Kävijöitä riittää

 

Polku monumentille

H.K. Riikonen, Klinge. ntamo 2024, 348 s.

 

Horatius Flaccus lienee tunnetuin oman monumenttinsa rakentaja. Lähes kenen tahansa toisen suusta ylpeät sanat Exegi monumentum, aere perennius (rakensin vaskea ikuisemman monumentin), kuulostaisivat enemmän tai vähemmän naurettavilta ja pöyhkeiltä.

Mutta Horatiuksen maine on kuin onkin säilynyt tuhansien vuosien yli ja monet sukupolvet ymmärsivät, että kun puhuttiin runoilijasta, tarkoitettiin yleensä häntä (vrt. Vihavainen: Haun mantua tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Horatiukselta sai innotuksensa myös muuan nuori mies, joka uskomattoman arrogantisti jäljitteli ensin Horatiusta ja luetteli sitten kansoja, jotka tulevat aikojen kuluessa vaeltamaan kunniaa osoittamaan hänen monumentilleen, jonne johtava polku ei ruohotu. Siinä olivat mukana suomalaisetkin.

Mitäpä hän tohtikaan kirjoittaa:

Exegi monumentum^[3]

Я памятник себе воздвиг нерукотворный,
К нему не зарастёт народная тропа,
Вознёсся выше он главою непокорной
Александрийского столпа.

Нет, весь я не умру — душа в заветной лире
Мой прах переживёт и тленья убежит —
И славен буду я, доколь в подлунном мире
Жив будет хоть один пиит.

Слух обо мне пройдёт по всей Руси великой,
10 И назовёт меня всяк сущий в ней язык,
И гордый внук славян, и финн, и ныне дикой
Тунгус, и друг степей калмык.

И долго буду тем любезен я народу,
Что чувства добрые я лирой пробуждал,
Что в мой жестокий век восславил я Свободу
И милость к падшим призывал.

Веленью Божию, о муза, будь послушна,
Обиды не страшась, не требуя венца,
Хвалу и клевету приемли равнодушно
20 ‎И не оспоривай глупца.

Tämän voi halutessaan lukea kaikilla niillä kielillä, joita google tarjoaa, mutta en nyt viitsi ottaa tätä tehtävää itselleni ja kehotan käyttämään kääntäjää.

Joka tapauksessa runo ei ole pelkästään mahtaileva, vaan myös henkevä ja kehottaa ottamaan niin kehut kuin pahantahtoiset valheet välinpitämättömästi ja jättämään hölmöjen kanssa kinastelun omaan arvoonsa.

Tämä nuori mies oli tietenkin Aleksandr Puškin eikä hänenkään hulvaton itseylistyksensä ollut turhaa puhetta. Näin Venäjän itseaiheuttaman russofobian aikakaudella myös Puškinin kunniaa pyritään mitätöimään, mutta toivotontahan se työ on.

Kokonaan en kuole, toteaa Puškin, seuraten Horatiusta (non omnis moriar). Horatiuksen mielestä hänen tuotantonsa oli pyramideja korkeampi, kun taas Puškin tyytyy viittaamaan Pietarin Palatsitorilla sijaitsevaan Aleksanterin pylvääseen, mikä ei sekään ole vähän.

Matti Klingen suurtyötä, joka on hänen omakuvansa kuusiosaisessa muistelmasarjassa, sen lisäksi parinkymmenen niteen laajuisessa päiväkirjasarjassa ja tietenkin ennen muuta tutkimuksessa ja toiminnassa, olen aiemmin kosketellut luullakseni useissa kymmenissä blogeissa.

Niinpä nyt lienee jo turha puhua tuosta työstä sinänsä, sen sisällön puolesta. Sen sijaan voidaan tarkastella itse rakennelmaa monumenttina.

Horatius oli lakonisuuden mestari ja kiteytti elämänsä ja työnsä kahteen lyhyeen riviin:

Mantua me genuit, Calabri rapuere, tenet nunc

Parhenope; cecini pascua, rura, duces.

