Hurskas harmistuminen

 

Pyhä viha ja suuttumus

 

Normaalin ihmisen emootioiden skaala vaihtelee ystävällisyydestä vihaisuuteen ja rakkaudesta vihaan aina sen mukaan kuin tarve vaatii.

Millainen tämä tarve on, vaatii vastuksekseen lähes koko inhimillisen psykologian. Triviaaleja yrityksiä asian intellektuaaliseksi haltuun ottamiseksi ovat tehneet monet ja mieleen tulee ensimmäisenä muuan George Homans, jonka vihaisuusteorian sain opiskella aikoinaan sosiologian kurssilla (ks. Vihavainen: Haun homans tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Helppoahan, kovin helppoa on luetella tilanteita, joissa ihminen tulee ihan pakostakin vihaiseksi. Monet kokemusasiantuntijat ovat tällaisten asioiden tunnistamisessa hyvin taitavia ja käyttävät osaamistaan hyväksi ihmissuhteissaan, vaikkapa avioerossa tai sen hankkimisessa.

Kuitenkin vihaisuudella on tiettyjä tabun ominaisuuksia. Joistakin asioista ei yksinkertaisesti sovi olla vihainen tai ei ainakaan sopisi. Sekös harmittaa sitäkin enemmän. Kuten lastenkirjassa runoiltiin: hullu kynsi päätään/paksua päätään/synkeästi suuttui/ päästä ruuvi puuttui.

Monille asioille ei edes valtio salli oltavan vihaisia. Ainakin tuo emootio pitää kätkeä. Sen olemassaolo voidaan kuitenkin olettaa ja syyttää epäiltyä sinänsä viattomistakin asioista, mikä todennäköisesti jo sellaisenaan aiheuttaa vihaisuutta, erityisesti, mikäli syytös on väärä.

On olemassa sellainenkin mielipide, joka tuomitsee kaiken vihaisuuden, siis itse aggression, suuntautuipa se mihin tahansa ja olkoonpa syy mikä tahansa. Ihmisen nyt vain olisi kyettävä kääntämään toinenkin poski, kun lyödään. Venäläinen sananparsi kuvaa tällaista tilannetta erityisen epäreiluna: lyövät, eivätkä edes sitten anna itkeä.

Tällaista ideologiaa, jos niin voi sanoa, kutsutaan agapismiksi (kr. agape -veljellinen rakkaus) ja muistelen, että psykoanalyytikko Karl Menninger on ollut pohdinnoissaan ainakin hyvin lähellä sitä. Euforisissa runoissaan Walt Whitman sopii tällaisen asenteen esikuvaksi. Hienojahan runot ovatkin.

Jeesus sen sijaan on hieman ongelmallisempi tapaus. Jokainen muistaa, miten hän ilmeisen raivostuneena riehui temppelissä, pyhässä paikassa ruoska kädessä ja kaatoi rahanlainaajien pöytiä. Häntä innoitti tähän väkivaltaiseen toimintaan pyhä viha.

Pyhä viha on käsite, josta olen joskus kirjoittanutkin. Otto Ville Kuusisen vaatimaton teosten kokoelma sai ansaitusti juuri tuon nimen ilmestyessään sen kunniaksi, että kirjoittaja oli korotettu Neuvostoliiton todellisten kuolemattomien joukkoon, puolueen presidiumin jäseneksi (ks. Vihavainen: Haun pyhä viha tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

En jaksa tässä enää toistaa tuossa blogissa esiin tuomiani näkökohtia vihan keskeisyydestä stalinistisessa neuvostoideologiassa. Totean vain, että asia oli jo ennen toista maailmansotaa selkeästi kirjoitettuna moniin enemmän tai vähemmän pyhiin teksteihin ja sodan jälkeen vihan kultti paisui todella mahtavaksi.

 Asia oli aivan ymmärrettävä, jos tuota sotaa ajattelee, en minä sillä. Totean vain sen huikean kuilun, joka oli niin sanotun marxismi-leninismin (leniniläisen marxilaisuuden) ja agapistisen buddhalaisuuden välillä niiden ideologisissa perusteissa (vrt. Vihavainen: Haun pagodi, sirppi ja vasara tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Nykyään kulttuurimme etummaisimmat edustajat ammentavat yhä ideologiansa monet peruspiirteet niistä marxilaisuuden tulkinnoista, jotka olivat Neuvostoliiton ideologisena perustana. Dialektinen ajattelu kuultaa läpi niistä erilaisista taisteluohjelmista ja julistuksista, joita suolletaan maailmaan yhä vähemmillä intellektuaalisilla eväillä.

 Tuntuu siltä, että itse vihan oikeuttaminen on usein se pääasia ja terminologia sen mukaista, olkoonpa kyse sitten miten vähän emootioita herättävästä asiasta sinänsä.

Kuten jo pyhäksi julistettu Ignatius Loyola ymmärsi, hengellisillä harjoituksilla voitiin ja voidaan aikaansaada mielentiloja, joissa näennäisesti viattomien ja arkisten asioiden saatanallinen olemus tuntuu paljastuvan ja aiheuttaa ansaitsemansa reaktion (Vihavainen: Haun loyolan pitkät liepeet tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Kertokaa toki, jos tiedätte minun olevan Loyolan suhteen väärässä.

Nykyinen lakkaamaton puhe vihasta ja vihapuheesta (vrt. Vihavainen: Haun vihapuhe tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) näyttää minusta sisältävän paljon falskiutta, joka osittain liittyy myös kielellisiin seikkoihin.

Viha viittaa meillä suomalaisena sanana todella kiivaaseen, kestävään ja aktiiviseen emootioon, joka on aggressiivinen ja usein kuvataan sammumattomaksi tai voittamattomaksi. Se kuuluu kai perinteisesti itse asiassa niin sanottuihin rumiin sanoihin ja siinä yhdistyvät kauna ja katkeruus (vrt. herraviha) hävityssodan (vrt. Isoviha) näkyihin ja verisiin vaatteisiin.

Vihan ohella ovat kielteisinä tunteina olemassa esimerkiksi suuttumus, närkästys, harmistuminen, torjunta, paheksunta, hyljeksintä, keljuttaminen ja niin edelleen.

