Sankarihahmon hyveet

 

Suuri ohittaja

 

Se, joka joutui joskus parikymmentä vuotta sitten matkustelemaan venäläisten kuskien kyydissä, kysyi varmasti monta kertaa itseltään: Mitä helkkaria näille opetetaan autokoulussa?

Kuskit nimittäin näyttivät ymmärtäneen, ettei autolla ajaminen merkitse suinkaan turvallista ja joustavaa siirtymistä paikasta toiseen, vaan suurta seikkailua, jossa yhä uudelleen päästään osoittamaan kuka on kuka, eli kuka uskaltaa ottaa hurjempia riskejä.

Liikennettä saattoi pitää lähinnä mielipuolisena eikä normaaleihin liikennesääntöihin ollut luottamista. Mikäli jostakin, vaikka sitten kolmion takaa lähestyi ylellinen inomarka, oli viisainta antaa sille tietä, sillä sehän tulisi joka tapauksessa sinun ladastasi välittämättä päälle. Vaikka kyllä siitä ladastakin saatiin hurjia ylinopeuksia irrotettua…

Selityksenä tähän liikennehelvettiin voitiin tietenkin ainakin osittain pitää sitä, että vasta nyt koko Venäjän kansa oli yhtenä miehenä noussut henkilöautoonsa. Aiemmin jokaista ladaa ja mossea oli saanut odottaa vuosikymmenen ajan eikä kaduilla ollut tungosta. Maksuttoman parkkipaikan (maksulliset olivat liiankin harvassa) sai vaivatta vaikka miltä kaupungin paraatipaikalta.

Kun tiet sitten yhtäkkiä olivat autoja tulvillaan, alkoi tilanne muistuttaa jonkilaista sotaa, jossa hengenvaara kuului luonnollisesti asiaan ja jossa ohiteltiin pientareen kautta aivan rutiiniasiana ja kiellettyyn ajosuuntaan tai päin punaisia ajamista saattoi rajoittaa vain miliisin näkeminen.

Muistan, miten vastaavanlainen anarkia oli todellisuutta Pariisissa 1960-luvun lopulla. Mitään kaistoja ei olut katuun merkitty, mutta voitiin kuvitella niitä olevan vaikkapa Ètoilen suuressa ympyrässä Riemukaaren ympärillä ainakin kymmenen rinnakkain.

Sen sijaan, että olisi yritetty ajaa sopuisasti ja kohtuullista vahtia, rehenneltiin älyttömillä ohituksilla ja kolhaistiin joskus naapuriautoa ehkä jopa tarkoituksella. Ainakin pysäköinnissä oli käytössä kuuloperuutus ja suurimmassa osassa auroja oli lommoja.

Mutta onhan siitä jo aikaa, vauhdin hurmasta on kadonnut uutuuden viehätys ainakin Ranskassa ja ainakin aikuisväestön keskuudessa. Venäjällä tuntuu kyllä yhäkin siltä, että kuskit koettavat ajaa mahdollisimman hurjasti ja odottavat kyytiläisiltä aplodeja suurista kyvyistään. Autoilu ei ole turvallisuuden ja maltin, vaan riskin ja sankaruuden asia.

Tämä vain tuli mieleeni, kun muistelin tätä oheista Putin-kirjaa, jossa sankarinpalvoja kuvaa idolinsa erinomaisuutta joka alalla. Muuan symbolinen hahmo on Putin autoilijana, jossa tämä hurjapää, joka muuten on myös maailman suurin rauhantekijä, huomaa tilaisuuden panna lusikka pohjaan, kun miliisin silmä välttää.

Venäläisessä kontekstissa tuolla kielikuvalla on aivan erityinen merkitys eikä sitä saa sekoittaa normaaliin, turvalliseen autoiluun.

 

maanantai 5. marraskuuta 2018

Näin naapurissa

 

Johtaja-ainesta

 

Mainio, mainio mies on Karjalan uhkea poika!

