Kuviteltuja yhteisöjä

 

Ukraina elää ja on olemassa

 

Kuten vielä ehkä muistamme, julisti itäisen naapurimme suuri johtaja kolme vuotta sitten, ettei mitään Ukrainaa ole olemassa.

Venäläiset ja ukrainalaiset ovat samaa kansaa ja Ukrainan valtion loivat vasta bolševikit, hän päätteli. Nyt katala länsi sitten yritti luoda sinne anti-Venäjän.

Kuten muuan venäläinen historioitsija heti huomautti, presidentti teki tässä alakoululaisen virheen todistellessaan nykyajan asioita yli tuhannen vuoden takaisilla olosuhteilla, joista hän ei mitään edes ymmärtänyt.

Kansat ovat olemassa, mikäli ne tahtovat olla olemassa. Valtiot taas syntyvät ja häviävät eikä mikään valtio ole ollut olemassa ikuisesti. Usein melko erilaisetkin kansat haluavat elää yhdessä saadakseen pahassa maailmassa synergiaetua.

Espanja räätälöitiin yhteen monesta hyvinkin erilaisesta palasesta ja samahan koskee Englantia, Ranskaa ja Italiaa, Saksasta puhumatta. Pari eri kieltä Suomeenkin mahtuu.

On totta, ettei Lontoossa pidetä siitä ajatuksesta, että Skotlanti itsenäistyisi ja Madridissa on haluttu suorastaan kieltää Katalonian itsenäistyminen, vaikka siihen osoitettaisiin olevan haluakin. Yhdysvaltojen sisällissotakin käytiin vain toissijaisesti orjuudesta. Olennaisempaa oli unionin säilyttäminen.

Epäilemättä tässä valtiollisuuden priorisoinnissa loukataan joidenkin kansallisia tunteita, mutta yleisesti ottaen on Euroopassa sentään jo aika kauan selvitty ainakin ilman massiivista väkivaltaa. En nyt ryhdy muistelemaan tiettyjen terrorijärjestöjen toimintaa.

Onhan niitä pommeja paukkunut, mutta eipä nyt sentään ole ollut yrityksiä tuhota kokonaisten suurkaupunkien infrastruktuuria ja hävittää kokonaisia kaupunkeja asukkaineen.

Valta on huume, joka koukuttaa. Kun sen makuun pääsee, ei sitä saa koskaan riittävästi. Eikö Saksan pitänytkin olla maailmanvalta, tai sitten ei mitään, kysyi Hitler. Eikö Venäjänkin pitäisi olla supervalta, jos kerran Neuvostoliittokin oli, kysyvät risupartaiset Izborskin klubin slavofiilit retorisesti.

Ongelmana on, että ne kansat, jotka jo ovat maistaneet tuon suurvaltaisuuden hedelmiä, eivät halua enää siihen palata. Mistä on kysymys? Onko niille manipuloitu ”väärä tietoisuus”? Yrittävätkö ne taistella valheella totuutta vastaan?

Kysymykseen, onko jokin kansakunta olemassa, löytyy yksinkertainen vastaus: on se olemassa, mikäli se tahtoo olla.

Kun naapurivaltiot pyyhkivät Puolan kokonaan pois kartalta, syntyi 1700-luvun lopussa myöhempi kansallislaulu ”Puola ei vielä ole tuhoutunut” ( Jeszcze Polska nie zginęła). Runoilija on hiukan epäonnistuneesti kääntänyt ”tuhoutumisen” tai ”kuolemisen” ”sortumiseksi”.

 Puolahan nimenomaan oli sortunut valtiona. Mickiewiczin romanttisen vertauksen mukaan se oli nimenomaan jopa kuollut: Puola oli kansojen Kristus, joka kuoli, mutta nousisi jälleen ylös kuolleista.

Asia voidaan nähdä niinkin, että Puola oli yhä olemassa sen ihmisissä: Kiedy my żyjemy. Niin kauan kuin puolalaiset elivät, eli Puolakin. Myös väkivalloin otettu valloitettaisiin takaisin. Olihan katolinen uskonto, oli puolan kieli ja tietoisuus omasta historiasta ja erikoislaadusta.

Niitä kaikkia vastaan hyökättiin erittäin törkeästi uudelleen vielä 1800-luvun lopulla. Samaan aikaan Suomen kansallinen olemassaolo edistyi valtavasti valtiollisen elämän heräämisen ja suomen kielen oikeuksien myöntämisen ansiosta. Puolan kapinahan oli kaiken takana.

Mutta se on jo toinen juttu. Puolan kansallislaulu antoi sysäyksen myös Ukrainan kansallislaulun synnylle. Sen alkusanojen perusideakin oli sama, Ukraina ei vielä ole kuollut: Ще не вмерла Україна, ні слава, ні воля. Myöhemmin sanoja on hieman muunneltu.

Putinin röyhkeä väite, ettei Ukrainaa ollut lainkaan olemassa, osoittautui hyvin nopeasti tragikoomiseksi kuvitelmaksi. Ukraina todella kouriintuntuvasti osoitti olevansa olemassa, eikä enää ole mahdollista esittää vakavalla naamalla tuollaista väitettä.

Ukraina ei ole yksikielinen valtio eikä edes yksikielinen kansakunta ja epäilemättä maan hallitus teki suuren virheen käydessään taisteluun venäjän kielen oikeuksia vastaan. Aikoinaan oli sielläkin puhetta Suomen mallista, mikä hyvin todennäköisesti olisi tarjonnut ihanteellisen ratkaisun kielikysymykseen.

Monet venäjänkieliset ovat aina olleet ukrainalaismielisiä, kuten aikoinaan monet ruotsinkieliset olivat aikoinaan niin sanotusti suomenmielisiä. Ilman heidän rooliaan myös suomalaisen kansallisen sivistyksen kehittyminen olisi ollut erittäin vaikeaa.