Kun kuvataan arkipäiväisiä emootioita, on sanan viha käyttäminen, kuin iskisi moukarilla hyttystä. Monessa muussa kielessä tämä välimatka erilaisten negatiivisia tunteita ilmaisevien sanojen välillä näyttää olevan paljon pienempi.

Muistan, että meillä on esimerkiksi käännetty ranskan colère du peuple kansan vihaksi, vaikka kyseessä on ennen muuta suuttumus. Englannin kielessä sanotaan herkästi I hate, olipa kyseessä sitten vaikka pahanmakuiseksi tuomittu ruokalaji, herääminen aikaisin tai mikä tahansa muu vastaava aivan köykäinen asia, joka ei ansaitse suuria sanoja.

Ajatellaanpa vaikka myös tunnetun Schubertin liedin sanoja: So musst’ es bekommen/ das hab’ ich gewollt/ ich hasse ein Leben, behaglich entrollt!

Runoilija nyt voi aina sanoa mitä tahansa, mutta ehkä suomeksi olisi vähän liikaa sanoa nimenomaan vihaavansa helppoa elämää. Voihan se toki kyllästyttää.

Venäjäksi viha on nenavist, joka viittaa aktiiviseen toimintaan, mutta myös zlost, joka ainakin minusta on enemmän sisäistä emootiota kuvaava. Muistan jossakin käännöksessä mainitun, että Bobrikov halusi lopettaa pahuuden ja vastarinnan ilmaukset Suomessa. Tässä tuo pahuus varmastikin oli alkukielellä zlost tai zloba, vihamielisyys, ilkeys, pahansuopuus.

Kyllä viha-sanalla käännetyissä käsitteissä varmastikin on paljon samaa eri kielillä, mutta eivät ne ekvivalentteja ole merkitykseltään.

Luulen, että englannin kielen ryöstöviljely on meilläkin aiheuttanut viha-sanan inflaation ja sen tunkemisen joka paikkaan. Olen aika varma siitä, että tämä aiheuttaa sekä väärinkäsityksiä etenkin nousevan nuorison piirissä.

Alun perin kreikkalaiset misogynian kääntäminen naisvihaksi on muuan liki absurdi esimerkki siitä, mitä syntyy, kun omaksutaan sokeasti muotikäsitteitä ja käännetään niitä ajattelemattomasti kielestä toiseen.

Sama koskee monia fobioita, joiden sisällyksenä ei itse asiassa ole pelko enempää kuin kauhukaan, mutta ei myöskään välttämättä ja erityisesti viha sellaisena kuin me suomessa olemme asian perinteisesti ymmärtäneet.

Mutta eipä noista jaksa sen enempää puhua. Kyllähän se kieli koko ajan muuttuu ja sen mukana ajattelumaailmamme. En ole mikään maallikkosaarnaaja, joten pitäkää vihanne, jos ette parempaakaan keksi.

 

Virtaa vastaan

 

Vihaajat, sensuroijat ja puritaanit

 

Timo Hännikäinen, Ennen ukkosta. Kiuaskustannus 2025, 153 s.

 

Hyville ihmisille on ominaista oikeutettu viha, jota he tuntevat omien arvojensa puolesta niiden vastustajia vastaan.

Viha ilman kohdetta lienee mahdoton ajatus ja viha ilman konkreettista kohdetta on ainakin tylsää ja pliisua kuin nykyluterilaisen kirkon saarna naispuolisen sateenkaaripastorin esittämänä. Pois siitä on se vanhatestamentillinen jylhyys, jonka isoisiemme (tämän vanhan polven) sukupolvi sai useinkin tulla tuntemaan.

Takavuosien edistyspiirit saivat, ruumiillistunutta saatanaa etsiessään pian tähtäimeensä Timo Hännikäisen, johon ennen pitkä kohdistettiin aivan vanhatestamentillista vihaa ja jonka jäljissä ad hominem-tasolla voitiin sitten leimata muitakin, esimerkiksi oletetun tartunnan perusteella.

Nyttemmin tilanne näyttäisi rauhoittuneen, erilaiset silakka- ja varisparvet ovat kai menettäneet puhtiaan, kun heidän innokkaan riekkumisensa tuloksena on ollut tuskin yhtään mitään.

Toki takavuosina oli jo saatu suuresti iloita muutaman julkisuuden henkilön maineen ja elämän pilaamisesta, mutta Hännikäinen sen kuin sinnitteli vetäen pikku kustantamoaan ja nettidivariaan. Enää hän ei taida olla ihan ulkopuolella leirin. Tämäkin kirja kertoo saaneensa avustusta Taiteen keskustoimikunnalta.

Tuskinpa tuota rahaa on siihen suuntaan juuri avokätisesti jaettu, mutta onpa nyt sitten kumminkin. Hännikäinen antaa ymmärtää, että kerettiläisen pikkukustantajan elämä ei juuri ole herkkua, mikä on helppo uskoa.

 On siinä kuitenkin mielekkyytensä. Tuo firma on käännättänyt ja julkaissut monia tärkeitä klassikoita, joihin suuret kustantamot eivät ole koskeneet. Suomalainen kulttuuri saa olla siitä kiitollinen.

Miksi suuret kustantamot karttavat nykyään klassikoitakin ja julkaisevat sen sijaan selvää makulatuuria on kysymys sinänsä. Rahahan siinä puhuu ja häpeän aika on ohi, kuten usein on todettu. Asia koskee erityisesti kustantajia.

Se koskee myös arvostelijoita. Olen itsekin saanut joskus huomata, miten tärkeiden kirjojen arvosteleminen on voitu antaa jollekin kolmannen luokan kyvylle, joka ei ole lainkaan pystynyt ymmärtämään, mitä kirjoittaja on halunnut sanoa.

Kyseessä on ilmeinen kulttuurin muutos. Monelle kustantajalle tai päätoimittajalle ei heidän oma tehtävänsä tässä maailmassa ole rahankeruuta kummempi. Hännikäisellä sen sijaan on kunnianhimoa ja hän kärsii tämän alennustilan näkemisestä.

