Hurskas harmistuminen

 

Pyhä viha ja suuttumus

 

Normaalin ihmisen emootioiden skaala vaihtelee ystävällisyydestä vihaisuuteen ja rakkaudesta vihaan aina sen mukaan kuin tarve vaatii.

Millainen tämä tarve on, vaatii vastuksekseen lähes koko inhimillisen psykologian. Triviaaleja yrityksiä asian intellektuaaliseksi haltuun ottamiseksi ovat tehneet monet ja mieleen tulee ensimmäisenä muuan George Homans, jonka vihaisuusteorian sain opiskella aikoinaan sosiologian kurssilla (ks. Vihavainen: Haun homans tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Helppoahan, kovin helppoa on luetella tilanteita, joissa ihminen tulee ihan pakostakin vihaiseksi. Monet kokemusasiantuntijat ovat tällaisten asioiden tunnistamisessa hyvin taitavia ja käyttävät osaamistaan hyväksi ihmissuhteissaan, vaikkapa avioerossa tai sen hankkimisessa.

Kuitenkin vihaisuudella on tiettyjä tabun ominaisuuksia. Joistakin asioista ei yksinkertaisesti sovi olla vihainen tai ei ainakaan sopisi. Sekös harmittaa sitäkin enemmän. Kuten lastenkirjassa runoiltiin: hullu kynsi päätään/paksua päätään/synkeästi suuttui/ päästä ruuvi puuttui.

Monille asioille ei edes valtio salli oltavan vihaisia. Ainakin tuo emootio pitää kätkeä. Sen olemassaolo voidaan kuitenkin olettaa ja syyttää epäiltyä sinänsä viattomistakin asioista, mikä todennäköisesti jo sellaisenaan aiheuttaa vihaisuutta, erityisesti, mikäli syytös on väärä.

On olemassa sellainenkin mielipide, joka tuomitsee kaiken vihaisuuden, siis itse aggression, suuntautuipa se mihin tahansa ja olkoonpa syy mikä tahansa. Ihmisen nyt vain olisi kyettävä kääntämään toinenkin poski, kun lyödään. Venäläinen sananparsi kuvaa tällaista tilannetta erityisen epäreiluna: lyövät, eivätkä edes sitten anna itkeä.

Tällaista ideologiaa, jos niin voi sanoa, kutsutaan agapismiksi (kr. agape -veljellinen rakkaus) ja muistelen, että psykoanalyytikko Karl Menninger on ollut pohdinnoissaan ainakin hyvin lähellä sitä. Euforisissa runoissaan Walt Whitman sopii tällaisen asenteen esikuvaksi. Hienojahan runot ovatkin.

Jeesus sen sijaan on hieman ongelmallisempi tapaus. Jokainen muistaa, miten hän ilmeisen raivostuneena riehui temppelissä, pyhässä paikassa ruoska kädessä ja kaatoi rahanlainaajien pöytiä. Häntä innoitti tähän väkivaltaiseen toimintaan pyhä viha.

Pyhä viha on käsite, josta olen joskus kirjoittanutkin. Otto Ville Kuusisen vaatimaton teosten kokoelma sai ansaitusti juuri tuon nimen ilmestyessään sen kunniaksi, että kirjoittaja oli korotettu Neuvostoliiton todellisten kuolemattomien joukkoon, puolueen presidiumin jäseneksi (ks. Vihavainen: Haun pyhä viha tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

En jaksa tässä enää toistaa tuossa blogissa esiin tuomiani näkökohtia vihan keskeisyydestä stalinistisessa neuvostoideologiassa. Totean vain, että asia oli jo ennen toista maailmansotaa selkeästi kirjoitettuna moniin enemmän tai vähemmän pyhiin teksteihin ja sodan jälkeen vihan kultti paisui todella mahtavaksi.

 Asia oli aivan ymmärrettävä, jos tuota sotaa ajattelee, en minä sillä. Totean vain sen huikean kuilun, joka oli niin sanotun marxismi-leninismin (leniniläisen marxilaisuuden) ja agapistisen buddhalaisuuden välillä niiden ideologisissa perusteissa (vrt. Vihavainen: Haun pagodi, sirppi ja vasara tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Nykyään kulttuurimme etummaisimmat edustajat ammentavat yhä ideologiansa monet peruspiirteet niistä marxilaisuuden tulkinnoista, jotka olivat Neuvostoliiton ideologisena perustana. Dialektinen ajattelu kuultaa läpi niistä erilaisista taisteluohjelmista ja julistuksista, joita suolletaan maailmaan yhä vähemmillä intellektuaalisilla eväillä.

