Kuviteltuja yhteisöjä

 

Ukraina elää ja on olemassa

 

Kuten vielä ehkä muistamme, julisti itäisen naapurimme suuri johtaja kolme vuotta sitten, ettei mitään Ukrainaa ole olemassa.

Venäläiset ja ukrainalaiset ovat samaa kansaa ja Ukrainan valtion loivat vasta bolševikit, hän päätteli. Nyt katala länsi sitten yritti luoda sinne anti-Venäjän.

Kuten muuan venäläinen historioitsija heti huomautti, presidentti teki tässä alakoululaisen virheen todistellessaan nykyajan asioita yli tuhannen vuoden takaisilla olosuhteilla, joista hän ei mitään edes ymmärtänyt.

Kansat ovat olemassa, mikäli ne tahtovat olla olemassa. Valtiot taas syntyvät ja häviävät eikä mikään valtio ole ollut olemassa ikuisesti. Usein melko erilaisetkin kansat haluavat elää yhdessä saadakseen pahassa maailmassa synergiaetua.

Espanja räätälöitiin yhteen monesta hyvinkin erilaisesta palasesta ja samahan koskee Englantia, Ranskaa ja Italiaa, Saksasta puhumatta. Pari eri kieltä Suomeenkin mahtuu.

On totta, ettei Lontoossa pidetä siitä ajatuksesta, että Skotlanti itsenäistyisi ja Madridissa on haluttu suorastaan kieltää Katalonian itsenäistyminen, vaikka siihen osoitettaisiin olevan haluakin. Yhdysvaltojen sisällissotakin käytiin vain toissijaisesti orjuudesta. Olennaisempaa oli unionin säilyttäminen.

Epäilemättä tässä valtiollisuuden priorisoinnissa loukataan joidenkin kansallisia tunteita, mutta yleisesti ottaen on Euroopassa sentään jo aika kauan selvitty ainakin ilman massiivista väkivaltaa. En nyt ryhdy muistelemaan tiettyjen terrorijärjestöjen toimintaa.

Onhan niitä pommeja paukkunut, mutta eipä nyt sentään ole ollut yrityksiä tuhota kokonaisten suurkaupunkien infrastruktuuria ja hävittää kokonaisia kaupunkeja asukkaineen.

Valta on huume, joka koukuttaa. Kun sen makuun pääsee, ei sitä saa koskaan riittävästi. Eikö Saksan pitänytkin olla maailmanvalta, tai sitten ei mitään, kysyi Hitler. Eikö Venäjänkin pitäisi olla supervalta, jos kerran Neuvostoliittokin oli, kysyvät risupartaiset Izborskin klubin slavofiilit retorisesti.

Ongelmana on, että ne kansat, jotka jo ovat maistaneet tuon suurvaltaisuuden hedelmiä, eivät halua enää siihen palata. Mistä on kysymys? Onko niille manipuloitu ”väärä tietoisuus”? Yrittävätkö ne taistella valheella totuutta vastaan?

Kysymykseen, onko jokin kansakunta olemassa, löytyy yksinkertainen vastaus: on se olemassa, mikäli se tahtoo olla.

Kun naapurivaltiot pyyhkivät Puolan kokonaan pois kartalta, syntyi 1700-luvun lopussa myöhempi kansallislaulu ”Puola ei vielä ole tuhoutunut” ( Jeszcze Polska nie zginęła). Runoilija on hiukan epäonnistuneesti kääntänyt ”tuhoutumisen” tai ”kuolemisen” ”sortumiseksi”.

 Puolahan nimenomaan oli sortunut valtiona. Mickiewiczin romanttisen vertauksen mukaan se oli nimenomaan jopa kuollut: Puola oli kansojen Kristus, joka kuoli, mutta nousisi jälleen ylös kuolleista.

Asia voidaan nähdä niinkin, että Puola oli yhä olemassa sen ihmisissä: Kiedy my żyjemy. Niin kauan kuin puolalaiset elivät, eli Puolakin. Myös väkivalloin otettu valloitettaisiin takaisin. Olihan katolinen uskonto, oli puolan kieli ja tietoisuus omasta historiasta ja erikoislaadusta.

Niitä kaikkia vastaan hyökättiin erittäin törkeästi uudelleen vielä 1800-luvun lopulla. Samaan aikaan Suomen kansallinen olemassaolo edistyi valtavasti valtiollisen elämän heräämisen ja suomen kielen oikeuksien myöntämisen ansiosta. Puolan kapinahan oli kaiken takana.