Tästä esseekokoelmasta saamme myös tietää, että sen kirjoittaja kärsii masennuskausista ja masennushan on yleisen tulkinnan mukaan sisäänpäin kääntynyttä vihaa. Se on vaikea tila, jonka uhria eivät auta mitkään järkeilyt eivätkä usein lääkkeetkään. Niiden syöminen on muuten nopeasti moninkertaistunut myös meillä.

Viha on kirjan merkittävän esseen teema. Minulla henkilökohtaisesti se on ollut hyvin harvinainen tunne ja kohdistuu tuskin koskaan konkreettisiin ihmisiin. Hyväuskoisuudessani kuvittelen jopa, ettei minua varmaankaan kukaan vihaa. Miksi vihaisi?

Tiedän, että olen hyvin todennäköisesti väärässä, mutta en vain kykene ymmärtämään asian syitä. Olenhan nyt sentään aika mukava mies vai kuinka? Vai ehkä sittenkin pirullinen? Mutta tarvitseehan pirukin sparraajaa eikä se varmaankaan edes ole niin musta kuin sanotaan. Näin uskon.

Vihan tunteen luulen kyllä ymmärtäväni ja katson, ettei kannattaisi käyttää yhtä ainoaa sanaa näin monimutkaisen asian kaikkia muotoja kuvaamaan.

On olemassa pyhää suuttumusta, jonka vallassa Jeesus lienee ollut ajaessaan rahanvaihtajia väkivalloin pois temppelistä. On olemassa turhautumisen aiheuttamaa harmistusta, joka aiheuttaa vihaisuutta, jollaisesta sosiologi Homans puhui (vrt. Vihavainen: Haun homans tulokset).

 Ja sitten vihata voidaan vaikka vähän samaan tapaan kuin aikoinaan rintamalla, viran ja toimen puolesta: ”Vihhoo pittee jurnutettiin”, sanoi entinen rintamamies asemasodasta.

Huumori on laji, jossa parhaimmillaan välähtää maailmojasyleilevä jumalallinen näkökulma. Huonoimmillaanhan se on roskaa, josta ei kannata puhuakaan (vrt. Vihavainen: Haun vitsi huumori tulokset). Jälkimmäistä lajiahan näkyy viljeltävän monissa edistyspiireissä, ymmärrettynä ns. satiiriksi (vrt. Vihavainen: Haun satiiri tulokset). Sellaisella puujalkavitsailulla on paljon perinteitä jo neuvostoajalta.

Mutta viha on nimenomaan totinen asia. Törmäsin siihen Neuvostoliiton kulttuuria tutkiessani. Vihan myönteinen merkitys oli siellä aina nostettu korkealle. Luokkavihahan oli se väline, jonka ajateltiin muuttavan maailman paremmaksi ja siirtävän ihmiskunnan uuteen kehitysvaiheeseen.

Sitä saarnasivat jo marxismi-leninismin klassikot, mutta ylivertainen vihan ylistäjä oli Maksim Gorki, joka filosofoi sen suuresta merkityksestä silloin, kun se oli hyvälaatuista. Pahanlaatuinen viha sen sijaan kuului vastustajille.

Otto Ville Kuusinen käytti myös aivojaan selittäessään kahdenlaisen vihan keskinäisiä eroja teoksessaan ”Suuri vuosisatamme”. Hyvänlaatuinen viha oli ominaista neuvostokansalaiselle ja sitä tarvittiin paljon. Otto Villen kiteytyksen mukaan ”pyhä viha on pyhä rakkaus” (vrt. Vihavainen: Haun viha kuusinen tulokset).

Ymmärrän kyllä ainakin omasta mielestäni Hännikäisen vihaan liittyvää filosofiaa, johon pyydän lukijaa itse tutustumaan.

Oma ajatteluni lähtee, kuten sanottu, hieman erilaisista lähtökohdista. Ymmärrän, että kirja-arvostelussa täytyy omien ajatusten sijasta pyrkiä ymmärtämään, mitä kirjoittaja on sanonut.

Mutta tämähän on vain blogi eikä arvostelu. Blogeissani kirjoitan niistä reaktioista, joita lukemani tai muuten kohtaamani asiat ovat minussa herättäneet.

Tästä kirjasta voin lyhyesti sanoa, että se on virkistävän omaperäinen, kuten Hännikäisen kirjoitukset yleensäkin ja siis hyvinkin lukemisen väärtti. On hienoa, että tässä säikkymättömien hölmöjen maassa (ks. Vihavainen: Haun säikkymättömien lintujen maa tulokset) sentään aina joskus ilmestyy edes jokunen toisinajattelevien kirjakin. Tässä on nyt yksi sellainen.

 

OIkeutettu viha

Oikeutettu vihapuhe

Dies Irae! dies illa:

 Solvet saeclum in favilla:

 Teste David cum Sibylla!

Viha on tasapainoisen ja onnellisen ihmisen mielestä kovin ikävä tunne ja huonoahan siitä kai useimmiten seuraakin. Toisaalta sen kieltäminen olisi yhtä idioottimaista kuin iloitsemisen kieltäminen. Ne tulevat, jos ovat tullakseen. Sitä paitsi oikeutettu viha saattaa olla jopa pyhää, peräti jumalallista. Mutta tämä on jo sitten teologiaa, josta ei enempää

Toki kaikenlaista on tässä maailmassa kokeiltu. Ellen väärin muista, oli kaikenlainen virnuilu Calvinin Genevessä ankarasti kiellettyä ja meilläkin moniaalla taholla oli tapana pieksää lapsia ainakin pitkänäperjantaina, ihan varmuuden vuoksi. Pysyivätpähän suupielet ainakin jonkin aikaa osoittamassa siihen suuntaan kuin pitikin.

Mutta toki kaikella on aikansa ja paikkansa kuten jo Saarnaaja hyvin tiesi. Pääsiäisenä sopi sitten sitäkin pontevammin riemuita Kristuksen ylösnousemuksesta, kun ensin oli lohduttomasti surtu ja mielellään myös itketty.

Mutta onko nyt tänä nykyisenä maailmanaikana viha kielletty tykkänään? Vakain tuumin suollettu vihapuhe ainakin. Paheksua kai yhäkin voi tietyissä tilanteessa, mutta miten on laita vaikkapa vihan akuutin muodon, vihastumisen eli suuttumisen? Tiedämmehän Jeesuksenkin joskus siihen langenneen.

