Suuri lahtaus
Lepanto. La mar roja de sangre. Alex Claramunt Soto (ed.). Proemio de Hugo
O’Donnell y Duque de Estrada. Desperta Ferro Ediciones SLNE, 2021.415 s.
Tunnettu kasku
valaisee katastrofin ja onnettomuuden eroa. En toista sitä nyt tässä, mutta
katson, että Lepanton taistelua voidaan pitää historian suurimpana
merikatastrofina.
Olihan se
tavallaan myös onnettomuus, sillä osapuolista ei ainakaan se, joka taistelun
hävisi, ollut pyrkinyt siihen lopputulokseen. Useimmista sodista voinee sanoa
samaa: haluttiin parasta ja saatiin sitä, mitä sodista nyt yleensä saadaan.
Lepantossa, joka
sijaitsee Kreikassa Patraksen tienoilla eli Peloponnesoksen ja manner-Kreikan
välisessä lahdessa, kohtasivat toisensa Pyhän liigan ja Turkin sulttaanin
(Osmanien valtakunnan) laivastot.
Pyhä liiga
edusti milteipä yhdistynyttä kristikuntaa. Siinä olivat mukana niin paavi (hänkin
laivastoineen), vahvimpina jäseninä olivat Espanja ja Venetsia sekä lukuisia
Italian pikkuvaltioita, muun muassa Napoli, Genova, Toskana, Savoji, Parma ynnä
Malta. Lisäksi oli Pyhän Saksalais-roomalaisen keisarikunnan sotilaita.
Tällaista
laivastoa ei suinkaan voitu jatkuvasti ylläpitää, vaan e koottiin eri tahoilta,
ympäri Välimeren. Kuten ymmärtää saattaa, se oli tavattoman kallis operaatio.
Kyllä myös turkkilaiset
kokosivat laivoja eri puolilta laajaa valtakuntaansa, mutta he joka tapauksessa
edustivat ainakin teoriassa yhtenäistä, despoottista valtiota.
Osmanien
valtakunta pyrki yhä laajenemaan, niin Tunisian kuin Kyproksenkin suunnalla.
Tavallaan kristittyjen maiden yhteinen rintama oli eräänlainen viimeinen
ristiretki tuota laajenemista vastaan.
Joidenkin tarkkailijoiden ja myöhempien
kommentoijien mielestä se jopa pysäytti Turkin laajenemishankkeet ja oli siis
äärimmäisen tärkeä tapahtuma. Tätä mieltä oli muun muassa Hegel.
Joka tapauksessa
kyse oli ennen muuta Habsburgien (Filip II) ja osmanien yhteenotosta. Ranska ei
ollut rintamassa mukana ja pyrki Habsburgien maantieteellisenä vihollisena ylläpitämään
hyviä suhteita Korkeaan porttiin.
Joka tapauksessa
meritaisteluun kerättiin valtavat voimat ja siitä tuli ilmeisesti historian
suurin sekä osallistuien määrän että sen vaatimien uhrien mukaan laskettuna.
Trafalgar, Tsušima tai Ruotsinsalmi, jotka kaikki olivat mittasuhteiltaan
valtavia ja myös merkitykseltään suuria, olivat paljon pienempiä tapahtumia.
Toiseksi suurin
merikatastrofi, jota virolaiset ovat kutsuneet myös miinataisteluksi (miinilahing)
siinä eniten uhreja tuottaneen aseen mukaan oli Jumindan niemen tienoilla
tapahtunut Tallinnaa evakuoivien laivojen vastainen upotussota vuonna 1941.
Siinä
kuolonuhreja oli jopa 16000, vaikka haarukka on tässäkin hyvin suuri, eikä näytä
siltä, että venäläisten puolelta asiaa olisi vieläkään tarkemmin tutkittu. Minkäänlaista
muistomerkkiäkään tälle katastrofille ei neuvostoaikana pystytetty.
Mutta takaisin
Lepanton taisteluun. Espanjalaisen wikipedian mukaan pyhällä liigalla oli 227
kaleeria, 6 kaljaasia, 76 fregattia tai parkentiinia, 1815 kanuunaa ja 86000
mistä.