 

Minut synnytti Mantua, Kalabria se ryösti ja nyt omakseen

sai Napolin multa; oon laulanut paimenten, maamiesten, sankarten laulut

 

Turhamaisuushan saattaa ilmetä myös äärimmilleen vietynä vaatimattomuutena. Voltairen, Suvorovin ja Mannerheimin muistomerkit pelaavat sillä seikalla, että vain moukka voisi ihmetellä, kukahan se tällainenkin herra mahtoi olla.

Klingen kohdalla tämä vaara sen sijaan olisi ilmeinen, ellei sanallista pyramidia olisi rakennettu. Totean heti, ettei se ole suinkaan turhanaikainen eikä sen massiivisuuskaan ole tarpeetonta.

Mikäli joku haluaa tutustua tiettyyn suuren murroksen aikaan yhden ihmisen näkökulmasta, lukekoon kaiken, mitä Klinge on kirjoittanut ja erityisesti hänen muistelmansa ja päiväkirjansa.

Tietenkin Klinge kirjoitti aivan tietystä positiosta eikä muuhun pyrkinyt ja tämä osaltaan lisää monumentin arvoa. Maaseutu ja se muu maailma, jota Klinge ei arvostanut eikä yrittänytkään ymmärtää, jää sitten toisenlaisten tekstien kautta hahmotettavaksi.

Klinge oli vahvasti roolihenkilö ja pyrki yhdistämään isessään gentlemanin ja intellektuellin roolit, mikä jossakin määrin myös onnistui, vaikka nuo kaksi roolia periaatteessa ovat toisilleen vihamieliset.

Klingessä yhdistyivät myös edistyksellisyys, mikä aikoinaan merkitsi kekkoslaisuutta ja kuten nykyään typerästi sanotaan, suomettuneisuutta ja toisaalta aito kulttuuritaantumuksellisuus, joka sai jopa hullunkurisia piirteitä. Niistä hän itse ymmärtääkseni oli kyllä täysin tietoinen.

Klingen suurena saavutuksena historiankirjoituksen alalla oli keisariajan siunauksellisuuden korostaminen. Juuri tällä hetkellä hänet yhdessä Osmo Jussilan ja Keijo Korhosen kanssa on nostettu tapeetille yhtenä niistä, jotka vääristivät kansakunnan historiakuvaa.

Tämäkin on likinäköinen arvio. Kansakunta kirjoittaa historiaansa kulloisenkin aikakauden tarpeiden mukaan, mikä ei tarkoita, että Kleio olisi jonkinlainen prostituoitu. Totuus nyt vain on ajan tytär ja aikakauden ymmärtäminen edellyttää myös menneisyyden uutta hahmottamista. On normaalia, että siinä mennään överiksi.

Ei Klingen, Jussilan ja Korhosen suomettuminen ollut mitään nöyristelyä, kuten ymmärtämättömät saattaisivat kuvitella. Korhonen torjui tylysti yritykset selittää Suomen itsenäisyys Leninin lahjaksi tai kuvitella Molotovin-Ribbentropin sopimuksen salainen lisäpöytäkirja väärennökseksi. Jussila taas oli se, joka yhtenä hyvin harvoista uskalsi kertoa jopa suomalaisille julkisesti totuuden talvisodasta.

Tämä on sen verran laaja teema, ettei sitä voi tässä tyhjentää. Mutta Klinge toki säilytti Venäjän suhteen viattomuutensa loppuun saakka, samaan aikaan kun Korhonen ja Jussila kehittyivät näkemyksissään.

Muuan selitys on, ettei Klinge ei venäjän kielen taidottomana kyennyt yhtä syvällisesti ymmärtämään kohdettaan, vaikka ranskasta olikin asialle suurta hyötyä erityisesti 1800-luvun alkupuolen kohdalla. Sehän olikin Klingen varsinainen aikakausi.

Ryhtymättä enempää ruotimaan Riikosen kirjaa joka enimmäkseen koostuu vanhoista arvosteluista, totean, että sen lukeminen oli oikein kiinnostavaa. Ei tämä ole mikään turha kirja, vaikka nimenomaan Klingen monumentti on jo muutenkin valtava.

Kuvitus, joka on peräisin Monte Criston kreivistä, on huikea keksintö. Asiaa tuntematon saattaa kansikuvasta päätellä avaavansa jonkin goottilaista kauhua sisältävän teoksen, jonka päähenkilö näyttää olevan joiku bandiitti.

