Purjelaivojen
suurvalta
Eino
Koivistoinen, Gustaf Erikson. Purjelaivojen kuningas. WSOY 1981, 212 s.
Venäjän
keisarikunta kaavaili Suomesta omaa merenkulkumaataan eikä siinä erehtynytkään.
Venäjän lippua maailmalla näyttävät kauppalaivat olivat 1800-luvulla ja
1900-luvun alussa suurella todennäköisyydellä suomalaisia.
Suomen pikkuruisilla
rannikkokaupungeilla oli ällistyttävää potentiaalia meriasioissa. Syvänmeren
purjehtijan varustaminen on niin kallis ja vaativa operaatio, että olisi utopiaa
kuvitella edes koko nykyisen Suomen sellaiseen pystyvän.
1800-luvulla
asiat olivat toisin ja monella parin tuhannen asukkaan kaupungilla oli
useitakin laivoja, jotka kävivät Kaukoidässä ja Amerikassa saakka, Välimeren
suolapurjehduksesta puhumatta. Ja Hull eli Kingston Englannissa oli tärkeä välietappi
ja satama, jossa suurella varmuudella saattoi aina tavata suomalaisia laivoja
ja merimiehiä.
Saattoihan niitä
suomalaisia laivoja olla samaan aikaan useita vaikkapa Rangoonin satamassa
riisiä lastaamassa tai Rio de Janeirossa kahvia lastaamassa. Ennen konttien
keksimistä merenkulku ei ollut hätäisen hommaa ja laivaa lastattiin usein
viikkokaupalla vielä toisen maailmansodan jälkeen.
Ahvenanmaan
laivat harjoittivat perinteisesti laajaa talonpoikaispurjehdusta, mutta menivät
harvoin Itämeren ulkopuolelle ennen 1900-lukua. Valtameren kyntäjien
varustaminen vaati pääomia, joita purjehdus itse tuotti, mutta vähäinen väestöpohja
ja karu luonto ei erityisemmin suosinut suurta bisnestä. Kahvelipurjein
varustetut, parin sadan tonnin alukset riittivät tyydyttämään monen kunnianhimon.
Maailmansotien
välisenä aikana Ahvenanmaasta ja sen mukana Suomesta tuli maailman suurin
purjelavojen varustaja. Itse asiassa tuo kunnianimi kuului yhdelle miehelle,
Gustaf Adolf Eriksonille, jota ainakin Eino Koivistoinen nimittää myös maailman
suurimmaksi laivanvarustajaksi.
En mene
nimitystä kiistämäänkään, mutta olihan siinä yltä kyllin kunniaa parinkymmenen
tuhannen asukkaan saariryhmälle.
Erikson, joka
alkoi kirjoittaa sukunimensä yhdellä s:llä oli legenda jo eläessään. Etenkin
englantilaiset lehdet suitsuttivat maailmansotien välisenä aikana hänen
kunniaansa ja selostivat päivittäin hänen laivojensa tilannetta suurissa
vehnäpurjehduksissa, joissa purjelaivat vielä pystyivät kilpailemaan
höyrylaivojen kanssa ja saavuttivat parhaimmillaan parinkymmenen solmun nopeuksia.
Eriksonin laivoista
on jo aikanaan kirjoitettu paljon kirjoja ja nimet historian lehdiltä ovat yhä
tuttuja: Pommern, Viking ja kaiketi myös Passat ovat yhä olemassa
museoituina. Herzogin Cecilie, Pamir, Moshulu, Olivebank, Lawhill, Penang, Archibald
Russell ja moni muu muistetaan yhä.
Itse näin vielä Moshulun
Naantalin satamassa, jossa se, entinen maailman suurin purjelaiva, oli valtion
viljavarastona. Käsillä olevan kirjan kirjoittaja, merikapteeni Eino Koivistoinen
ei pelkästään nähnyt noita laivoja, vaan myös palveli niillä ja tunsi monia niistä
merenkulkijoista, joista hän kirjastaan kertoo.
Keskushenkilö on
tietenkin Erikson, nilkku-Kustaa, kuten merimiehet joskus häntä nimittivät ja
sepittivät laulunkin Kustaan saituudesta. Hän oli tunnettu tiukkuudestaan ja
säästäväisyydestään. Maailman parasta hernekeittoa hän joka tapauksessa
tarjoili miehilleen, ja sen salaisuutena oli pylpyröiden voiteluun tarkoitettu
sianihra. Siitä miehet kyllä saivat nauttia jopa viikkokausia peräjälkeen…
Kustaa oli
erikoinen persoonallisuus, jossa yhdistyivät taitava liikemies, intohimoinen
purjelaivamies, patriarkaalinen pientilallinen, rakastava aviomies ja monet
muutkin roolit, hän oli muun muassa taitava viulisti ja perhe musisoi usein
yhdessä.
Eriksonin elämä
(1872-1947) sattui yhteen merenkulun suuren murroksen kanssa. Suomessa, kuten muualla,
laivat olivat hänen nuoruudessaan enimmäkseen puisia purjelaivoja, sitten
rauta- ja teräsrunko tuli vallitsevaksi ja ennen pitkää myös höyrykone
käyttövoimana.