Puola, joka toisen maailmansodan jälkeen sai nauttia lähihistorian perusteellisimmasta etnisestä puhdistuksesta, on nyt lähes sataprosenttisesti puolalainen. Onko tilanne ihanteellinen vai ei, voi tietenkin kysyä.

Ainakaan ei enää tarvitse yrittää väittää, että puolalaiset olisivat vain huonoa venäjää puhuvia lähisukulaisia, joita pitää kasvattaa asianmukaisella kielellä ja oikeassa hengessä. Puolan ja Venäjän välinen raja aukeaa railona ja asian taustalla on satojen vuosien historia.

Mutta jos Puola ja Ukraina ovat siellä, missä heidän kieltään puhutaan, eikö samaa ole sanottava myös Venäjästä? Niinhän tosiaan on sanottu. Neuvostoliiton hajotessa jäi 25 miljoonaa venäläistä emämaan ulkopuolelle ja uusi Venäjä lupasi valvoa heidän etujaan.

Baltian maat ovat epätoivoisesti pyrkineet sulauttamaan venäläisväestöään myös pakkotoimin, sen sijaan, että olisivat yrittäneet jatkaa helläkätisempää integraatiota.

Monista entisistä neuvostotasavalloista venäläiset ovat poistuneet suurin joukoin. Joihinkin aivan uusiin maihin heitä sen sijaan on asettunut asumaan suuriakin määriä.

Neuvostoaikana venäläisiä asui esimerkiksi Gruusiassa (Sakartvelo) suuria määriä, Tbilisissäkin heidän osuutensa oli vuonna 1959 18%. Vuonna 1989 venäläisten määrä maassa oli yli 341000, mutta vuonna 2014 enää vain 26453.

Parin viime vuoden aikana on maahan tullut lisää venäläisiä, joita putinistinen kulttuurin regressio ei syystä tai toisesta miellytä. Heidän oleskelunsa jäänee yleensä lyhyeksi.

Kuten tunnettua, gruusialaisilla oli merkittävä roolinsa jo vallankumousta edeltävällä Venäjällä ja etenkin Neuvostoliitossa ja venäjän kieltä osattiin ja osataan siellä hyvin, vaikka venäläiset pilkkaavatkin sikäläistä ääntämystä.

Suomessa taas venäläisten määrä oli vähimmillään 1970-luvulla, jolloin se oli niin pieni, ettei sitä tilastoissa yleensä edes mainittu. Nykyään se on jo lähes 100000, missä luvussa ovat myös ns. paluumuuttajat ja muut venäjänkieliset, jotka eivät aina identifioidu venäläisiksi.

Kun ajattelemme, että Suomen väkiluku on noin 5,5 miljoonaa ja Gruusian (Sakartvelo) 3,7  miljoonaa, saatamme innostua pohtimaan sellaistakin asiaa kuin kansallisten vähemmistöjen synnyn ja katoamisen nopeutta.

Olen aina silloin tällöin sanonut, että venäläiset maahanmuuttajat kuuluvat periaatteessa ongelmattomimpiin: he ovat kristittyjä, valkoihoisia ja indoeurooppalaista kieltä puhuvia. Sitä paitsi heillä oli kokemusta totalitarismista ja uskoin sen tuoneen mukanaan myös rokotuksen uusia vastaavia yritelmiä vastaan. Taisin erehtyä.

Venäläisten sijasta kannattaisikin maahanmuuttajina ehkä suosia ukrainalaisia. Heillä on yleensä muuttohalukkaiden joukossa samat hyvät puolet kuin venäläisillä, samaan aikaan kuin heidän valtionsa on sopivan kaukana omista rajoistamme.

Asia, mitä en koskaan ole ymmärtänyt, on kaksoiskansalaisuus (vrt. Vihavainen: Haun moninaisuuden rikkaus tulokset), jollaisia jaettiin takavuosina oikealle ja vasemmalle sen enempiä miettimättä.

Nythän tuuli näyttää kääntyneen, mikä pantakoon tyydytyksellä merkille. Totean vielä, että jokainen kansa, joka muuttaa ulkomaille, pyrkii säilyttämään jotakin omaansa ja muodostaa yleensä seuroja, joissa vanhan isänmaan muistot nostetaan esille.

Näinhän tekivät jopa nuo sinänsä erinomaisesti integroituneet, uskolliset Venäjän saksalaiset, joiden kiintymyksen kohteena oli samaan aikaan myös tuo suuri isänmaa. Grosse Vaterland, venäläisten harmiksi.

Moninaisuus voi tosiaankin olla myös rikkaus, mikäli se pysyy tietyissä mielekkäissä rajoissa. Ei ole mitään syytä vainota kansallisia teattereita, musiikkiyhtyeitä ja kynäilijöitä. Integroituneellekin emigrantille on aina nautinto päästä puhumaan äidinkieltä oman kansan jäsenten seurassa ja sellaisen paheksuminen saati vainoaminen edustaisi jo sivistymättömyyden alinta astetta.

Aivan toisella tasolla olemme silloin, kun kaukaisesta synnyinmaasta halutaan tuoda uuteen kotimaahan lakeja ja perinnäistapoja, jotka astuvat paikallisten instituutioiden yli. Mutta se on jo laajempi juttu.

Edellisestä voinee tehdä sen johtopäätöksen, että olipa kansakunta kuinka ”kuviteltu” yhteisö tahansa, ei sitä voi hävittää kuvittelemalla jotakin muuta. Edes pommien ja luotien voimaa ei tässä yhteydessä kannata kuvitella liian suureksi.