Kulkuri jää kiinni

 

Inkerin pojan nuoruus

 

Juhani Konkka, Kulkurin koulut. WSOY 1946, 331 s.

 

Kaikki venäläisen kaunokirjallisuuden harrastajat, joita Suomessa muuten on aina ollut paljon, tuntevat Juhani Konkan nimen.

Inkeriläissyntyinen Konkka oli ahkera venäläisten klassikoiden kääntäjä. Hänen työtään ovat jotkut alan ammattilaiset arvostelleet aika tiukasti ja puhuneet jopa hutiloinnista, mikä saattaa pitää paikkansa.

Oman kokemukseni mukaan Konkan käännöksiä on joka tapauksessa aina ollut mukava lukea ja niissä tuntuu jotenkin erityisen hyvin säilyneen alkutekstin ominaisuuksia. Saattaa kyllä olla, että ne vastaavasti ovat joskus hieman kummallista suomea.

Konkasta olen kirjoittanut ennenkin (ks. Vihavainen: Haun konkka tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Hänen omaelämäkerralliset tekstinsä, etenkin ”Pietarin valot” ja sen toinen versio ”Kahden maailman rajalla” ovat poikkeuksellisen antoisa kuvaus vallankumousta edeltäneestä Inkeristä, erityisesti Toksovan perspektiivistä.

Omaelämäkerrallisia ovat monet muutkin Konkan kirjat, mukaan lukien nyt esillä oleva. Niissä kuvataan kiintoisasti niitä Suomen itsenäisyyden alkuvuosia, jolloin rajan takana oli aseellisia konflikteja ja paljon pakolaisia saapui Suomeen.

Konkan käsialaa on myös Karjalan kansannousua 1921-1922 kuvaava poikkeuksellisen realistinen ja tuon pikkusodan vastenmielisimmätkin puolet kaihtelematta paljastava kuvaus, joka nyt näyttää saaneen uuden painoksen.

Sitä voi tervehtiä ilolla. Juuri tuollaista aikakauskirjallisuutta nykylukijalta on puuttunut, mikä on osaltaan vääristänyt hänen historiakuvaansa. Toinen kirja, jonka soisin saavan uuden painoksen on Ilmari Kiannon ”Elämän ja kuoleman kentiltä”. En nyt viitsi tässä selittää miksi.

Mitä tähän Konkan kirjaan tulee, siinä esiintyy hänen sukunsa omilla nimillään, joskin se vain vilahtaa tarinassa, siinä kohdassa, jossa kirjoittaja käy tai ainakin kuvittelee käyvänsä kotikulmilla salaa rajan ylittäen.

Muuten kirja sijoittuu Suomeen ja aluksi etenkin seminaarimiljööseen. Henkisiä asioita harrastava Konkka lukee mielellään yleissivistävää kirjallisuutta ja kaunokirjallisuutta, paitsi suomeksi myös venäjäksi, mikä avaakin hänelle paremman näköalan esimerkiksi antiikkiin, jonka klassikot tuolloin olivat vielä suomentamatta.

Kansanopiston jälkeen kirjoittaja viettää pari vuotta seminaarissa, jossa tulevia kansankynttilöitä komennellaan kuin koulupoikia. Sitä ei sodassa haavoittunut sankari sulata ja joutuu alituisiin konflikteihin.

Rahat ovat vähissä ja niitä hankitaan tukkijoella ja satamissa ja tuhlataan joskus älyttömästi onnettomassa korttipelissä, mikä tuo myös nälän ja vilun tutuksi.

Viimein aukeaa tie uuteen yhteiskunnalliseen korkeakouluun ja sen sanomalehtimieslinjalle. Sitä kautta päästään myös korkeakoulun rehtorin, Yrjö Ruudun -jonka nimeä ei mainita- perustamaan uuteen kansallissosialistiseen puolueeseen ja sen lehteen peräti johtotehtäviin.

Kansallissosialismi oli kirjan ilmestyessä toki jo kovin huonossa maineessa, vaikka Ruudun puolue ei ollutkaan hitleriläinen, olihan se kuitenkin valtiososialistinen ja tie SKDL:ään lankesi sen perustajalle luonnostaan sodan jälkeen.

Nuoren miehen elämässä tytöt ovat luonnon pakosta aivan keskeisessä roolissa tai ainakin olivat ennen nykyistä kehitystä, johon näyttää liittyvän jopa sperman laadun romahdus. Muuten, juuri näkemäni mainos koski homoparien saamien vauvojen imetystä. Mielenkiintoni ei riitä yksityiskohtien selvittämiseen, mutta osoittaa, että elämme toista aikaa.

Seurustelu vastakkaisen sukupuolen kanssa oli tuolloin vielä ainakin periaatteessa ankarien tabujen alaista, kuten itse kukin vuosisadan vaihteen ns. ”Puritas”-kirjastoon tutustunut voi todeta.

Poikuudestaan sankari sentään pääsi kolmannella ikävuosikymmenellään ja päätyi pian myös naimisiin. Tämähän on sitä tavallista tarinaa, mutta kukin aikakausi ja kokija kertoo sen omalla tavallaan ja Konkan selostusta on aina kiinnostavaa lukea.
Onhan kirjassa paljonkin itse aikakaudelle tyypillistä ja ainutlaatuista ainesta. Yksi erikoisuus ovat kieltolaki ja pirtujuhlat, joihin näyttäisi osallistuneen myös tunnettuja tulenkantajia.

Toki Konkka on kirjailija, jolla on oikeus kirjoittaa myös kuvittelemistaan asioista.
Kun ottaa huomioon kirjastojemme nykyisen politiikan, on joka tapauksessa pelättävissä, että tämä Konkan teos, kuten monet muutkin hänen kirjansa jäävät aikamme suurelle yleisölle aivan tuntemattomiksi.

Hyvä sentään, että edes ”Me sankarit” on taas saatavilla. Lisäksi olisi syytä julkaista uudelleen ainakin ”Kahden maailman rajalla” ja mielellään monia muitakin hänen kirjojaan. Divareistahan niitä vielä löytyy ja sen kulttuurilaitoksen toimintaa kannattaa tukea.

Vanhat kirjat ovat aikansa tuotteita ja niiden lukeminen palkitsee lähes aina. Asia koskee myös tätä kirjaa.