 Tuntuu siltä, että itse vihan oikeuttaminen on usein se pääasia ja terminologia sen mukaista, olkoonpa kyse sitten miten vähän emootioita herättävästä asiasta sinänsä.

Kuten jo pyhäksi julistettu Ignatius Loyola ymmärsi, hengellisillä harjoituksilla voitiin ja voidaan aikaansaada mielentiloja, joissa näennäisesti viattomien ja arkisten asioiden saatanallinen olemus tuntuu paljastuvan ja aiheuttaa ansaitsemansa reaktion (Vihavainen: Haun loyolan pitkät liepeet tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Kertokaa toki, jos tiedätte minun olevan Loyolan suhteen väärässä.

Nykyinen lakkaamaton puhe vihasta ja vihapuheesta (vrt. Vihavainen: Haun vihapuhe tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) näyttää minusta sisältävän paljon falskiutta, joka osittain liittyy myös kielellisiin seikkoihin.

Viha viittaa meillä suomalaisena sanana todella kiivaaseen, kestävään ja aktiiviseen emootioon, joka on aggressiivinen ja usein kuvataan sammumattomaksi tai voittamattomaksi. Se kuuluu kai perinteisesti itse asiassa niin sanottuihin rumiin sanoihin ja siinä yhdistyvät kauna ja katkeruus (vrt. herraviha) hävityssodan (vrt. Isoviha) näkyihin ja verisiin vaatteisiin.

Vihan ohella ovat kielteisinä tunteina olemassa esimerkiksi suuttumus, närkästys, harmistuminen, torjunta, paheksunta, hyljeksintä, keljuttaminen ja niin edelleen.

Kun kuvataan arkipäiväisiä emootioita, on sanan viha käyttäminen, kuin iskisi moukarilla hyttystä. Monessa muussa kielessä tämä välimatka erilaisten negatiivisia tunteita ilmaisevien sanojen välillä näyttää olevan paljon pienempi.

Muistan, että meillä on esimerkiksi käännetty ranskan colère du peuple kansan vihaksi, vaikka kyseessä on ennen muuta suuttumus. Englannin kielessä sanotaan herkästi I hate, olipa kyseessä sitten vaikka pahanmakuiseksi tuomittu ruokalaji, herääminen aikaisin tai mikä tahansa muu vastaava aivan köykäinen asia, joka ei ansaitse suuria sanoja.

Ajatellaanpa vaikka myös tunnetun Schubertin liedin sanoja: So musst’ es bekommen/ das hab’ ich gewollt/ ich hasse ein Leben, behaglich entrollt!

Runoilija nyt voi aina sanoa mitä tahansa, mutta ehkä suomeksi olisi vähän liikaa sanoa nimenomaan vihaavansa helppoa elämää. Voihan se toki kyllästyttää.

Venäjäksi viha on nenavist, joka viittaa aktiiviseen toimintaan, mutta myös zlost, joka ainakin minusta on enemmän sisäistä emootiota kuvaava. Muistan jossakin käännöksessä mainitun, että Bobrikov halusi lopettaa pahuuden ja vastarinnan ilmaukset Suomessa. Tässä tuo pahuus varmastikin oli alkukielellä zlost tai zloba, vihamielisyys, ilkeys, pahansuopuus.

Kyllä viha-sanalla käännetyissä käsitteissä varmastikin on paljon samaa eri kielillä, mutta eivät ne ekvivalentteja ole merkitykseltään.

Luulen, että englannin kielen ryöstöviljely on meilläkin aiheuttanut viha-sanan inflaation ja sen tunkemisen joka paikkaan. Olen aika varma siitä, että tämä aiheuttaa sekä väärinkäsityksiä etenkin nousevan nuorison piirissä.

Alun perin kreikkalaiset misogynian kääntäminen naisvihaksi on muuan liki absurdi esimerkki siitä, mitä syntyy, kun omaksutaan sokeasti muotikäsitteitä ja käännetään niitä ajattelemattomasti kielestä toiseen.

Sama koskee monia fobioita, joiden sisällyksenä ei itse asiassa ole pelko enempää kuin kauhukaan, mutta ei myöskään välttämättä ja erityisesti viha sellaisena kuin me suomessa olemme asian perinteisesti ymmärtäneet.

Mutta eipä noista jaksa sen enempää puhua. Kyllähän se kieli koko ajan muuttuu ja sen mukana ajattelumaailmamme. En ole mikään maallikkosaarnaaja, joten pitäkää vihanne, jos ette parempaakaan keksi.