Vastustajalla
oli 210 kaleeria, 87 galeottia ja fustaa, 750 kanuunaa ja 88000 miestä.
Taistelun
tuloksena kaatui ja hukkui pyhän liigan puolella 10000 miestä ja 8000
haavoittui. 13 kaleeria tuhoutui.
Turkkilaisten
puolella kaatuneita oli 40000, lisäksi vangiksi otettiin 8000. 200 kaleeria
upotettiin tai vallattiin. Mainittakoon, että 12000 (15000) kristittyä orjaa
vapautettiin. Kaleeriorjat olivat kaikki kristittyjä, sillä muslimi ei saanut pitää
toista muslimia orjana.
Pelkästään
kuolleita oli siis yhteensä 50000, mikä ylittää monin kerroin tappioluvut
maailmanhistorian muissa suurissa meritaisteluissa, myös Ruotsisalmen
taustekuissa, jotka kuuluivat suurimpiin soutulaivastojen taisteluihin.
Huvittavaa
kyllä, englantilainen wikipedia ei näytä tietävän mitään Ruotsinsalmen
taisteluista ja vielä hullunkurisempaa on, ettei niitä tunne suomalainenkaan
artikkeli, joka väittää viimeisen soutulaivastojen välisen taistelun käydyksi
Hankoniemen luona 1714.
Historiankirjoituksessa
esitettyjä taistelujen tappiolukuja on aina syytä epäillä. Erityisesti asia on
niin, kun luvut ovat noin pyöristettyjä, mikä viittaa siihen, ettei niitä ole yritettykään
tarkoin laskea.
On joka tapauksessa lähdettävä siitä, että
ilmoitettuja vihollisen tappiota ei kannata ilman muuta hyväksyä, vaan niitä on
syytä katsoa vihollisen omista laskelmista. He tietävät ne parhaiten, vaikka
eivät aina ole suinkaan halukkaita niitä tunnustamaan.
Joka tapauksessa
turkkilainen wikipedia ilmoittaa pyhän liigan tappioiksi kujolleina7500-10000
ja turkkilaisten 20000-25000. 117 +20 turkkilaisten laivaa vallattiin ja 50
upotettiin tai tuhottiin.
Kaatuneiden
kokonaismääräksi tulisi siis 27500-35000, mikä on selvästi pienempi luku kuin
voittajien ilmoittama. Menetettyjen laivojen suuruusluokka on sama.
Wikipedian
englantilainen versio noudattelee jokseenkin turkkilaista. Sen mukaan pyhällä
liigalla oli 65000 miestä, joista 30000 merimiehiä ja soutajia sekä 35000
sotilasta. Turkkilaisilla taas oli 67000 miestä, joista 37000 merimiestä ja
soutajaa sekä 30000 sotilasta.
Tappiot
englantilaisen version mukaan olivat kristityillä 7500-10000 kaatunutta ja
15000 haavoittunutta ja turkkilaisilla 20000-25000 kaatunutta. Siis samat luvut
kuin turkiklaisessa versiossa.
Varmuuden vuoksi
vilkaistaan myös venäläistä wikipediaa, jonka mukaan pyhä liiga menetti
kuolleina 9000 miestä ja vastustaja 30000 miestä kaatuneina ja haavoittuneina
(!) ja jopa 240 laivaa.
Yleiskuvaksi
jää, että taistelussa, joka muuten oli kestoltaan vain muutamia tunteja, kuoli
valtava määrä miehiä ja meren kerrottiin värjäytyneen punaiseksi verestä.
Soton toimittama
kokoomateos sisältää kuvauksia siitä, missä hengessä taistelu käytiin. Vankeja
ei useinkaan otettu, vaikka niitä itse asiassa mainitaan tuhansia. Usein
kuitenkin heitettiin haavoittuneetkin ylilaidan kompasanojen säestämänä.
Mikäli
turkkilaiset olisivat voittaneet, olisi vankeja mielellään otettu, sillä ne
olivat rahanarvoista tavaraa. Sitä paitsi myös barbareskimerirosvojen laivoja
osallistui taisteluun.
