Inkerin pojan
nuoruus
Juhani Konkka, Kulkurin
koulut. WSOY 1946, 331 s.
Kaikki
venäläisen kaunokirjallisuuden harrastajat, joita Suomessa muuten on aina ollut
paljon, tuntevat Juhani Konkan nimen.
Inkeriläissyntyinen
Konkka oli ahkera venäläisten klassikoiden kääntäjä. Hänen työtään ovat jotkut
alan ammattilaiset arvostelleet aika tiukasti ja puhuneet jopa hutiloinnista,
mikä saattaa pitää paikkansa.
Oman kokemukseni
mukaan Konkan käännöksiä on joka tapauksessa aina ollut mukava lukea ja niissä
tuntuu jotenkin erityisen hyvin säilyneen alkutekstin ominaisuuksia. Saattaa
kyllä olla, että ne vastaavasti ovat joskus hieman kummallista suomea.
Konkasta olen
kirjoittanut ennenkin (ks. Vihavainen: Haun
konkka tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Hänen omaelämäkerralliset
tekstinsä, etenkin ”Pietarin valot” ja sen toinen versio ”Kahden maailman
rajalla” ovat poikkeuksellisen antoisa kuvaus vallankumousta edeltäneestä Inkeristä,
erityisesti Toksovan perspektiivistä.
Omaelämäkerrallisia
ovat monet muutkin Konkan kirjat, mukaan lukien nyt esillä oleva. Niissä
kuvataan kiintoisasti niitä Suomen itsenäisyyden alkuvuosia, jolloin rajan
takana oli aseellisia konflikteja ja paljon pakolaisia saapui Suomeen.
Konkan käsialaa
on myös Karjalan kansannousua 1921-1922 kuvaava poikkeuksellisen realistinen ja
tuon pikkusodan vastenmielisimmätkin puolet kaihtelematta paljastava kuvaus,
joka nyt näyttää saaneen uuden painoksen.
Sitä voi
tervehtiä ilolla. Juuri tuollaista aikakauskirjallisuutta nykylukijalta on puuttunut,
mikä on osaltaan vääristänyt hänen historiakuvaansa. Toinen kirja, jonka soisin
saavan uuden painoksen on Ilmari Kiannon ”Elämän ja kuoleman kentiltä”. En nyt
viitsi tässä selittää miksi.
Mitä tähän
Konkan kirjaan tulee, siinä esiintyy hänen sukunsa omilla nimillään, joskin se
vain vilahtaa tarinassa, siinä kohdassa, jossa kirjoittaja käy tai ainakin
kuvittelee käyvänsä kotikulmilla salaa rajan ylittäen.
Muuten kirja
sijoittuu Suomeen ja aluksi etenkin seminaarimiljööseen. Henkisiä asioita
harrastava Konkka lukee mielellään yleissivistävää kirjallisuutta ja
kaunokirjallisuutta, paitsi suomeksi myös venäjäksi, mikä avaakin hänelle
paremman näköalan esimerkiksi antiikkiin, jonka klassikot tuolloin olivat vielä
suomentamatta.
Kansanopiston
jälkeen kirjoittaja viettää pari vuotta seminaarissa, jossa tulevia kansankynttilöitä
komennellaan kuin koulupoikia. Sitä ei sodassa haavoittunut sankari sulata ja
joutuu alituisiin konflikteihin.
Rahat ovat
vähissä ja niitä hankitaan tukkijoella ja satamissa ja tuhlataan joskus
älyttömästi onnettomassa korttipelissä, mikä tuo myös nälän ja vilun tutuksi.
Viimein aukeaa
tie uuteen yhteiskunnalliseen korkeakouluun ja sen sanomalehtimieslinjalle. Sitä
kautta päästään myös korkeakoulun rehtorin, Yrjö Ruudun -jonka nimeä ei
mainita- perustamaan uuteen kansallissosialistiseen puolueeseen ja sen lehteen
peräti johtotehtäviin.
Kansallissosialismi
oli kirjan ilmestyessä toki jo kovin huonossa maineessa, vaikka Ruudun puolue
ei ollutkaan hitleriläinen, olihan se kuitenkin valtiososialistinen ja tie SKDL:ään
lankesi sen perustajalle luonnostaan sodan jälkeen.
Nuoren miehen
elämässä tytöt ovat luonnon pakosta aivan keskeisessä roolissa tai ainakin olivat
ennen nykyistä kehitystä, johon näyttää liittyvän jopa sperman laadun romahdus.
Muuten, juuri näkemäni mainos koski homoparien saamien vauvojen imetystä.
Mielenkiintoni ei riitä yksityiskohtien selvittämiseen, mutta osoittaa, että
elämme toista aikaa.