Suuruus synnyttää ympärilleen vain lisää ainesta. Luulen, että Klingen ympärille syntyy vielä monia artikkeleita ja kirjoja. Etenkin hänen käsityksensä keisariajasta ovat merkittäviä myös ja nimenomaan tietyssä yksipuolisuudessaan.

Ilman liioittelua saattaisi vanha ystäväni, kuten rohkenen sanoa, toistaa Horatiuksen ja Puškinin sanat omnis non moriar. Kokonaan en kuole.

 

Suurta egoa leikkelemässä

 

Mikä mies Matti Klinge oli?

 

Muuan 1800-luvun venäläinen aikalaiskirjoitus, jonka tekijää en enää muista, kertoi, etteivät suomalaiset pidä professoreita naurettavina, vaan kunnioittavat heitä suuresti.

Minusta tämä todistaa kansastamme hyvää, eihän asia ole ihan kaikkialla näin. Venäjän vanhassa rankitaulukossa (tabel o rangah) professori rinnastetaan majuriin ja majuri taas ei siinä maassa ole yhtään mitään (vrt. Vihavainen: Haun rankitaulukko tulokset).

Toki merkittävimmät oppineet saattoivat venäjälläkin saada esimerkiksi hoviarvoja ja olivat rivikenraaleja paljon suuremmassa arvossa. Mutta poikkeuksiahan he olivat.

Poikkeus oli myös Matti Klinge, joka varmaan mieluusti olisi kantanut titteleitään sukunsa vanhassa kotimaassa eli Venäjällä. Russofiilihan hän oli kuten kyllä minäkin (tämä sitten ei koske Bobrikobia tai Putinia eikä Ukrainan sotaa). Sen lisäksi hänestä tuli elämänsä lopulla jopa putinisti, mikä todella monia järkytti.

Mutta eihän tämä ole ole se asia, jolla hän eläessään kunnostautui.

Suomessa on aikamoinen määrä suurmiehiä, kuten jokaisessa itseään kunnioittavassa maassa. Ensimmäinen niistä oli Porthan, jonka korottamista tähän asemaan Klinge on tutkinut. Sen jälkeen ovat tulleet monet kansakunnan laulajat ja rakentajat, kuten Runeberg, Snellman, Topelius, Lönnrot ja Topelius.

Myöhempien aikojen suurmiehet ovat olleet poliitikkoja moniosaisine elämäkertoineen, joita on myös tehty useita rinnakkaisia: Kekkonen, Tanner, Mannerheim. Viimemainittu toki symbolisoi myös kansakunnan kärsimyksiä ja kohtalonhetkiä. Kolmikymmenvuotinen palvelu Venäjällä on opittu ymmärtämään teleologisesti valmistumisena sen jälkeiseen aikaan.

Klinge on tässä joukossa todellinen self-made man käyttääkseni kieltä, jota hän tuskin olisi itse käyttänyt. Hän sekä rakensi itse pyramidinsa että kirjoitti sen selitykset (ks . Vihavainen: Haun exegi monumentum tulokset). Vaatimattomuus ei häntä kaunistanut, mutta sitähän tässä maassa oli jo muutenkin liikaa.

En itse ollut koskaan Klingen oppilas, mutta kyllä sen sijaan hänen mentorinsa Eino E. Suolahden. Minun professorini oli Jaakko Suolahti, Einon (”Nenno”) serkku, joka briljeerasi leikkisällä vaatimattomuudellaan.

Jaakko Suolahti ei edes esiintynyt yliopiston luettelossa tohtorin tittelillä, vaan kirjoitti ”FL (Väit.)”. Se tarkoitti sitä, että hän kyllä oli väitellyt tohtoriksi, mutta ei ollut osallistunut promootioon enempää läsnä- kuin poissaolevana, minkä takia hänellä ei ollut oikeutta käyttää tohtorin titteliä, professorin kyllä.

Muistanpa senkin, miten Lammin biologisella asemalla, jossa Jaakon esseeseminaari kokoontui, hän rohkaisi opiskelijoita puhumaan vapaasti ja kuvia kumartelematta: ”Ajatelkaa, että mikä se nyt tuokin Suolahti on, tai mikä tuo… no jospa puhunkin vain omasta puolestani…”.