Pyhän liigan laivastojen ylipäälliköstä Juhana
Itävaltalaisesta (Juan d’Austria) tuli juhlittu sankari, samoin kuin
genovalaisesta Andrea Doriasta, jonka operaatioita tosin myös arvostetiin.
Turkkilaistenkaan
ylipäällikköä Uluj Alia ei kuristettu, vaan hän sai nauttia kunnianosoituksista.
Amiraalin tittelin ja viran lisäksi hän sai Tunisian kenraalikuvernöörin viran.
Hän myös johti
kuumeista jälleenvaustautuista. Laivoja, ruutia ja tykkejä tehtiin kaikkialla
Välimeren ja etenkin Mustan meren ympäristössä ja seuraavana vuonna Turkilla
oli taas 250 kaleerin laivasto. Sulttaani oli varustautunut taas hyökkäyssotaan
ja kaikissa moskeijoissa ja koraanikouluissa luettiin alituisesti Voiton suuraa.
Turkki veikin
loppuun Kyproksen ja Tunisian valloituksen ja kristittyjen aikomukset hankkia
tukikohtia Osmanien valtakunnan alueelta valuivat tyhjiin. Voitto merellä ei
taannut valtaa maalla.
Oliko Lepanto
sitten suuri strateginen voitto vai pelkästään episodi, joka ei ratkaissut mitään?
Ainakin kyseessä
oli ensimmäinen kertaa noin sataan vuoteen, kun turkkilaiset voitettiin merellä
ja vieläpä perin pohjin.
Tämä antoi heille tervetulleen muistutuksen kuolevaisuudesta
ja lisäsi kristittyjen itsetuntoa. Despoottisen Turkin valtakunnan resilienssi
ja kyky haastaa hajanainen vastustaja olivat kuitenkin yhä olemassa. Liittoutumat
ovat sotilaallisena mahtina problemaattisia.
Lepanton
taistelua voi verrata Ruotsinsalmen toiseen meritaisteluun vuonna 1790, joka
myös oli soutulaivastojen välillä. Myös siinä katkaistiin vihollisen
voittoputki, mutta ei suinkaan annettu sille kuolettavaa iskua. Päin vastoin,
on syytä epäillä, että Venäjän halu likvidoida Ruotsin taholta koituva,
vakavaksi ilmennyt uhka tuosta tappiosta vain lisääntyi.
Myös Ruotsinsalmen
taistelun jälkeen hävinneen osapuolen päällikkö. Nassau-Siegenin prinssi
palkittiin kunniamiekalla ja ilmaisi halunsa lähteä heti kostamaan kärsitty
tappio. Yleispoliittisista syistä, kuten varmaan myös sotilaallisista,
keisarinna Katariina ei kuitenkaan tätä sallinut.
Merisotien
marttyyrit, kaleeriorjat ja soututalonpojat kuolivat penkeillään voimatta edes
yrittää vastarintaa. Tuhansittain heitä onnistuttiin tappamaan jo ennen
ohjusten ja droonien aikaa.
Tampereen yliopiston miesten wc:n kopin seinässä oli eräässä kirjoituksessa pohdittu onnettomuuden ja katastrofin eroa.
VastaaPoistaJos ja kun eräs tamperelainen historioitsija putoaa Tammerkoskeen, niin se on onnettomuus.
Jos hänet saadaan pelastettua, niin se on katastrofi.
Miten se alkuperäinen nyt menikään.
Poista"Jos kone täynnä neuvostokansalaisia putoaa taivaalta, se on onnettomuus. Jos koneessa oli kaikki keskuskomitean jäsenet, se on katastrofi."
"Niin, se ei ole onnettomuus."
Tästä erikielisten wikipedioiden eroista tuli mieleen että kuinka paljon historian tutkimusta ja popularisointia haittaa maassamme se ettei enää osata käytännössä kuin vain englantia?
VastaaPoistaOnko englannista tullut jo rajoittava tekijä?
On. Tosin käännöskoneet auttavat.