(Runeberg, Hirvenhiihtäjät)

 

Sattuipa hiljattain Moskovassa käteen kirja, jolla oli hieman kummallinen nimi: Путин наши ценности eli siis Putin meidän arvomme, ilman pilkkuja tai konjunktioita.

Se toi heti mieleen Aleksandr Zinovjevin kirjan Сталин, нашей юности полет, jossa siis Stalin otetaan oman nuoruuden innoittuneen työn symboliksi.

Kuten aina venäläisissä kirjoissa, tässäkin on lyhyt lööppi (engl. blurb) kirjan alussa, jossa sen perusideat selostetaan muutamalla rivillä.

Tässä tapauksessa kirjan sankarin kerrotaan olevan itse Venäjän kansa ja se on omistettu sille luonteenomaisten arvojen käsittelemiselle. Kysymyksinä ovat toisin sanoen: keitä ”me” olemme ja mikä on paikkamme maailmassa? Miksei lännen kanssa vain synny yhteisymmärrystä? Ja miksi juuri Vladimir Putin on arvojemme tärkein puolustaja ja ilmentäjä?

Kirjoittaja on Aleksei Tšadajev, jonka kerrotaan olevan myös bestsellerin Putin ja hänen ideologiansa, kirjoittaja.

Hän on wikipedian poistettavaksi ehdotetun(!) artikkelin perusteella arvioiden sangen monipuuhainen nuori mies, journalisti, joka on uransa varrella ollut sekä Boris Nemtsovin hommissa, että jonkinlaista uusoikeistoa puuhaamassa.

No, putinisti kirjoittaja nyt ainakin on. Tämän kaltaisella kirjalla on ainakin se etu puolellaan, että se voi ikään kuin ulkopuolelta käsin esittää Putinin ja Venäjän kansan yhteisiksi arvoiksi kaikkia arvostettuja ja miellyttäviä asioita olematta samalla Kremlin virallinen ääni, jolla on jonkinlainen vastuu sanomisistaan.

Kirjoittajan tarkoittamat arvot, joille kullekin on omistettu yksi kappale, ovat avoimuus, vastuullisuus, jatkuvuus (преемственность), elämä, hyvinvointi, riippumattomuus, traditio, usko, kunnioitus ja moninaisuus.

Sellaisinaan nämä käsitteet ovat toki niin abstrakteja, että ne voitaisiin liittää mihin tahansa, joten kirjoittaja avaa niistä kutakin konkreettisissa yhteyksissä, joissa Putin (ja Venäjän kansa) ovat erityisesti kunnostautuneet niiden edistämisessä.

Hieman yllättävästi nuo mainitut arvot formuloidaan asianomaisissa kappaleissa vielä uudestaan ja kiteytetään inserteissä muutamalla lauseella.

Siten ensimmäinen kappale, jonka aiheena on avoimuus, onkin nimeltään Uudet mediat ja uusi Venäjä ja sen motossa kerrotaan aiheena olevan dialogi.

Avoimuus ja internet sopivat mainiosti Putinille, kerrotaan tässä, siis vastoin yleistä luuloa. Internetin tulo venäläisten elämään nimittäin sattui samaan aikaan kuin Putinin suosion kasvu: mitä enemmän internet levisi, sitä enemmän kasvoi myös Putinin suosio!

Sivumennen sanoen: zapadnikkien ja slavofiilien riita on yhtä tyhjän kanssa, ratkaisee kirjoittaja vanha dilemman. Venäjä on osa eurooppalaista sivilisaatiota, vaikka onkin samalla omaperäinen ja itsenäinen.

Toisen luvun nimi on Keskiluokka, millainen siitä olisi voinut tulla, mutta ei tullut. Ja arvo on vastuullisuus.