Eihän tuo pääsiäisviikon vanha tapa enää nykyään liikuta kuin marginaalisia piirejä, jos niitäkään. Mitäpä me Jeesuksen vanhasta tarinasta. Nythän me kaikki liikutumme sen sijaan koko ihmiskunnan nykytärkeistä asioista ja pyrimme siihen, että liikutuksen määrä ja intensiteetti ovat aina asianmukaisessa suhteessa hyväksynnän tai paheksunnan kohteeseen. Miten pääsemme siihen?

Mikäli olen oikein ymmärtänyt, riittää assosiaatio joukkomurhiin oikeuttamaan mitä synkimmän vihan niitä kohtaan jotka jollakin, ehkä hyvinkin ohuella perusteella niihin liittyvät, ainakin mikäli he eivät edusta vasemmistolaista traditiota. Sallittua se siis on, ainakin joissakin asioissa joillekin.

Sitä paitsi vanha stalinistinen matematiikka edellyttää, että ihmiskuntaan kohdistuvan rakkauden kääntöpuoli on viha niitä kohtaan, jotka eivät soisi tuon rakkauden hedelmän eli sosialistisen yhteiskunnan toteutuvan ja siis ovat vastuussa ihmiskunnan onnettomuuden jatkumisesta. Onko rakkautta ilman vihaa edes olemassa?

O.W. Kuusinen muotoili asian dialektisesti: pyhä viha -se on pyhä rakkaus. Ymmärtäisin tämän siten, että tietty määrä vihaa vastasi ja tarvittaessa kumosi hänen ajattelussaan saman määrän rakkautta ja oikein kohdistettuna siis jäännöksettömästi sitä lisäsi. Noiden tunteiden punnitsemisen keinoja en tunne, mutta periaatteessa kai näin täytyy olla.

Vihasta tuli todellinen kulttiasia Stalinin Neuvostoliitossa jo ennen sotaa. Olen asiaa jonkin verran käsitellyt teoksessani The Inner Adversary (ven. Vnutrennyi vrag). Leninin vihaa ylistettiin tuolloin aivan erityisesti ja Maksim Gorki otti vihan saarnaamisen suopeaan suojelukseensa. Sodan aikana ja sen jälkeen asia ymmärrettävästi vielä nousi aivan uusiin ulottuvuuksiin. Olihan tuota tilausta, turha sanoakaan.

Kun oikein vihaisia ollaan, kuuluu tietenkin asiaan myös vihan purkaminen. Mikäli vihan kohde on oikea, tulee vihapuheesta objektiivisesti ymmärrettynä rakkauspuhetta ja sitä sitten sopii ja pitääkin harjoittaa mahdollisimman paljon ja intensiivisesti.

 Muistanemme, että Oseanian mainiossa valtakunnassa (vrt. Orwell, 1984) pidettiin erityisiä tilaisuuksia, joiden nimenä oli kymmenen minuutin viha. Tietenkin oli myös suurempia vihajuhlia aina ajoittain, kuten kirkkovuodessa on pyhiä.

Oseaniassahan vihan ja rakkauden keskinäinen liitto ymmärrettiin kirkkaasti ja oikein ja niinpä sillä ministeriöllä, jota muualla nimitettäisiin poliisiministeriöksi, oli nimenä Rakkauden ministeriö. Sitä pelättiin kovasti, sillä siellä ei sana koskaan eronnut teosta. Siellä kun kerran rakastettiin, niin sitten rakastettiin että tuntui.

Muuttuiko Oseaniassa vihapuhe jossakin vaiheessa vihateoiksi, kuten nykyään meillä pelätään? Muistelen Orwellin maininneen vain ihmisten raivoamisen ja hammasten kiristelyn. Sen jälkeen voitiin helpottuneina palata päivittäisiin rutiineihin.

Syöhän se jatkuva viha ihmistä, vaikka olisikin itse asiassa rakkautta. Parempi kai on olla ottamatta sitä taakakseen normaaliin arkipäivään. Tämä noin maallikon mielipiteenä sanottuna.

Mutta Oseanian sisällä, toisin kuin meillä tänään,  ei ollut sitä oikeata vihattavaa kohdetta, koska sen hallitus oli aina oikeassa ja niin piti vain raivota kaukaiselle Euraasialle, joka oli syypää kaikkeen ikävään, mutta oikeinajattelevan vihaajan tavoittamattomissa.

 Itse rohkenen arvella, että euraasialainen puolue oli kyllä ollut olemassa, mutta kielletty siksi, että sen puheet olivat niitä varsinaisia vihapuheita eli niillä oli väärä kohde, toisin kuin muuten saman näköisillä rakkauspuheilla, esimerkiksi hallituksen politiikka. Rakkauden ministeriö oli sitten, kuten sanotaan, likvidoinut tuon elementin, joka oli rohjennut ryhtyä kansan vihollisten agentiksi.

Me emme ainakaan vielä elä Oseaniassa ja siksi kaikkea vihapuhetta ei ole vielä kehdattu kokonaan kieltää, vaikka sen määrittely onkin jätetty mielivaltaiseksi. Paitsi että nykyäänkin fiktiivisen Euraasian vastaiset aggressiot itse asiassa ja objektiivisesti kuuluvat sallitun rakkauspuheen luokkaan, on olemassa myös erilaista, niin sanoakseni arkielämän vihapuhetta, jota voidaan näköjään yhä sallia.

Luin juuri selostuksen erään huomatun kirjailijamme esseestä, jonka nimi oli Puhu, viha! Tutustumatta itse tuotteeseen ymmärsin, että viha tässä tapauksessa oli henkilökohtaista ja kohdistui tekijän narsismia loukanneisiin arvostelijoihin. Sen kerrottiin myös vastaanottavalla puolella olleen virkistävää palautetta.

Kieltämättä koko tapaus sellaisenaan oli varsin hullunkurinen, mutta yleisemmällä tasolla asia on kiintoisa sen takia, että se osoitti vihapuheen olevan tässäkin maassa sallittua, ainakin silloin kun se ei liity merkittäviin yhteiskunnallisiin asioihin vaan ainoastaan henkilökohtaisiin kaunoihin.