Mutta se on jo toinen juttu. Puolan kansallislaulu antoi sysäyksen myös Ukrainan kansallislaulun synnylle. Sen alkusanojen perusideakin oli sama, Ukraina ei vielä ole kuollut: Ще не вмерла Україна, ні слава, ні воля. Myöhemmin sanoja on hieman muunneltu.

Putinin röyhkeä väite, ettei Ukrainaa ollut lainkaan olemassa, osoittautui hyvin nopeasti tragikoomiseksi kuvitelmaksi. Ukraina todella kouriintuntuvasti osoitti olevansa olemassa, eikä enää ole mahdollista esittää vakavalla naamalla tuollaista väitettä.

Ukraina ei ole yksikielinen valtio eikä edes yksikielinen kansakunta ja epäilemättä maan hallitus teki suuren virheen käydessään taisteluun venäjän kielen oikeuksia vastaan. Aikoinaan oli sielläkin puhetta Suomen mallista, mikä hyvin todennäköisesti olisi tarjonnut ihanteellisen ratkaisun kielikysymykseen.

Monet venäjänkieliset ovat aina olleet ukrainalaismielisiä, kuten aikoinaan monet ruotsinkieliset olivat aikoinaan niin sanotusti suomenmielisiä. Ilman heidän rooliaan myös suomalaisen kansallisen sivistyksen kehittyminen olisi ollut erittäin vaikeaa.

Puola, joka toisen maailmansodan jälkeen sai nauttia lähihistorian perusteellisimmasta etnisestä puhdistuksesta, on nyt lähes sataprosenttisesti puolalainen. Onko tilanne ihanteellinen vai ei, voi tietenkin kysyä.

Ainakaan ei enää tarvitse yrittää väittää, että puolalaiset olisivat vain huonoa venäjää puhuvia lähisukulaisia, joita pitää kasvattaa asianmukaisella kielellä ja oikeassa hengessä. Puolan ja Venäjän välinen raja aukeaa railona ja asian taustalla on satojen vuosien historia.

Mutta jos Puola ja Ukraina ovat siellä, missä heidän kieltään puhutaan, eikö samaa ole sanottava myös Venäjästä? Niinhän tosiaan on sanottu. Neuvostoliiton hajotessa jäi 25 miljoonaa venäläistä emämaan ulkopuolelle ja uusi Venäjä lupasi valvoa heidän etujaan.

Baltian maat ovat epätoivoisesti pyrkineet sulauttamaan venäläisväestöään myös pakkotoimin, sen sijaan, että olisivat yrittäneet jatkaa helläkätisempää integraatiota.

Monista entisistä neuvostotasavalloista venäläiset ovat poistuneet suurin joukoin. Joihinkin aivan uusiin maihin heitä sen sijaan on asettunut asumaan suuriakin määriä.

Neuvostoaikana venäläisiä asui esimerkiksi Gruusiassa (Sakartvelo) suuria määriä, Tbilisissäkin heidän osuutensa oli vuonna 1959 18%. Vuonna 1989 venäläisten määrä maassa oli yli 341000, mutta vuonna 2014 enää vain 26453.

Parin viime vuoden aikana on maahan tullut lisää venäläisiä, joita putinistinen kulttuurin regressio ei syystä tai toisesta miellytä. Heidän oleskelunsa jäänee yleensä lyhyeksi.

Kuten tunnettua, gruusialaisilla oli merkittävä roolinsa jo vallankumousta edeltävällä Venäjällä ja etenkin Neuvostoliitossa ja venäjän kieltä osattiin ja osataan siellä hyvin, vaikka venäläiset pilkkaavatkin sikäläistä ääntämystä.

Suomessa taas venäläisten määrä oli vähimmillään 1970-luvulla, jolloin se oli niin pieni, ettei sitä tilastoissa yleensä edes mainittu. Nykyään se on jo lähes 100000, missä luvussa ovat myös ns. paluumuuttajat ja muut venäjänkieliset, jotka eivät aina identifioidu venäläisiksi.

Kun ajattelemme, että Suomen väkiluku on noin 5,5 miljoonaa ja Gruusian (Sakartvelo) 3,7  miljoonaa, saatamme innostua pohtimaan sellaistakin asiaa kuin kansallisten vähemmistöjen synnyn ja katoamisen nopeutta.