Ongelma on, että toisin kuin Putin visioi, ei syntynyt vastuullista keskiluokkaa, vaan rituaalis-demonstratiivisesti kuluttava yhteiskuntakerrostuma (прослойка).

Vjatšeslav Surkov väitti jo kymmenen vuotta sitten, että 2000-luvun alkuvuosien suurin saavutus oli Venäjällä laaja keskiluokka, joka otti itselleen sosiaalisen hegemonian ja poliittisen vallan: heidän patriotisminsa ja arvonsa määräsivät venäläisen elämänmuodon ja demokratian. He olivat maan suola, kultainen keskitie ja yhteiskunnan silmäterä…

Mutta ei tästä joukosta tullutkaan poliittista subjektia, valittaa kirjoittaja, sen sijaan se alkoi järjestää kaikenkarvaisia suoaukion (Bolotnaja ploštšad) mielenosoituksia sen sijaan, että olisi vaalinut enemmän isänmaan etua ja kunniaa kuin omaa lompakkoaan.

Siitä seurasi rangaistus: keskiluokan vaalimiseen ajateltuja varoja alettiinkin nyt suunnata muille aloille. Mutta kansa (se oikea ja varsinainen) ryhmittyi nyt Yleisvenäläisen kansanrintaman taakse valvoakseen sieltä käsin maan etuja, vastustaen byrokratiaa ja korruptiota.

Krimin palauttaminen (Krimin kevät) puolestaan edustaa jatkuvuuden arvoa ja tunnuslause Krim on meidän, kertoo jotakin siitä, keitä nuo ”me” olemme.

Lyhyesti sanoen Krimin palautus johtui kirjoittajan formuloinnin mukaan välttämättömyydestä vastustaa aluetta laittomalta, paljolti uusnatsilaiselta vallalta. Näin syntyi Putinin rauhantekijän hahmo, joka läheisesti liittyy monarkian ideaan…

No, näitä ajatuskulkuja taitaa harva läntinen lukija hyväksyä tai edes pystyä seuraamaan ja taitaapa siinä vaikeuksia olla monilla venäläisilläkin. Mielestäni tiettyä mielenkiintoa joka tapauksessa on sillä, että niitä esitetään ilmeisen vakavassa mielessä, joskaan nyt ei ihan Kremlin nimissä.

Kremlin ideologiasta kiinnostuneille oin tarjolla vaikkapa Vladimir Putin, Patriotizm -natsionanaja ideja Rossii, Knižnyj mir 2017, 510 s. Siihen on koottu Putinin esiintymisiä. Niistä tosin puuttuvat Putinin vuoden 2012 ”toukokuun ukaasit” (майские указы), joita Tšadajev pitää suurena historiallisena käännekohtana. Niissähän hahmoteltiin Venäjän kehityksen tehtävät vuoteen 2024 saakka.

No, tämähän on propagandakirja, joten ylistykset Putinille hänen nerokkaasta ja aina käsittämättömän onnistuneesta politiikastaan kuuluvat asiaan. Toisaalta täytyy kyllä myöntää, etteivät kiitokset tyhjän päällä lepää, mikä saattaa tuntua epäreilulta ja vastenmieliseltä, mutta, kuten sanotaan: elämä on.

Kyllä niitä kehuja on tullut läntisiltäkin asiantuntijoilta, vaikka yleensä aina muistetaan tähdentää, ettei talouden rakenteita ole uudistettu ja monen mielestä romahdus on aina ollut tulossa viimeistään kahden vuoden kuluttua.

Joka tapauksessa Putin ja venäläiset arvot ovat tämän kirjoittajan mielestä niin läheisiä, ettei niitä sovi erottaa toisistaan edes välimerkillä. Niinpä presidentin persoonassa täytyykin olla jotakin erityisen venäläistä (vaikka meillä taidetaankin arvella merkittäväksi tuota (Tverin)karjalaista komponenttia).