Voi kuitenkin vain kuvitella, mitä olisi tapahtunut, jos kirjailija olisikin samanlaisella intensiteetillä hyökännyt vaikkapa suurmoskeijan puuhaajia, kolmannen aallon feministejä tai vaikkapa Nato-intoilijoita vastaan. Olisihan se epäilemättä ollut kovin typerää ja tyylitöntä, mutta mitä ratkaisevasti parempaa tässä nyt sitten oli?

No jaa. Kuvitelmat siitä, miten arvostelijat teloitettaisiin ja muuten pahoinpideltäisiin eri tavoin, on kaiketi mahdollista ilmaista kirjallisesti ansiokkaassa muodossa, mikä ehkä sitten tekee sen muiden merkitysten noteeraamisen tarpeettomaksi ja jopa sallimattomaksi.

Asiallisestihan noissa ehkä hienoissakin tyylinäytteissä näyttää olleen kysymys vain infantiilista kostosta ja kiukuttelusta. Joskus maailmassa ansaitsemattomiksi koettuihin tölväisyihin saatettiin vastata vaikkapa herjarunolla, jos kykyä riitti. Nyt sen sijaan tyydyttiin ns. vihapuheeseen, mutta lieneehän se nykyään jo kova juttu.

Aika laulaa laulujaan. On kiinnostavaa, millaisia asioita taiteilijoille ja etenkin vinksahtaneiksi ymmärretyille taiteilijoille saatetaan eri aikakausina sallia ja niille jopa aplodeerata. Tavallisia ihmisiä ei mitata samoilla mitoilla. Ehkei pidäkään?

Se, joka on lukenut Jouko Turkan kirjan Aiheita, muistanee, miten siinä hekumoitiin kuvittelemalla useiden julkisuuden henkilöiden teloituksia hyvin konkreettisin kielikuvin.

Itse olen aina kokenut vihakirjallisuuden luotaantyöntävänä ja myös säälittävänä. Paljastaahan se yleensä ennen muuta kirjoittajansa pikkusieluisen narsismin ja tuo mieleen vanhan sananparren koirasta ja kalikasta.

On joka tapauksessa kiinnostavaa, ettei uusi siveyspoliisimme vai mikä se nyt onkaan tämän polpon oikea nimitys, käy lainkaan vihapuheen kimppuun, mikäli vihan kohde ei ole väärä. Vai onko niin, että tietyillä forumeilla saa kirjoittaa mitä tahansa ja toisilla taas ei? Tällaista sääntöähän totalitaariset hallitukset ovat usein käytännössä noudattaneet.

Vai onko meilläkin jo todella omaksuttu tuo orwellilainen ajattelu, joka itse asiassa oli kopioitu vanhasta Neuvostoliitosta ja jonka mukaan oikean asian edistämiseksi ovat kaikki keinot sallittuja sensuuria myöten, mutta väärät mielipiteet sen sijaan eivät nauti minkäänlaista lain suojaa vaikka yrittäisivät tarjoilla asiaansa aivan korrektissa muodossa?

Neuvostoliitossa julkaistavaksi kelvottomat väärät asiat oli lueteltu sensuuriviraston eli Glavlitin ns. talmudissa eli sensorin käsikirjassa. Eihän sielläkään kaikkea sensuroitu, vain sopimattomat asiat.

Kun muuan amerikkalainen kehaisi eräälle neuvostokansalaiselle, että hänen maassaan oli jokaisella oikeus vaikkapa mennä kaupungin keskustorille kantamaan kylttiä jossa luki ”Eisenhower on idiootti”, vastasi neuvostokasvatti ikävystyneenä, ettei tuossa kyllä mitään merkillistä ollut. Kaikilla neuvostokansalaisilla oli täsmälleen sama oikeus…

Äkäpuhe

 

Äkäisyyden kysymyksiä

 

Muistelin joskus kirjoittaneeni ”vihapuheesta” ja päätin tarkistaa asian blogisivulla vasemmalla ylhäällä olevan hakutoiminnon avulla.

Ajatus oli, että olisi, ainakin meillä Suomessa tehtävä selvä ero” vihaisuuden” (johon liittyy vihaamisen määritelmän täyttävä ajattelu) ja ”äkäisyyden” (yleisen negativismin ja ärähtelyherkkyyden) välillä.

Äkäisyystaipumus tunnetaan myös äreyden nimellä ja siitä kärsivät usein vanhat ja raihnaiset ukot. Missään tapauksessa tämä, kuten moni muukaan asia ei koske suurta ryhmää kokonaisuudessaan, joten turha on tulla siitä nalkuttamaan.

Joka tapauksessa eron tekeminen vihapuheen ja äkäpuheen välillä saattaisi selventää käsitteitä. Edellinen saattaa olla esim. muotoa: ”kuole XX!”. Jälkimmäinen taas herkästi ilmenee muodossa: ”haistakaa ….!”

Edellisessä ei koskaan ole huumoria, jälkimmäinen sen sijaan itse asiassa pelaa kokonaan asiaan liittyvällä koomisuudella (ks. Vihavainen: Haun memento tulokset).

No, sieltä blogistahan löytyy kymmenittäin ”vihapuheeseen” liittyviä blogeja. Intoni kirjoittaa aiheesta vielä yksi uusi blogi lässähti siihen.

Aiheesta on jo sanottu ilmeisesti kaikki ainakin tietyllä papillis-saarnallisella tasolla (vrt. esim. Vihavainen: Haun pyhä viha tulokset). Asialla en ole ollut van minä. Näin on tehty yhä uudelleen etenkin ns. edistyksellisissä piireissä.

Yllättävää oli, että huomasin asiaa myös ihan oikeasti (?)tutkitun. 18.7.2019 kommentoin uutista tutkimuksesta ja valitin, etteivät tunnetusti korkealaatuiset lehtemme olleet itse asiassa tarkemmin kertoneet, mitä tuloksia oikeastaan oli saatu ja miten.

Merkittävää mielestäni oli, että 66 prosenttia eli turvallinen enemmistö ihmisistä (suomalaisista?) kertoi, ettei vihannut ketään.

Mahtoivatko he sen sijaan vihata ”jotain”? Siis jotakin abstraktia tai muuten ihmissuvun edustajien suhteen neutraalia asiaa, vaikkapa syksyä, kevättä, yksin jäämistä, sukulaisvierailuja, joulua tai schäfer-koiria (rotuvihaa!)?

