Kun Suomi purjehdittiin maailmankartalle

 

Purjelaivojen suurvalta

 

Eino Koivistoinen, Gustaf Erikson. Purjelaivojen kuningas. WSOY 1981, 212 s.

 

Venäjän keisarikunta kaavaili Suomesta omaa merenkulkumaataan eikä siinä erehtynytkään. Venäjän lippua maailmalla näyttävät kauppalaivat olivat 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa suurella todennäköisyydellä suomalaisia.

Suomen pikkuruisilla rannikkokaupungeilla oli ällistyttävää potentiaalia meriasioissa. Syvänmeren purjehtijan varustaminen on niin kallis ja vaativa operaatio, että olisi utopiaa kuvitella edes koko nykyisen Suomen sellaiseen pystyvän.

1800-luvulla asiat olivat toisin ja monella parin tuhannen asukkaan kaupungilla oli useitakin laivoja, jotka kävivät Kaukoidässä ja Amerikassa saakka, Välimeren suolapurjehduksesta puhumatta. Ja Hull eli Kingston Englannissa oli tärkeä välietappi ja satama, jossa suurella varmuudella saattoi aina tavata suomalaisia laivoja ja merimiehiä.

Saattoihan niitä suomalaisia laivoja olla samaan aikaan useita vaikkapa Rangoonin satamassa riisiä lastaamassa tai Rio de Janeirossa kahvia lastaamassa. Ennen konttien keksimistä merenkulku ei ollut hätäisen hommaa ja laivaa lastattiin usein viikkokaupalla vielä toisen maailmansodan jälkeen.

Ahvenanmaan laivat harjoittivat perinteisesti laajaa talonpoikaispurjehdusta, mutta menivät harvoin Itämeren ulkopuolelle ennen 1900-lukua. Valtameren kyntäjien varustaminen vaati pääomia, joita purjehdus itse tuotti, mutta vähäinen väestöpohja ja karu luonto ei erityisemmin suosinut suurta bisnestä. Kahvelipurjein varustetut, parin sadan tonnin alukset riittivät tyydyttämään monen kunnianhimon.

Maailmansotien välisenä aikana Ahvenanmaasta ja sen mukana Suomesta tuli maailman suurin purjelavojen varustaja. Itse asiassa tuo kunnianimi kuului yhdelle miehelle, Gustaf Adolf Eriksonille, jota ainakin Eino Koivistoinen nimittää myös maailman suurimmaksi laivanvarustajaksi.

En mene nimitystä kiistämäänkään, mutta olihan siinä yltä kyllin kunniaa parinkymmenen tuhannen asukkaan saariryhmälle.

Erikson, joka alkoi kirjoittaa sukunimensä yhdellä s:llä oli legenda jo eläessään. Etenkin englantilaiset lehdet suitsuttivat maailmansotien välisenä aikana hänen kunniaansa ja selostivat päivittäin hänen laivojensa tilannetta suurissa vehnäpurjehduksissa, joissa purjelaivat vielä pystyivät kilpailemaan höyrylaivojen kanssa ja saavuttivat parhaimmillaan parinkymmenen solmun nopeuksia.

Eriksonin laivoista on jo aikanaan kirjoitettu paljon kirjoja ja nimet historian lehdiltä ovat yhä tuttuja: Pommern, Viking ja kaiketi myös Passat ovat yhä olemassa museoituina. Herzogin Cecilie, Pamir, Moshulu, Olivebank, Lawhill, Penang, Archibald Russell ja moni muu muistetaan yhä.

Itse näin vielä Moshulun Naantalin satamassa, jossa se, entinen maailman suurin purjelaiva, oli valtion viljavarastona. Käsillä olevan kirjan kirjoittaja, merikapteeni Eino Koivistoinen ei pelkästään nähnyt noita laivoja, vaan myös palveli niillä ja tunsi monia niistä merenkulkijoista, joista hän kirjastaan kertoo.

