Nostalgiaa vai masennusta?

 

Ranskan on ikävä

 

Ihmeekseni näin tässä ihan lähellä, siis täällä Andalusiassa, ihan oikean vanhan ajan kioskin, estancon, jossa oli jonkinmoinen valikoima paperilehtiä, eikä pelkästään brittiläistä roskaa.

Mukaan tarttui muun muassa Le Figaro, jota ei Suomesta ole saanut miesmuistiin. Le Mondehan kyllä meiltäkin löytyy, mutta se on aika tylsä ja ennalta arvattava. Jos haluaa lukea samat asiat vain vähän kolhommin esitettynä, voi tyytyä hesariin.

No, joka tapauksessa Figarossa oli erään Eugénie Bastién arvostelu uudesta kirjasta, Jérome Fourquêtin teoksesta Métamorphoses Francaises. État de la France en infographies et en images. Seuil, 208p., 29.90. Tässä siis luvataan tilastoja ja muuta materiaalia Ranskan tilasta.

Taitaa mennä ostettavaksi. Tässä tulee pakostakin mieleen meidän Tilastokeskuksemme jokunen vuosi sitten julkaisema taskutilasto, jossa kansakuntamme tilan ja tulevaisuuden kannalta kaikkein tärkeimmät kehityskulut asiat oli yksinkertaisesti kätketty (ks. Vihavainen: Haun tilastokeskus tulokset).

Arvostelija aloittaa sanonnalla, joka on tässä pakko esittää alkukielellä ”La France a le blues”.

Siinä siis sanotaan ranskalais-amerikkalaisella sekakielellä, että Ranskaa vaivaa alakulo, melankolia.

Tämä toi tietenkin heti mieleen sen vanhemman ja kuuluisamman sanonnan, jonka mukaan Ranskan on ikävä ”La France est une nation, qui s’ennuie”. Sen esitti runoilija Lamartine vuonna 1843, kun niin sanotun Heinäkuun monarkian loppu alkoi lähetä.

 Porvariskuningas Ludvig Filip, joka suositteli kansalleen kultaista keskitietä ja kehotti sitä rikastumaan, ei saanut kehityksen voimia kesyyntymään, vaan tuloksena oli hullun vuoden 1848 Helmikuun vallankumous.

Samaa Lamartinen lausetta on aina silloin tällöin Ranskassa toistettu, muun muassa vuonna 1968, jolloin näennäisessä nousukiidossa oleva maa, kesken ”kolmen loistavan vuosikymmenen” (les trente glorieuses) kehitystä maa yhtäkkiä syöstiin mielettömään riehuntaan, josta epäilemättä onkin tullut eräänlainen ranskalaisuuden tavaramerkki.

Mutta tämä nykyinen masennus ilmaistaan amerikanenglanniksi. Siinä on jotakin kohtalokkaampaa ja se muistuttaa alistumista väistämättömän edessä ja nostalgiaa siitä, mitä Ranska kerran oli.

Houellebecqin romaanin (vrt. Vihavainen: Haun houellebecq tulokset) loppu, joka kuvaa yksilön agoniaa, joka ei sinänsä ole pelkästään hirvittävää, vaan olosuhteisiin nähden jopa melko siedettävää, voisi hyvin kelvata allegoriaksi koko Ranskan tilasta. Ehkäpä se olikin sellaiseksi tarkoitettu.

Viime kesän olympialaisten historiallinen kavalkadi oli pelkästään tylsä ja suorastaan idioottimainen (minun mielipiteeni) Potjomkinin kulissi, joka ei muta sitä, että globalisaatio ja siihen liittyvät teemat erityisesti Ranskassa koetaan vain pienen vähemmistön taholla hyväksi asiaksi.

Entistä Ranskaa ei enää ole kaiken maailman spektaakkeleista huolimatta. Tilastot ovat lohduttomia. Jêrome Fourquet analysoi nykyisyyttä ja leikkelee eilispäivän  Ranskan vielä lämmintä ruumista kuin oikeuslääkäri, tyylittelee Bastié.