Seurustelu
vastakkaisen sukupuolen kanssa oli tuolloin vielä ainakin periaatteessa ankarien
tabujen alaista, kuten itse kukin vuosisadan vaihteen ns. ”Puritas”-kirjastoon
tutustunut voi todeta.
Poikuudestaan
sankari sentään pääsi kolmannella ikävuosikymmenellään ja päätyi pian myös naimisiin.
Tämähän on sitä tavallista tarinaa, mutta kukin aikakausi ja kokija kertoo sen
omalla tavallaan ja Konkan selostusta on aina kiinnostavaa lukea.
Onhan kirjassa paljonkin itse aikakaudelle tyypillistä ja ainutlaatuista
ainesta. Yksi erikoisuus ovat kieltolaki ja pirtujuhlat, joihin näyttäisi osallistuneen
myös tunnettuja tulenkantajia.
Toki Konkka on
kirjailija, jolla on oikeus kirjoittaa myös kuvittelemistaan asioista.
Kun ottaa huomioon kirjastojemme nykyisen politiikan, on joka tapauksessa
pelättävissä, että tämä Konkan teos, kuten monet muutkin hänen kirjansa jäävät aikamme
suurelle yleisölle aivan tuntemattomiksi.
Hyvä sentään,
että edes ”Me sankarit” on taas saatavilla. Lisäksi olisi syytä julkaista
uudelleen ainakin ”Kahden maailman rajalla” ja mielellään monia muitakin hänen
kirjojaan. Divareistahan niitä vielä löytyy ja sen kulttuurilaitoksen toimintaa
kannattaa tukea.
Vanhat kirjat
ovat aikansa tuotteita ja niiden lukeminen palkitsee lähes aina. Asia koskee
myös tätä kirjaa.
"paitsi suomeksi myös venäjäksi, mikä avaakin hänelle paremman näköalan esimerkiksi antiikkiin, jonka klassikot tuolloin olivat vielä suomentamatta."
VastaaPoistaRadio 1:n Virtasen taloushistoria -nimisessä ohjelmassa haastateltiin jotain taloustieteilijää, joka kertoi opiskelleensa latinaa ja Moskovassa antiikin klassikoita. Tuo oli minusta yllättävää, koska olen tähän asti kuvitellut, että niin vanhalla Venäjällä kuin Neuvostoliitossa olisi väheksytty Rooman kulttuurin latinalaista puoliskoa ja että sitä ylipäänsä ei olisi harrastettu..
Suhteellistahan kaikki on. Spartacus oli kova sana ja kaikki klassismi.
Poista"Konkan käännöksiä on joka tapauksessa aina ollut mukava lukea ja niissä tuntuu jotenkin erityisen hyvin säilyneen alkutekstin ominaisuuksia. "
VastaaPoistaJuuri päinvastainen nykyinen käännösperiaate minua ärsyttääkin, koska siinä ei välity alkukielen tyyli, venäjässä käännetty sanajärjestys ja erilaiset hellyttely- ja lepertelymuodot.
"Ruudun puolue ei ollutkaan hitleriläinen, olihan se kuitenkin valtiososialistinen ja tie SKDL:ään lankesi sen perustajalle luonnostaan sodan jälkeen."
VastaaPoistaYmpäri käydään ja yhteen tullaan...
"Vanhat kirjat ovat aikansa tuotteita ja niiden lukeminen palkitsee lähes aina."
VastaaPoistaEHDOTTOMASTI!!!
Iloitse Inkeri, itke.
VastaaPoistaPiinaajasi on helvetissä, mutta
marttyyripoikasi ja tyttäresi
eivät palaa tuonelasta.
Mitä viattomampaa verta
paholainen aistii,
sitä ahnaammin se repii ja kuolaa.
Tiedäthän Inkeri, tiedät.
Pahan valtakunnassa
kuolema on taidetta.
Jos henki jäi, meni äidinkieli.
Jos kieli jäi, meni mieli.
Jos mieli jäi, meni kunnia.
Jos kunnia jäi, meni ihmisarvo.
Eikä taidokkuudelle loppua näy…
1992. Viktor Husu
”Parraat pojat männiit”,
näin isä aloitti tervehdyspuheensa
nuoruudenystävälleen.
He pääsivät tapaamaan toisensa
vasta Stalinin kuoleman jälkeen.
Juhlapöytä oli katettu illalla myöhään,
ettei urkkijoilla olisi ollut
pienintäkään syytä
tuppaantua taloon.
”Parraat pojat männiit”, sanoi isä
eikä muuta ehtinyt lausua,
koska itkun tyrsky tuli kurkkuun
ja se painettiin alas vodkalla.
Parraat pojat männiit.
”No jos hyö männiit,
ni kyl hyö tulloot takaisinki”,
viisivuotiaspoika aprikoi
tietämättä
millaisesta mänemisestä
oli kysymys…
1996.