Mikäli haastattelut olisi tehty vaikkapa englanniksi, olisi tämä tulkinta ollut huomioitava ja tuloksia tulkittava sen mukaan. Ehkäpä jopa sata prosenttia olisi kertonut ainakin jotakin vihaavansa, vaikka nyt sentään jotakuta ihmistä tai jotakin häneen liittyvää.

Nyt rupesi kyllä kiusaamaan tuo tutkimus, johon huomaan viitanneeni luvattoman epämääräisesti. Ehkäpä saan sen vielä esille kaivettua.

Tässä nyt joka tapauksessa siihen liittyvän uutisoinnin kirvoittama blogi:

 

torstai 18. heinäkuuta 2019

Viha

 

Viha voittamaton

 

Viha oli aikoinaan asia, jonka uskottiin tuottavan meille maanpäällisen paratiisin. Yksi, viimeinen taisto vain ja sitten se kauhea puhdistustyö ja johan alkaa elämä sujua…

Jääkärimarssissa puhutaan voittamattomasta vihasta, joka noille henkipatoille antaisi kai voimaa. Kotimaassa oli hirsipuu odottamassa maanpetoksen johdosta, joten tämä joukko oli jää nyt niin sanotusti armottomaksi. Samaa sanaahan käytettiin orpolapsista.

Mutta kyseessä oli poikkeustapaus, yksi pieni joukko vain. Vihan teoreetikot löytyvät yleensä vasemmalta. Luokkavihalla katsottiin olevan maailmanhistoriallinen tehtävänsä ja esimerkiksi Otto Ville Kuusinen teoretisoi, että vihaa on kahdenlaista: toinen, edistyksellinen variantti tuo hyvää tullessaan ja synnyttää joukkosankaruutta. Toinen taas oli joka suhteessa edellisen vastakohta, hui olkoonkin!

Toki meilläkin oli myös vastapuolella vihan teoreetikkoja, jotka katsoivat, että siinä on meillä mainio väline vähäisen voimamme lisäämiseksi. Sitä paitsi vihalla olisi suuri yhteiskunnallisesti integroiva vaikutus, kun se osattaisiin suunnata oikeaan kohteeseen eli venäläisiin. Tätä asiaa piti opiskella ja kehittää, sillä se oli meillä kovin kehittymätöntä, kuten Elias Simojoki ja Elmo E. Kaila todistivat.

Mutta vihaa meiltä kyllä oli löytynyt. Vuoden 1918 massahysterian aikana tapettiin liki kymmenen tuhatta aseettomiksi riisuttua kansalaista. Taantumusmiehet olivat jo Ranskan vallankumouksen aikaan syystä todenneet, ettei mikään despootti koskaan olisi voinut rangaista kansaa yhtä rajusti, kuin se itse teki.

Kun ajattelee vuoden 1918 perintöä, tuntuu aikamoiselta ihmeeltä, ettei revanssiin haluttukaan ryhtyä vuonna 1939, vaikka SKP siihen innokkaasti kutsui, ja väitti aivan uskottavasti, että tällä kertaa voitto olisi varma.

Olihan sitä vihan perintöä sitten joka tapauksessa vaikka muille jakaa. Rauhallisesti asiat sentään selvitettiin, kun kerran oli saatu todella kokea, mitä irti päästetyt intohimot saisivat aikaan.

Sen jälkeen istuivat meillä veriviholliset samassa eduskunnassa ja valtuustoissa, vaikka tämä asetelma lapualaisaikana jo uhkasi murtua. Järki se vain sittenkin voitti ja vaikka vihaa pitää jurnutettiin, ei sen pidemmälle enää menty. Saattoi monella olla aika elävä käsitys siitä, mitä sellaisesta olisi voinut seurata.

Olennaista tuolle rauhallisen kehityksen kaudelle oli vastustajan sietäminen. Sen äänen annettiin kuulua, vaikka sille naurettiin ja sitä manattiin ja paneteltiin, mutta ymmärrettiin sentään se perusasia, että demokratia tarkoittaa juuri erimielisyyden sallimista.

Tänä maailmanaikana tämä asia näyttää hämärtyneen. Se, joka on toista mieltä, vaiennetaan, mikäli mahdollista ja nythän se useinkin on mahdollista. Ennen oli mentävä kirjapainoon ja särjettävä se, nyt homma käy klikkailemalla.

Sensurointiin tarvitaan nyt vain pahaa tahtoa ja röyhkeyttä ja sitähän antaa epädemokraattinen mielenlaatu, josta ei löydy tilaa sen ymmärtämiselle, että oma mielipide ei olisi ainoa oikea.

Mutta aidosti totalitaariselle luonteelle ei riitä se, että vastustaja ja kaikki toisinajattelijat vaiennetaan. Hän tietää, etteivät nämä sydämessään olekaan hänen kanssaan samaa mieltä, vaan manailevat ja sättivät hänen näkemyksiään siellä missä pystyvät. Ajatuksilla, sanoilla ja töillä he rikkovat suvaitsevaisen humanistin pyhää tahtoa vastaan.

Tämä on tietenkin sietämätöntä ja niinpä erilaisia vihapuheita ja –ajatuksia vastaan on ryhdytty mobilisoimaan poliisivoimia ja asian kimpussa ahertaa jo useamman plutoonan verran univormuväkeä. Lisäksi on puuhassa mukana tuhansiin nouseva salaisten työntekijöiden (ven. seksot –sekretnyi sotrudnik) verkosto, jotka tekevät työtään aatteellisesta innostuksesta.

On erikoista, että käsitys siitä, että vihapuhe –jota ei ole mitenkään määritelty- olisi maassamme jonkinlainen hallitsematon ongelma, syntyi yhtäkkiä muutama vuosi sitten. Sen jälkeen sitä on papukaijamaisesti toisteltu valtakunnan kaikilla tasoilla ja peloteltu hirveillä seurauksilla. Eikös Hitlerkin aloittanut vihapuheella…

Nyt sitten viimein on oikein tutkittu, mitä ne ihmiset oikeastaan vihaavat.