Viimeinen luku onkin sitten omistettu Putinin persoonalle: miksi juuri hän? Mitkä ominaisuudet ovat tehneet Putinista Putinin? Onhan ihmeellistä, että Putin aina ilmestyy sinne, missä näyttävät olevan mahdottomat tehtävät ja sitten ratkaisee ne.

Näin kävi Venäjän syntyvyyden kohdalla, näin kävi liberaalin globalismin väitetyn vaihtoehdottomuuden kohdalla, näin kävi sille väitteelle, että Venäjä on korkeintaan alueellinen suurvalta. Myös Tšetšenian kriisin ratkaisemista pidettiin mahdottomana ja niin edelleen.

Putinista on kirjoittajan mukaan nyt tullut maailmanpolitiikan ratkaisujen symboli ja samalla syntipukki. Vastustajat syyttävät häntä, kun Ukraina ei pidä Minskin sopimuksia tai kykene vastustamaan korruptiota, kun ”väärä” henkilö voittaa USA:n presidentinvaalit tai Englanti eroaa EU:sta… Onhan miehellä ainakin vaikutusvaltaa myös läntisten auktoriteettien mielestä.

No, sitä paitsi Putin on myös manööverien mestari ja osaa aina kiertää sääntöjä, tunnustaa ihaileva kirjoittaja, mutta täytyyhän systeemiä osata hyödyntää. Mikäs mies se hölmönä jokaista sääntöä totteleva presidentti oikein olisikaan.

Joka tapauksessa Putin edustaa rauhaa eikä sotaa ja Venäjä on stabilisoiva tekijä maailmassa, julistaa kirja. Presidentti on konservatiivien ensimmäinen ja kannatta legitiimejä hallintoja kaikkialla maailmassa. Putin välttää riskejä, kuten liikenteessä: ohittaa saa vasta, kun on selvää, että tie on vapaa…

Ja lopuksi, mutta ei vähäisempänä: Putin on ja pysyy tiedustelijana Stirlitzinä, huudahtaa kirjoittaja viitaten aikoinaan huippusuosittuun TV-sarjaan Kevään seitsemäntoista hetkeä, jonka sankarina oli vihollisen joukkoihin soluttautunut neuvostotiedustelija Stirlitz. Putin oli sitä paitsi ensimmäinen Venäjän johtaja, joka ymmärsi jotakin aivan olennaista: sen, ettei Venäjän ongelma ollut maassa, vaan siinä viivottimessa (mittakepissä), jota siihen oli yritetty soveltaa jo pian kaksi vuosisataa.

Tämä keppi heitettiin pois ja alettiin keskustella maailman kanssa sillä kielellä, jota ymmärrettiin maapallon joka kulmalla…

Tämä hagiografia päättyy siis hieman verhottuun, mutta melko ymmärrettävään teesiin, jonka mukaan Venäjä on ja sen pitääkin olla erilainen kuin länsi, vaikka kuuluukin eurooppalaiseen kulttuuripiiriin. Lännen kanssa joka tapauksessa joudutaan keskustelemaan suurta keppiä heiluttaen, mikä ei millään tavoin tee tyhjäksi Venäjän rauhanomaista missiota.

Siinähän sitä oli sananselitystä Venäjän kansalle ja olihan kirjassa yhtä ja toista muutakin, esimerkiksi konservatiivisista arvoista, joita Venäjä edustaa läntisen radikalismin vastapainona.

Tuskinpa tätä hyvää sanomaa Venäjän ulkopuolella on kovinkaan helppo myydä ja tietyissä naapurimaissa saatetaan olla jopa huolestuneita viittauksista Putinin etevyyteen sopimusten ja niiden porsaanreikien tulkitsemissa ja vaikkapa hänen filosofiastaan ohittajana.

Onhan se toki ilman muuta tärkeää, että varmistetaan tien olevan selvä, mutta mitäpä kaikkea muuta tuo ohittaminen mahtaakaan sisältää…?