Mainitsen tämän siksi, että tuo tapa kantaa rooliaan oli niin kaukana Klingestä kuin mahdollista. Paradoksaalisesti Klinge oli itsekin ensimmäisen polven akateeminen kansalainen,  mutta suhtautui asiaan tavattoman juhlallisesti ja piti promootion tapaisia riittejä aivan keskeisen tärkeinä.

Osasi Klinge toki ihan rento ja hauskakin olla ja keskustelin hänen kanssaan usein, itse asiassa aina tavatessamme. Hän osasi jopa antaa aivan tyrmääviä kohteliaisuuksia, jotka olivat nuorelle saajalleen hyvin arvokkaita.

Mutta Klingestä on siis taas kirjoitettu yksi kirja. Ottaen huomioon sen, että hän on itse kirjoittanut laajimman suomalaisen omaelämäkerran ja lisäksi julkaissut toistakymmentä päiväkirjaa, asia tuntuu yllättävältä. Sitä paitsi Hannu T. Riikonen on juuri julkaissut oman Klinge-kirjansa (ks. Vihavainen: Haun polku monumentille tulokset).

Siis miksi taas tällainen tiiliskivi? Mikäs kirja tämä Ekholmin opus oikein on ja miksi se on tehty?

Tekijä itse kutsuu teosta tutkivaksi henkilökuvaksi. Elämäkertaahan se ei lainkaan edes muistuta eikä myöskään niitä Lutherista ja Hitleristä jälkeenpäin tehtyjä psykologisia analyysejä, jotka hyvin tunnetaan. Toki Klinge painikin eri sarjassa.

Tämä kirja on todellakin henkilökuva, jonka kunniainhimo, sikäli kuin sitä on, keskittyy selvittämään perusteellisesti yhden ihmisen psykologiaa ja reseptiota ympäristössään, ei juuri yhteiskunnassa. Se on olennaisesti juorukirja, olkoonkin, että moni kertoja toistelee myös kohteen hyvä puolia ja saavutuksia.

Ensi kertaa myös näen kirjan, jossa samat asiat sanotaan usein kolmasti: ensin kirjoittajan tekstissä, sitten muistelijoiden suulla ja vielä kerran lyhyinä lainauksina. Onpahan asialla uutuusarvoa.

On sanottu, että great souls discuss ideas, mediocre souls discuss events and little souls discuss people.

Uskon, että tässä sanonnassa on paljon totta, mutta voidaanhan se käsittää täysin väärinkin. On aivan legitiimiä keskittyä myös henkilöihin, joiden kautta voidaan valaista koko aikakautta laajemminkin. Sitä paitsi erityisesti naisilla on jo biologisen roolinsa takia voittamaton tarve arvioida kaikkia ihmisiä oman minänsä kautta, yleensä intuitiivisesti ja emotionaalisesti.

Mieleeni tulee, että kohdetta tässä kirjassa käsitellään kuin vivisektiossa, olkoonkin, että hän on kuollut. Joka tapauksessa analyysi on armotonta ja perusteellista ja vain jatkuu jatkumistaan. Assosiaatio siihen, että intiaanit kiduttivat usein uhrejaan päiväkausia, on ilmeinen. Joidenkin tutkijoiden mukaan kyseessä oli ihmisen ihmiselle osoittama huomaavaisuus.

Mikä mies Klinge sitten olikin, käy selväksi, ettei häntä tekijän mielestä sovi niin sanoakseni tappaa kerralla, ei yhdellä tai kahdellakaan epiteetillä, edes murhaavalla.

Kaikki on käytävä läpi kunnolla, ehkäpä myös oman sielun tyydytykseksi, kuten ne kartanonherroja silponeet kansankostajat Isaac Babelin Punaisessa ratsuväessä. Heidän mielestään pelkkä ampuminen oli aivan kohtuuttoman helppoa puolin ja toisin.

Klinge, kuten Jörn Donner ja Matti Nykänen -Ekholmin tähänastiset kohteet-  ovat kaikki kansallisia julkkiksia, vaikka itse asiassa kaukana keskeisiltä paikoilta ja sitä paitsi keskenään kovin erilaisia.