Olen aina silloin tällöin sanonut, että venäläiset maahanmuuttajat kuuluvat periaatteessa ongelmattomimpiin: he ovat kristittyjä, valkoihoisia ja indoeurooppalaista kieltä puhuvia. Sitä paitsi heillä oli kokemusta totalitarismista ja uskoin sen tuoneen mukanaan myös rokotuksen uusia vastaavia yritelmiä vastaan. Taisin erehtyä.

Venäläisten sijasta kannattaisikin maahanmuuttajina ehkä suosia ukrainalaisia. Heillä on yleensä muuttohalukkaiden joukossa samat hyvät puolet kuin venäläisillä, samaan aikaan kuin heidän valtionsa on sopivan kaukana omista rajoistamme.

Asia, mitä en koskaan ole ymmärtänyt, on kaksoiskansalaisuus (vrt. Vihavainen: Haun moninaisuuden rikkaus tulokset), jollaisia jaettiin takavuosina oikealle ja vasemmalle sen enempiä miettimättä.

Nythän tuuli näyttää kääntyneen, mikä pantakoon tyydytyksellä merkille. Totean vielä, että jokainen kansa, joka muuttaa ulkomaille, pyrkii säilyttämään jotakin omaansa ja muodostaa yleensä seuroja, joissa vanhan isänmaan muistot nostetaan esille.

Näinhän tekivät jopa nuo sinänsä erinomaisesti integroituneet, uskolliset Venäjän saksalaiset, joiden kiintymyksen kohteena oli samaan aikaan myös tuo suuri isänmaa. Grosse Vaterland, venäläisten harmiksi.

Moninaisuus voi tosiaankin olla myös rikkaus, mikäli se pysyy tietyissä mielekkäissä rajoissa. Ei ole mitään syytä vainota kansallisia teattereita, musiikkiyhtyeitä ja kynäilijöitä. Integroituneellekin emigrantille on aina nautinto päästä puhumaan äidinkieltä oman kansan jäsenten seurassa ja sellaisen paheksuminen saati vainoaminen edustaisi jo sivistymättömyyden alinta astetta.

Aivan toisella tasolla olemme silloin, kun kaukaisesta synnyinmaasta halutaan tuoda uuteen kotimaahan lakeja ja perinnäistapoja, jotka astuvat paikallisten instituutioiden yli. Mutta se on jo laajempi juttu.

Edellisestä voinee tehdä sen johtopäätöksen, että olipa kansakunta kuinka ”kuviteltu” yhteisö tahansa, ei sitä voi hävittää kuvittelemalla jotakin muuta. Edes pommien ja luotien voimaa ei tässä yhteydessä kannata kuvitella liian suureksi.

Kaksoiskansalaisuus

Moninaisuuden rikkaus ja kaksoiskansalaisuuden ongelma

Presidentti Niinistö on sitten taas asettunut julkisesti taantumuksen puolelle eturientoista mediaa vastaan ja kritisoinut kaksoiskansalaisuusjärjestelmää, joka aikoinaan saatettiin voimaan väärin odotuksin.

”Olemme olleet naiiveja” sanoi Niinistö eräässä toisessa yhteydessä.

Niin olemmekin.

Itse ajattelin nuorempana, että pitäisi liittyä ainakin kolmeen tai neljään suurimpaan puolueeseen, että voisi edes hieman vaikuttaa niiden toimintaan. Pelkästään yhden puolueen sisältäkin, saati sen ulkopuolelta ovat yksilön vaikutusmahdollisuudet kovin heiveröiset meikäläisessä poliittisessa järjestelmässä. Ja mitäpä sitä meikäläinen muuta on kuin yksilö.

Sitä paitsi minkään puolueen säännöt eivät tietääkseni estä olemasta myös muiden puolueen jäsenenä ja jopa niiden päättävissä elimissä. Eikö sellainen olisikin jo perustuslakimme vastaista syrjintää?

En ole tullut koskaan liittyneeksi mihinkään puolueeseen ja taitaa jäädäkin liittymättä. Olen toki äänestänyt useita puolueita, mutta vain vuoron perään, koska laki törkeästi rajoittaa pyrkimystäni poliittiseen tasapuolisuuteen, joka vakaumukseni mukaan on oikein ja kohtuullisin asenne ja päämäärä.