Itse tutkimuksesta en tiedä sen enempää, kun lehdet ovat rajoittuneet kertomaan vain siitä, millaisia konkreettisia henkilöitä ihmiset ilmoittavat vihaavansa.

No, niitähän näyttää olevan, yllätys, yllätys, juuri räväkimpiä mielipiteitä esittäneiden joukossa. Uutisten perusteella perussuomaiset ovat johdossa, jos nyt olen noita epäinformatiivisia uutisia oikein tulkinnut. Lisäksi joukossa on ulkomaalaisia, kuten USA:n presidentti, ehkäpä muitakin.

66 prosenttia ihmisistä kuitenkin ilmoitti, ettei vihaa ketään, mikä mielestäni on aika odotettu tulos. Siinähän on myös vankka enemmistö, joten kukaties poroporvari voi meilläkin nukkua yönsä rauhassa.

Mutta tämä henkilöityvä viha ei mielestäni ole kovin kiinnostavaa. Kiinnostavampaa olisi tietää, paitsi miksi heitä vihataan, myös se, mitä viha tässä tapauksessa tarkoittaa ja mitä se koko tutkimuksessa yleensä tarkoittaa.

Mikäli vihaaminen tarkoittaa vain jonkin asian vastustamista, on se jokseenkin samaa kuin jonkin toisen asian kannattaminen. Siinä mielessä kyse on normaaleista demokraattisista valinnoista.

Mikäli vihassa sen sijaan ilmenee patologisia piirteitä ja kyvyttömyyttä erottaa toisistaan henkilöitä ja asioita, on kyseessä kai lähinnä lääketieteellinen ongelma, josta kärsiviä kannattaisi kehottaa hoidattamaan itseään.

Pelkän poliittisen tai muun mielipiteen patologisoiminen taas tietenkin on vain ilmentymä totalitaarisesta ajattelusta, jonka lähteenä näyttäisi olevan heikko älyllinen kapasiteetti. Kyvyttömyys sallia erilaisia mielipiteitä ja niiden esittämistä voi olla vaara demokratialle, mikäli se paisuu massailmiöksi.

Tiedottaminen tuosta vihatutkimuksesta on ollut kovin kummallista. Ainakaan minä en huomannut, kuka tutkimuksen on teettänyt ja miksi. Metodit ja lähtökohdat on myös sivuutettu uutisoinnissa.

Melkeinpä pistää vihaksi moinen typerehtiminen, tekisi mieleni sanoa, mutta sillä en tarkoita mitään erityisiä eikä yleisiä suunnitelmia noiden uutisoijien tai tutkimuksen teettäjien pään menoksi.

Mielipiteeseen jokaisella kuitenkin on oltava oikeus, myös vihaiseen.

 

Kiivailijan kronikka

Kiivailijan kronikka

Ilmari Kianto, Pyhä viha. Toinen painos. Vihtori Kosonen osakeyhtiö, Helsinki 1909, 435 s.

Moni taitaa nykyään kuitata Ilmari Kiannon aika kevyesti eksentriseksi korpikirjailijaksi, joka sitä paitsi kerran sanoi jotakin oikeasti kauheaa. Kyseessä ei muuten ollut tuo n-sana. Toki hän senkin sanoi, mutta ei se kauheaa ollut.

Kianto oli hyvin tuottelias kirjailija, jonka teoksia HELKA-tietokannassakin on pari sataa. Yhdellä lauseella tätä sanan mestaria ei kannata kuitata. Maria-Liisa Nevalan kirjan otsikko Anarkisti ja ihmisyyden puolustaja sanoo jotakin olennaista, mutta onneksi ei aihe siihen tyhjene.

Kiannon aihepiiritkin ovat aika moninaisia. Pintapuolisesti voi näyttää siltä, että puolet noista tuhansista sivuista liittyy seksiin ja toinen puoli sitten viinaan, Vienaan, poroihin, matkailuun, pappilaelämään ja korvenkiroihin. Osittain toki aiheet ovat päällekkäin.

Mutta kirjailijan monipuolisuus lähtee hänen kokemuspiiristään. Kiannon henkilöhistoria on muuan avain hänen suureen kiinnostavuuteensa myös nykyajan kannalta.

”Kolmisataavuotisen pappisheimon” vesa kasvoi Suomussalmella, opiskeli Helsingissä ja Moskovassa, lähti upseerinuralle, mutta palasi maitojunalla, omaksui Tolstoin opin ja muutti korpeen asumaan, innostui heimoaatteesta ja tempautui mukaan suureen kansalaisteurastukseen, vastusti ikänsä esivaltaa ja valhetta, kieltolakia ja tekosiveyttä. Vankilassakin tuli käytyä.

Siinä joitakin aineksia elämästä, joka oli kiihkeä ja vaiheikas, mutta ennen kaikkea kiinnostava sikäli, että sen kautta voimme seurata maamme ja kansamme vaiheita, tekijän armottoman satiirin, mutta myös yhtä armottoman itsetutkistelun kautta.

Kianto ei siis ole vain ”hän joka kerran sanoi sen”, vaan myös korpipitäjän Voltaire ja Augustinus samassa persoonassa, ympäristönsä ja itsensä halveksija, mutta myös säälijä ja rakastaja. Mitä suurimmassa määrin hän on myös radikaali, anarkisti ja kiivailija, joka ei osaa olla sovussa valheen kanssa, vaan käy sitä vastaan ikuista sotaa.

Mikä kiinnostavinta, Kiannon keskeisen tuotannon ajoista on kulunut vain noin sata vuotta eli kyseessä on siis hyvin lyhyt välimatka sille, joka osaa ajatella muutakin kuin omaa sukupolveaan.

Pyhä viha on toisaalta varsin simppeli, joskin sydänverellä kirjoitettu maailmanselitys ”Kurjalan pitäjän” näkökulmasta, mutta toisaalta myös kertomus yhden aikansa radikaalin hyökkäyksestä aikansa instituutioita vastaan.

Kaikki tämä sijoittuu myös Suomen historian suureen draamaan, Bobrikoveineen ja lojaalisuusongelmineen ja sitten Suurlakkoon ja sen laukaisemaan uuteen maailmankatsomukseen, missä vanhat auktoriteetit romahtavat lahouttaan.