Klingellä sentään oli merkitystä: parissa tärkeässä kohdin hän muutti kansakunnan historiallista ajattelua ja palautti sen muistiin paljon jo unohtunutta, mutta tärkeää. Itae käännätin hänen teoksensa Keisarin Suomi ja Kaukana ja kotona venäjäksi. Mielestäni ne täyttivät ja täyttävät sikäläisessä kirjallisuudessa merkittävän aukon.

Odottelin kyllä vähän asiantuntevaa kritiikkiäkin, jota Suomesta ei ollut kuulunut. Ei sitä ole sieltäkään ole tullut, mutta historia jatkuu.

Myös Klinge eli ajassaan ja hieman kunnianhimoisempi  häntä käsittelevä kirja olisi yrittänyt pureutua siihen, miten  muuttuva aikakausi ja muuttuva Klinge kohtasivat. Mutta tämän kirjan tavoitteet ovat toki olleet toiset.

Klingen tieteellisiä ansioita pitää moni tässäkin kirjassa heppoisina ja usein syystäkin. Toisaalta Ylioppilaskunnan historian perusteellinen tutkiminen iski sellaiseen kansalliseen aarreaittaan, että sieltä lähtien ja sen jälkeen saattoi jo 1800-luvun osalta tyytyä vähempäänkin detaljityöhön.

Spesialistit ovat historiassa korvaamattomia, mutta myös generalisteja tarvitaan. Kuten Spengler sanoi, on historiaa ja sitten on muurahaistyötä. Friedell, jota Klinge usein näyttää seurailevan, totesi puolestaan pyrkineensä mahdollisimman suureen epätäydellisyyteen.

Ei historiankirjoituksessa olekaan olemassa mitään täydellisyyttä ellei tavoite ole triviaali. Uudet näkökulmat, myös todistamattomat ja kiistanalaiset, ovat historiassa korvaamattomia. Pelkkä niin sanottujen faktojen lateleminen ex post facto ei vielä kiinosta ketään.

Sen sijaan Topelius ja Runeberg herättivät kokonaisen kansakunnan kirjoillaan, jotka olennaisesti olivat fiktiota. On ilmeistä, että Klinge halusi olla uusi Topelius, mikä toki oli liian suuri rooli.

Klinge oli paljossa huvittava, mutta monet tosikot eivät osanneet suhtautua häneen niin kevyesti, vaan näköjään pelkäsivät kuollakseen tuota arbiter elegantiarumia, joka halutessaan pystyisi heidätkin koska tahansa murskaamaan kuin torakan.

Tässä tuntuisi olevan jotakin perisuomalaista ja hullunkurista puolin ja toisin. Itse uskoin välillä jo Klingen vetävän tuota ranskalaisen kukkoilijan rooliaan itsekin siitä huvittuneena, näin luulen hieman vieläkin.

Joka tapauksessa hänen tapansa koketeerata oli läpeensä ranskalainen, eikä se aina ollut suinkaan sivistynyt. Ilkeyskin -être un peu coquin-  on parhaimmillaan taidetta.

Totinen huomauttelu esimerkiksi naisten vaatetuksesta on sen sijaan moukkamaista, mitä pikkuporvariston poika ei näköjään ymmärtänyt.

Monessa maalaistohtorissa, joita klinge aidosti halveksi tai ainakin yritti asettua heidän yläpuolelleen, keikarointi herätti aggressioita. Paras tuntemani parodiahahmo on Arto Luukkasen romaaneista löytyvä professori Jean-Baptiste Hulkkonen, joka kuitenkin on vain briljeeraavan ja raljeeraavan professorin karikatyyri eikä potretti.

Mutta en halua tässä liittyä vivisektiorinkiin, vaan toistan sen, mitä joskus kirjoitin hänen muistelmistaan. Se on muuten ote Runebergin runosta Lotta Svärd. Tuossa marketantin hahmossahan ei ollut mitään ylevää eikä romanttista, karua ja ansaittua arvostusta annettiin kyllä:

 

Mutta helmihän oli se eukkone ja helmipä kalliskin,

Jos sietikin naurua hiukkasen,

toki arvoa runsaammin.