allekirjoittaa, mutta mihinkään ei pidä kirjoittaa mitään, mistä ei ymmärrä. Allekirjoitus on yleensä syyllisyyden myöntämisen merkki. Maailma ei ole sellainen, kuin meillä suomalaisilla.
Tässäpä eräs kolarikokemus, jonka lopputulos oli varsin mukava "Hauskahko kolarikokemus itärajan takana" (valitettavasti kuvat hävisivät alkuperäisestä US-blogista, mutta itse juttu kyllä kantaa): https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/ilmari/20245-hauskahko-kolarikokemus-itarajan-takana/
PoistaMainio onnettomuuskertomus, harmi vain jatkolinkki "Rentoon rajanylitykseen" ei toiminut.
PoistaVenäjän sakoista sen verran, että kerran olin saada sellaisen: Lähdimme kaverin kanssa yötäpitäen Petroskoilta kotiin. Ei ristin sielua kaduilla, äkkiä kaveri huomautti, että ajoit muuten punaisten valojen läpi. Mitä sitten , kysyin, kuollut kaupunki. Samassa selvisi, että erehdyin, miliisi nimittäin valvoi ja ampaisi pillit pauhaten perään. Pullea miliisiä puhkui pyhää vihaa, ja arvattavasti laskeskeli paljonko voisi ottaa sakkoa. Kirjoitteli jo touhukkaasti sakkoa. Sitten hän ilmiselvästi hätkähti, huomasi nimittäin papereistamme, että olimme maiden välisen tieteellis-teknisen-kulttuurivaihdon merkeissä liikenteessä. Miesparka ei oikein tiennyt, miten pakittaa tilanteesta ja päästä siitä kunniallisesti irti. Pelkäsi sotkeutuneensa johonkin vaarallisen outoon kuvioon. Onnistuihan se lopulta. Kertoi olevansa neljän lapsen isä, mies parka.
Terve, Veikko! Sekin blogi kärsi almamedian Uuden Suomen "uudistuksesta" (eli hävisi kokonaan), mutta tässä se on, tuo Rento rajanylitys, kahdella kielellä (fi/ru): https://ilmarischepel.livejournal.com/6718.html
PoistaLiikennekäyttäytyminen on pikakurssi maan valtakulttuuriin.
VastaaPoistaEurooppalaista uutta aikaa voidaan ajatella kirjoitetun kielen aikakautena, vaikka asian parempi tai syvempi ymmärtäminen ei oikein enää sokean individualistin yksilöajatteluun kirkastuneille aivoille valkenisikaan.
VastaaPoistaKirjoitettu kieli ei palaudu puhuttuun kieleen, vaan on tajunnallinen emergenssi siinä samassa sarjassa jossa kirjoitustaito ylimalkaan noin viiden tuhannnen vuoden ajan on erityisenä yhteisöilmiönä meihin juurtunut. Eurooppalaisen kulttuuripiirin vanhalla ja keskiajalla tiedonalat rakentuivat ratkaisevasti kuuloaistin resurssien varaan, ja vasta uudella ajalla sai näköaisti ja visuaalinen mieltäminen sen tajunnallisesti orientoivan asemat joka meille nyt on niin itsestään selvänä "annettua" todellisuutta ettemme sen merkityksestä enää mitään ymmärrä.
Kun keskiajan ihmisen teitoisuudessa ei ollut visuaalisen mieltämisen malleja ja työkaluja -- ei syvyysperspektiivin, peräkkäisyyden, päällekkäisyyden, porrasteisuuden eikä hierarkian tai priorisoimisen hahmoja -- keskiajan ihmiselle esimerkiksi tavalliset yleiskäsitteet jäivät ymmärryksen ja hallinnan ulkopuolelle. Ajan oppineisuus oli skolastista käsiterealismia, johon nyt sitten olemme taas oman sosiopsyykkisen taantumisemme myötä palaamassa.
Poliitikot vaikuttavat puhumalla, kirjoittavat ihmiset ajattelevat kirjoittamalla. Eivätkö Hitler ja Putin ole poliitikkoja?