Kirjalliselta kannalta opus koostuu monista eriaineksisista pätkistä, joista yksi on pelkkää saarnaa, toinen filosofointia, kolmas tunnelmointia pappilan kamareissa ja neljäs korkeata veisua lihallisen rakkauden ylistykseksi.

Kaikelle on ominaista syvä vakavuus, vaikka lukijaa välillä nauratetaan erilaisilla karikatyyreillä (pastori Möhkönen, opettaja Limaskainen, Moukkalan kaupunki). Kiannon tolstoilaisuus oli ilmeisesti hyvinkin syvästi omaksuttua, kuten myös Maria-Liisa Nevala arvelee, vaikka hän sitten ei pysynytkään sille uskollisena. Pystyikö Tolstoikaan siihen?

Aikakauden erikoisuuksiin kuului ns. seksuaalikysymys muodossa, jota nykyaika ei enää tunne. Siitä ei ehkä kannata tässä puhua sen enempää, mutta vasta siltä pohjalta voi ymmärtää, että päähenkilö (kirjailijan alter ego) on vielä kolmikymmenvuotiaaksi säilyttänyt ns. puhtautensa. Luoja tietää, millaista taistelua sekin oli vaatinut. Ukko Tolstoiltahan tämäkin idea oli saatu.

Joka tapauksessa, kun se oikea sitten löytyy, mennään siviiliavioliittoon, joka ei onnistu Suomessa eikä naapurimaissa, mutta sentään Englannissa.

Koska asian kirkollinen vahvistaminen on vastoin totuudenetsijän vakaumusta, alkaa pään hakkaaminen seinään ja vihamielinen ympäristö yrittää eri tavoin tehdä selvää anarkistista siihen saakka kunnes Suurlakon pelastava vapaudensanoma saapuu kuin tervehdyttävä kevätmyrsky.

Itsekin siviiliavioliiton joskus solmiessani ei asia ollut sen kummallisempi eikä aiheuttanut ongelmia. Niitä kuitenkin taisi käytännössä, joskaan ei teoriassa aiheuttaa kirkosta eroaminen, joka herätti epäilyksiä, kun opettajan virkaa hain.

Itselleni ei liittyminen takaisin kirkkoon ollut temppu eikä mikään, mutta Kiannolle näillä kysymyksillä oli suuri periaatteellinen merkitys. Hänen mielessään koko kirkollinen järjestelmä oli isästä perkeleestä ja vasta se hävittämällä olisi mahdollisuus päästä jonkinlaiseen maanpäälliseen paratiisiin, jossa ei ilmeisesti olisi ainakaan ns. sukupuolikysymystä eikä paljon muutakaan valhetta.

Suuren vastuun olojen nurinkurisuudesta ja kansan takapajuisuudesta ”kolmisataavuotisen pappisheimon jäsen” sälyttää mustanpuhuvalle luterilaisuudelle. Antakoon joviaali Martti-tohtori tämänkin anteeksi.

Itäpuolellakin, Karjalassa, jossa vallitsee tosiasiallinen pakanuus, ovat Kiannon kuvaamat ihmiset säilyttäneet luonnollisen onnen tilansa ainakin jossakin mielessä. Myös muualla Euroopassa asiat ovat paremmin kuin Suomessa ja Venäjällä. Suomea ja Kurjalaa painaa kirkon ja valheen ies.

Suhde Venäjään on yksi aikakauden valheen ilmentymiä. Syrjäisessä mökissä päähenkilö poltattaa isännällä sekä helvettiä esittävän painokuvan, että keisarin muotokuvan. Kun vastustajat saavat tästä kuulla, he ovat valmiita käyttämään asiaa sankarin pään menoksi.

Venäläisen sortovallan myötäily on ilmeistä sukua sille kirkkouskovaisuudelle ja henkiselle orjuudelle, joka maassa vallitsee. Kaiken pahan ytimessä on tuo iänikuinen ja yhä uudelleen pinnalle nouseva valheessa eläminen, jota on vihattava pyhällä vihalla.

Mitä venäläisyyteen tulee, kirjailija on yllättävän suorasanainen, ottaen huomioon, että elettiin taas aikaa, jolloin vuoden 1905 suojasää oli vaihtumassa toisen sortokauden pakkasiin.

Kirjailija ei toki olisikaan ollut sanansa mittainen, ellei olisi puhunut suutaan puhtaaksi, mutta julkaisijan kannalta majesteettirikoksen kuvaus saattoi olla arkaluontoinen ja niinpä keisarin kuvan polttaminenkin esitetään kiertoilmauksin.

Filosofointi kristinuskon perusteista oli toki jo tuohon aikaan sivistyneen eurooppalaisen kannalta vakiintunutta valtavirtaa ja uskovaisuus sanan varsinaisessa merkityksessä yhä harvinaisempaa. Kuitenkin erityisesti Tolstoi moraalisena opettajana herätti tavatonta huomiota myös Suomessa, jossa hänen pamflettejaan sai estettä julkaista.

Kianto luettelee päähenkilönsä filosofisina oppi-isinä pitkän litanian tunnettuja ja unohdettujakin ajattelijoita, mutta papin poikana häntä taisi sentään eniten koskettaa Tolstoin uusi kristillisyys ja ehdottoman rehellisyyden vaatimus.

Itse asiassa on aika kiinnostavaa huomata, miten merkittäviksi tuohon aikaan saatettiin nostaa asiat, joille nykyään tuskin edes kohautetaan olkapäitä.  Nykyiseen tyhmyyteen kuuluu välinpitämättömyys monia keskeisiä elämän kysymyksiä kohtaan.

Uskonto ei ole nyt se juttu, jolla kansa antaa pettää itseään. Sen sijaan kätkeydytään toisenlaisen hurskastelun taakse ja kieroillaan farisealaisesti totuudenpuhujien vaientamiseksi ja omaa hyveellisyyden kruunua kirkastaen.

Kyllä Kiannon perusproblematiikka tänäkin päivänä täysin tuttua ja ajankohtaista on. Kukapa ei huomaisi, miten tarkoitushakuisesti valhetta pönkitetään ja totuutta vainotaan nimenomaan farisealaisen puolueen toimesta.

Mies, joka sanoi …-sanan on tänään täysin moderni hahmo, mutatis mutandis.