Nykyajan Panglossit (Voltairen oppinut, joka todisteli elävänsä parhaassa mahdollisessa maailmassa) yrittävät selittää koko nostalgian äärioikeiston konstruktioksi, mutta heidän kannattaisi lukea tämä kirja.

Muutos on ollut oleellinen jo noin 40 vuodessa. Olen nähnyt tämän, sillä kävin ensi kertaa Ranskassa vuonna 1967. Eipä sikäli, on se muutos sinä aikana ollut oleellinen Suomessa ja monessa muussakin maassa. Ranskassa, jossa tulee harvemmin käytyä, se kuitenkin on yhä uudelleen hypännyt silmille.

Mutta muutama kohta tuosta esitellystä kirjasta. Kohtalokkaimmat prosessit ovat Déchristianisation, kristillisyyden häviäminen, joka Ranskassa toki alkoi voimalla jo 1700-luvulla. Nyt joka tapauksessa syntyneistä kastetaan enää  27%, kun osuus vielä 1961 oli 82%. Déchristianisation hejastuu kaikialla, ei vähiten perheiden hajoamisessa.

Toinen suuri ja nopea muutos on teollisuuden katoaminen, désindustrialisation. Kirkkojen ohella myös tehtaat on suljettu. Entisestä tuottajien kansasta on 40vuodessa tullut kuluttajien kansa.

Maanviljelyksestä menestyy enää osa viininviljelyä. Vuonna 1992 Renault’n tehdas Billancourtissa suljettiin ja avattiin sen sijaan Eurodisneyland.

Américanisation. Amerikkalainen viitekehys hallitsee koko maata MacDonaldseista kantritanssiin. Jopa konservatiiveja nimitetään republikaaneiksi…

Oleellinen ja peruuttamaton muutos on maahanmuutto, l’immigration. Sitä ei voida verratakaan 1800-luvun italialaisten tai puolalaisten maahanmuuttoon. 1920-luvulla kaivosmiehistä oli puolalaisia 40%, mutta puolalaisia nimiä oli vain 3,3%:lla vastasyntyneistä. Vuonna 1900 ei kenellekään Ranskassa annettu muhamettilaista nimeä, vuonnan 2021 niitä annettiin 21,1%:lle.

Onhan vielä sentään valopilkkuja: turismin vetovoima, paikallisen patriotismin ilmentymät ja alueellisten idetiteettien säilyminen.

Yhtä kaikki, muutos on tavattoman suuri. Vielä hiljattain saattoi vaaleissa kuulla tunnuksen: Muutoksen aika on nyt! Itse asiassa ranskalaiset kaipaavat pikemminkin säilyttämistä, konservaatiota, päättelee kirjoittaja, ja heitä on helppo ymmärtää.

Mutta entäpä, kun Ranskan on ikävä? 1840-luvulla romantiikan sukupolvi ikävöi vanhaa, irrationaalista maailmaa, mutta tuskinpa sentään Bourboneja, jotka eivät mitään olleet unohtaneet eivätkä oppineet.

Ikävän jälkeen seurasi vallankumous, jossa oli vahvasti uutta luokkapohjaa. 1960-luvun opiskelijat olivat ehkä sentään enimmäkseen vain ikävystyneet ja jopa tylsistyneet (tulleet tylsiksi) ja turhautuneet siitä, ettei heidän maansa toteuttanut samoja absoluuttisen oikeudenmukaisuuden normeja kuin Maon Kiina…

Ehkä tuo nykyinen ikävystyminen le blues edustaa taas kerran sitä vuoden 1968 nerokasta ajatusta, että realismi tarkoittaa mahdottoman vaatimista.

Sellaisellahan on perinteitä ja keltaliivit jatkoivat niitä taas vielä äskettäin. Lienee väistämätöntä, että maa, jolla on sellaiset perinteet, kuin Ranskalla, taas pian purkaa pahaa oloaan mielettömällä tavalla. Ehkäpä ideologiaksi kelpaa tuo täysin historiaton ja järjetön woke, onhan se amerikkalainen ja siis kulttuurisesti jo läheinen ideologia.

Mutta onhan siellä yhä vielä myös elävä trotskilainen liike ja mitä lieneekään…