Ja puhe noituu ymmärryksen. Se palautuu inhimillisen kehityksen perustasoille, kaikkiallisten ja kaikkivoipaisten perustuntojen huomaan. Synbioottinen yhteys, jota yksilö kokee kaikkein varhaisimmassa lapsuudessaan, on sama tajunnallinen taso, johon taantuneet yhteisöt palaavat.
Ei sieltä kannata sellaisia sankareita etsiä, jotka joiden kykyjensä tai ylimalkaan minkään erityisen ominaisuutensa vuoksi olisivat yhteskuntapyramidin huipulle nousseet. Pikemminkin on kyse yksilöistä, joiden ympärille yhteisöllinen matalapaine voi syvenevän taantumisen kierteen snnyttää.
"Ein Volk, ein Reich, ein Führer!" Laaja Venäjänmaa ja äitiputin. Ja kummankin suusssa tuo sama historiallisesti kärsineen uhrin rooli. Uhriajattelu on taantuneiden tuntojen voimaannuttavin pakopaikka -- ja koska kaikki uhrit ovat alitajunnassa viattomia, on selvää että tajunnallisesti totalitarismiin taantunut kansa kokee omankädenoikeudekseen korjata se historiallinen vääryys joka koko kansaa on kohdannut.
"Joka tapauksessa Putin edustaa rauhaa eikä sotaa ja Venäjä on stabilisoiva tekijä maailmassa, julistaa kirja. ..mutta mitäpä kaikkea muuta tuo ohittaminen mahtaakaan sisältää…?"
VastaaPoistaNiinpä.
”Venäjä on osa eurooppalaista sivilisaatiota, vaikka onkin samalla omaperäinen ja itsenäinen.”
VastaaPoistaTämähän merkitsee mainiosti sutta, jolla on lampaan turkki päällä mainoksena. Juuri siksi presidentinvaalit Venäjällä ovat erittäin demokraattisia, jopa ihanan valtavan demokraattisia! Ennennäkemättömästi!
”Ennennäkemättömästi”
PoistaVenäjällä ei ole enää maijaplisetskajia millään alalla, varsinkin tieteissä. Kun Nikita Hrushevia kritisoitiin siitä, että Neuvostoliitossa ei kiinnitetä tarvittavaa huomiota tieteiden kehitykseen, niin Nikita ärähti: jos me tarvitsemme jotakin tieteellistä, niin me varastamme sen lännestä. Putin ilmaisi saman asian yhdellä sanalla: ”tsap-tsarap” (napataan/vohkaistaan/yms.).
Putinin mielestä ainoastaan sota voi tehdä Venäjän maailmankuuluksi. Mutta sodan potentiaaliset vastustajat laittaisivat hirsiä rattaisiin, ja siksi heistä piti vapautua. 2500 tiedemiestä/-naista pakenivat maasta, koska heitä vainottiin tekosyin. Massojen tappaminen ”yleisissä käymälöissä eli salaisesti” olisi vaarallista. Mitä siellä yksittäiset, Nemtsov, Navalnyi, yms., niin sitä ei kukaan huomaa.
Eläköön sota! Ja Putin pääsee historian kirjoihin ja Napoleonin viereen!
Olen ajanut Venäjällä autolla ja ollut vielä useammin kyydissä Karjalassa, Pietarin seudulla ja Inkerinmaalla Viron suuntaan.
VastaaPoistaKoskaan ei sattunut mitään, ei edes vähällä piti tilannetta. Toki monenlaista tuli nähtyä. Parikymmentä vuotta sitten alettiin Pietarissa kunnioittaa suojatiellä kävelijää, paremmin kuin Suomessa tänäkään päivänä. Jotain siis tapahtui.
Kronikoissa on toki perää, mutta kaikkea ei tarvitse uskoa sellaisenaan.
No, etpä taida olla ainoa, jolla on kokemuksia. Tuo uusi suhtautuminen jalankulkijaan tuli tosiaan kuin veitsellä leikaten. Se pitää paikkansa, mutta eihän tässä nyt siitä puhuttu.
PoistaSori, että poikkesin teemasta, olen näköjään ollut ainoa. Anteeksi!
VastaaPoistaNo eihän tok, mutta silti.
Poista