Eriksonin
kuollessa alkoi maailman merillä jo olla hitsaamalla tehtyjä moottorilaivoja ja
itse asiassa myös purjelaivojen kuningas hankki myös muutaman moottorilaivan.
Molemmissa
maailmansodissa myös Erikson menetti paljon laivoja sekä upotettuina että internoituina.
Monessa tapauksessa koko touhu muistutti merirosvousta jopa silloin, kun
asialla olivat valtiot.
Purjelaivat
joutuivat myös usein onnettomuuksiin, joista joskus selvittiin uskomattomalla
kestävyydellä ja kekseliäisyydellä, kuten Professor Kochin tapauksessa.
Joskus sen sijaan paikantautuminen meni pahasti pieleen, kuten silloin, kun
muuan laiva ajoi karille Kökarin lähellä ja kuvitteli olevansa Svenska Björn
-majakan liepeillä…
Vaarallisimpiin
meriin kuului aina karikkoinen Itämeri ja pahin turma saattoi kohdata aivan
Maarianhaminan edustalla. Valtamerillä oli omat erityiset vaaransa ja uksi
niistä oli proviantin loppuminen, jolloin oli kohotettava lippuviesti: Näemme
nälkää.
Erikson sai
purjelaivansa kannattamaan pienillä palkoilla, jotka olivat puolet
englantilaisesta tasosta, alimiehityksellä sekä maksavien purjehdusoppilaiden
ja matkailijoiden tuomista tuloista.
Kerran tapahtui
niin, että maksava purjehdusoppilas kuoli matkalla beriberitautiin eli itse
asiassa nälkään, kun laivan muonavarat olivat suuresti vähentyneet jo pitkän
lastauksen aikana. Muukin miehistö oli sairaana. Asia johtui siitä, että oli jouduttu
värväämään 84 työnantajan muonittamaa miestä lastaamaan laivaa veneillä, mikä
kesti kuukausitolkulla.
Myös törmäykset
olivat usein kohtalokkaita jommallekummalle osapuolelle. Purjelaivojen kulkuvalot
olivat alhaalla ja vaikeat huomata kauempaa ja Kovistoinen kertoo itsekin
joskus kauhukseen huomanneensa sellaiset vasta hyvin myöhäisessä vaiheessa.
Purjelaivoja oli
konevoimalla käyvän aluksen väistettävä silloin kuten nytkin, mutta siitä
koitui vain rahallinen lohtu, mikäli onnettomuus tapahtui. Oikeudessa saattoi
vastapuoli kyllä yrittää todistella, että purjelaivan valot olivat olleet liian
heikot tai muuta vastaavaa.
Koivistoinen
vakuuttaa, että romantiikasta oli noiden epämukavien ja vaarallisten
työpaikkojen kohdalla vaikea puhua, mutta itse asiassa hänen oma herpaantumaton
mielenkiintonsa asiaan näyttää todistavan hieman muuta.
Kyllä noissa
vanhoissa tuulennaukujissa (windjammer -sanan käännöksenä Koivistoinen
käyttää sanaa tuulenpurija) oli ainakin oma hohtonsa, josta yhä on
kaikuja jäljellä. Komeilta nuo nykyisetkin raakapurjealukset näyttävät niin merellä
kuin satamissa. Pianhan niitä taas on Helsingissä.
"purjelaivat vielä pystyivät kilpailemaan höyrylaivojen kanssa ja saavuttivat parhaimmillaan parinkymmenen solmun nopeuksia."
VastaaPoistaOnko tuossa kirjassa tarkempia lukuja, kuinka paljon purjelaiva ja höyrylaiva maksoivat ja paljonko niiden käyttökustannukset olivat? Purjelaivoissa kulkuenergia on ilmaista, mutta miehistöä tarvittanee purjeiden käsittelyyn enemmän. Valtameripurjehtijoita uhkasivat laivamadot, joten purjelaivan elinkaari oli lyhyempi.
Tässä ei ole. Muistelen, että Yrjö Kaukiaisella olisi.
PoistaKirja: maailmaan! : suomalaisen merenkulun historia
PoistaKaukiainen, Yrjö
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2008
Ja Kaukiainen: Sailing into Twilight
PoistaLaivamato ei kykene syömään terästä. Windjammerit olivat teräsrunkoisia.
Poista"Kyllä noissa vanhoissa tuulennaukujissa (windjammer -sanan käännöksenä Koivistoinen käyttää sanaa tuulenpurija) oli ainakin oma hohtonsa"
VastaaPoistaOnhan niillä lisäksi suuri merkitys historiassa: ilman niiden edustamaa purjehdustekniikkaa maailma ei olisi avautunut eurooppalaisille eikä se olisi kyennyt ottamaan hegemoniaa maailmassa.
Moshulu on vieläkin pinnalla, Philadlelphiassa ravintolalaivana: https://www.moshulu.com/uploads/images/pages/Exterior_Jordan%20Brian%20Photography-0003.jpg
VastaaPoista