PoistaSodassa on hyvin yleistä suhteellisuudentajun katoaminen: rummut pärisevät ja laulu raikaa, lähtiessä. Takaisin tullessa, jos edes tullaan, niin harvemmin ja hiljaa.
VastaaPoistaKun esimerkiksi taistelulaiva Bismark lähti Tanskansalmelle huhtikuussa 1941, odotukset, jotka olivat korkealla, odotukset koettiin lähes faktoiksi.
Onnenkantamoinen täysosuma Hoodin ammusvarastoon nosti saksalaisten uskon itseensä stratosfäärin yläpuolelle, tunnelma oli katossa. Brittien kansallisylpeys Hood upposi muutamassa minuutissa.
Eivätpä Griegsmarinen miehet tuolloin ymmärtäneet allekirjoittaneensa oman kuolemantuomionsa. Kuukautta myöhemmin myös Bismark oli Atlantin pohjassa.
Stalingradin taistelu oli niinikään malliesimerkki suhteellisuudentajuttomuudesta (olihan se koko hitlerin sota sitä).
Mitkään faktuaaliset seikat eivät tukeneet ko. hyökkäystä. Jo pelkästään huollon mahdollisuudet olivat olemattomat.
Summa summarum: Kokonaistappiot yli miljoona akselivaltioiden yhteenliittymästä, 90000 sotavankileirille, vuonna 1956 noin 5000 sotilasta palasi takaisin kotiin.
Viisas ihminen....
Samoin kuin TV yllä, aprikoin lykkäsikö Lepanto vain vähäisessä määrin vääjäämätöntä... So. syvällä ottomaanivaltion perukoilla sijaitsevien läntisten saari- tahi rannikkolinnoitusten hävitystä.
VastaaPoistaTiedossa on, että laivastonsa menettämisen perään sulttaanin armadan kunnianhimoinen jälleenrakennus ei kestänyt kauaakaan. Toisaalta vastaavan mittaluokan meritaistelua ei sittemmin Välimeren itäkolkissa nähty, ja ottomaanien sodankäynti pääasiassa jatkui lännessä-luoteessa Unkarin kruunun ja idässä safavididynastian mailla. Edellisen suunnan sotatoimien huollolle ja tukemiselle katolisten/läntisten hallitsijoiden sillanpäät Dalmatiassa ja Kyproksella olisivat teoriassa muodostuneet "selustaa väijyviksi tikareiksi"; sitä toki, opettiko Lepanto tämän vai törmättiinkö kysymykseen joka tapauksessa, sietää tarkastella puolin toisin.
Olikos Mika Waltarin Mikael Hakim mukana tuossa taistelussa turkkilaisten aluksella?
VastaaPoistaSulttaanin renegaattina. Cervantes oli oikeastikin.
PoistaKyllä se Giulia piti melkoista peliä ja hutsuilua sen Mikaelin selän takana, eikä äijjä huomannut eikä tohtinut älytä mitään. Ihan hävettää, aikuinen mies.
Poista"Tavallaan kristittyjen maiden yhteinen rintama oli eräänlainen viimeinen ristiretki tuota laajenemista vastaan.
VastaaPoistaJoidenkin tarkkailijoiden ja myöhempien kommentoijien mielestä se jopa pysäytti Turkin laajenemishankkeet ja oli siis äärimmäisen tärkeä tapahtuma."
Kyllä tähän Hegelin mielipiteeseen on syytä yhtyä, Lepato jsekä Wien 1527 ja 1683 olivat sitä, mitä aiemmin oli Poitiers aiemmin. Sen merkityksen ymmärtää kun ajattelee oloja Osmanien valtakunnassa, kuten arabimaissa tai Balkanilla.
Uskonvapaus ja alemmat verot?
PoistaEi kun despotia, apatia ja pysähtyneisyys sekä armoton verotus.
PoistaNiin täällä meillä kristityillä.
PoistaBarcelonan merimuseossa on muuten Juhana Itävaltalaisen lippulaivan vaikuttava ennallistus. On siinä ollut miehistöllä elämistä avokansilla ei aina niin lämpimällä Välimerellä. Vielä vaikeammat olot oli Ruotsin saaristolaivastossa.
VastaaPoista