Keskushenkilö on tietenkin Erikson, nilkku-Kustaa, kuten merimiehet joskus häntä nimittivät ja sepittivät laulunkin Kustaan saituudesta. Hän oli tunnettu tiukkuudestaan ja säästäväisyydestään. Maailman parasta hernekeittoa hän joka tapauksessa tarjoili miehilleen, ja sen salaisuutena oli pylpyröiden voiteluun tarkoitettu sianihra. Siitä miehet kyllä saivat nauttia jopa viikkokausia peräjälkeen…

Kustaa oli erikoinen persoonallisuus, jossa yhdistyivät taitava liikemies, intohimoinen purjelaivamies, patriarkaalinen pientilallinen, rakastava aviomies ja monet muutkin roolit, hän oli muun muassa taitava viulisti ja perhe musisoi usein yhdessä.

Eriksonin elämä (1872-1947) sattui yhteen merenkulun suuren murroksen kanssa. Suomessa, kuten muualla, laivat olivat hänen nuoruudessaan enimmäkseen puisia purjelaivoja, sitten rauta- ja teräsrunko tuli vallitsevaksi ja ennen pitkää myös höyrykone käyttövoimana.

Eriksonin kuollessa alkoi maailman merillä jo olla hitsaamalla tehtyjä moottorilaivoja ja itse asiassa myös purjelaivojen kuningas hankki myös muutaman moottorilaivan.

Molemmissa maailmansodissa myös Erikson menetti paljon laivoja sekä upotettuina että internoituina. Monessa tapauksessa koko touhu muistutti merirosvousta jopa silloin, kun asialla olivat valtiot.

Purjelaivat joutuivat myös usein onnettomuuksiin, joista joskus selvittiin uskomattomalla kestävyydellä ja kekseliäisyydellä, kuten Professor Kochin tapauksessa. Joskus sen sijaan paikantautuminen meni pahasti pieleen, kuten silloin, kun muuan laiva ajoi karille Kökarin lähellä ja kuvitteli olevansa Svenska Björn -majakan liepeillä…

Vaarallisimpiin meriin kuului aina karikkoinen Itämeri ja pahin turma saattoi kohdata aivan Maarianhaminan edustalla. Valtamerillä oli omat erityiset vaaransa ja uksi niistä oli proviantin loppuminen, jolloin oli kohotettava lippuviesti: Näemme nälkää.

Erikson sai purjelaivansa kannattamaan pienillä palkoilla, jotka olivat puolet englantilaisesta tasosta, alimiehityksellä sekä maksavien purjehdusoppilaiden ja matkailijoiden tuomista tuloista.

Kerran tapahtui niin, että maksava purjehdusoppilas kuoli matkalla beriberitautiin eli itse asiassa nälkään, kun laivan muonavarat olivat suuresti vähentyneet jo pitkän lastauksen aikana. Muukin miehistö oli sairaana. Asia johtui siitä, että oli jouduttu värväämään 84 työnantajan muonittamaa miestä lastaamaan laivaa veneillä, mikä kesti kuukausitolkulla.

Myös törmäykset olivat usein kohtalokkaita jommallekummalle osapuolelle. Purjelaivojen kulkuvalot olivat alhaalla ja vaikeat huomata kauempaa ja Kovistoinen kertoo itsekin joskus kauhukseen huomanneensa sellaiset vasta hyvin myöhäisessä vaiheessa.

Purjelaivoja oli konevoimalla käyvän aluksen väistettävä silloin kuten nytkin, mutta siitä koitui vain rahallinen lohtu, mikäli onnettomuus tapahtui. Oikeudessa saattoi vastapuoli kyllä yrittää todistella, että purjelaivan valot olivat olleet liian heikot tai muuta vastaavaa.

Koivistoinen vakuuttaa, että romantiikasta oli noiden epämukavien ja vaarallisten työpaikkojen kohdalla vaikea puhua, mutta itse asiassa hänen oma herpaantumaton mielenkiintonsa asiaan näyttää todistavan hieman muuta.

Kyllä noissa vanhoissa tuulennaukujissa (windjammer -sanan käännöksenä Koivistoinen käyttää sanaa tuulenpurija) oli ainakin oma hohtonsa, josta yhä on kaikuja jäljellä. Komeilta nuo nykyisetkin raakapurjealukset näyttävät niin merellä kuin satamissa. Pianhan niitä taas on Helsingissä.