Usein on tullut mieleeni myös se, että sitoutuminen yhteen naiseen kerrallaan on miehelle aivan kohtuuton ja jopa luonnoton vaatimus, kuten runsas tutkimusaineisto ja yleinen elämänkokemus osoittavat. Monilla naisilla on havaittavissa aivan vastaavia ongelmia.

Yksiavioisuus tietenkin on, kuten kaikki tunnustavat, vain konventio, joka toistaiseksi kuuluu meidän yhteiskuntaamme, mutta ei sen sijaan esimerkiksi muslimien kulttuuriin ja on muun muassa juuri tästä syystä meilläkin nopeasti häviämässä. Polyamoria on päivän sana ja mikäli suhteeseen ei kuulu lapsia, se lieneekin ainoa terveen järjen mukainen ratkaisu.

Kaksois-, kolmois- jne. kansalaisuus sen sijaan on vakavampi asia. Meikäläinen Lippulaulu väittää korkeimman halumme olevan elää ja kuolla juuri tuon oman siniristimme puolesta. Ymmärrän, että kaksoiskansalainen voi kakin mokomin yhtyä täysin rinnoin sitä laulamaan ja niin hänen kuuluukin tehdä ainakin Suomessa ollessaan.

Toki monikansalaisen muilla kansalaisilla kotimailla on aivan yhtäläinen oikeus vaatia samanlaista uskollisuutta ainakin silloin, kun kyseinen henkilö oleskelee niiden alueella. Mikäli tulisi sota, mistä luoja meitä varjelkoon, ja se syttyisi juuri kaksoiskansalaisen kahden isänmaan välille, hänen osansa olisi tavallaan helppo. Silloinhan toteutuisi vanha ihanne: ”On aivan sama, minne ammut, pyssymies, kai aina joku sentään kuolee kukaties…”.

Ikävä puoli asiassa olisi se, että molemmat osapuolet olisivat kaksoiskansalaisen vihollisia ja alivoimatilanteessaan hän olisi hyvin nopeasti vainaa.

Toki sotatilan kaltainen asia on vain hyvin, hyvin kaukainen teoreettinen mahdollisuus, mutta se riittää osoittamaan asian mielettömyyden sille, joka kykenee asian ymmärtämään. Sat sapienti.

Valtio ei tietenkään ole nykyaikaiselle ihmiselle pyhä asia. Pallopelit sen sijaan ovat. Väärän maan fanittaminen esimerkiksi Välimeren maissa, saattaa johtaa vakaviin pahoinpitelyyn tai jopa hengen menoon. Siitä huolimatta on havaittu, että esimerkiksi Ranskassa maahanmuuttajat hurraavat vieraiden maiden joukkueille ja buuaavat Ranskalle…

Kun itsellänikin on tiettyä taipumusta pitää monipuolisia ratkaisuja parempina kuin liian yksinkertaisia ja rajoittavia, saa kaksoiskansalainen ainakin minulta tiettyä sympatiaa vaikean ja tavallaan intellektuaalisesti ja emotionaalisesti haastavan tilanteensa johdosta. Fanittamisesta en valitettavasti ymmärrä mitään.

Mutta kun asia tässä koskee valtioita eikä kansoja, ymmärrän erinomaisesti, että valtiolla omasta puolestaan on sekä oikeus että velvollisuus vaatia kansalaisiltaan yksiselitteistä uskollisuutta. Tällaisen uskollisuuden puutetta nimitetään maanpetokseksi eikä ole mitenkään odottamatonta, että juuri siitä määrätään kaikkein kovimmat lain sallimat rangaistukset.

En toki ole vihjaamassa, että kaksoiskansalaiset olisivat maanpettureita ja että juuri he olisivat syyllisiä siihen, että valtiomme avokätisesti jakelee kaksoiskansalaisuuksia vasemmalle ja oikealle.

Syynä on järjestelmä. Hölmöhän se on, joka ei käytä hyväkseen järjestelmän hänelle tarjoamia suuria ja lähes ilmaisia etuja. Miksi järjestelmämme niitä tarjoaa, onkin tässä se kysymys, johon on huomio kiinnitettävä ja joka vaatii ratkaisemistaan.

Sen sijaan, että helppohintaisen pintamedian tavoin kauhistelisimme sitä syrjintää, jonka kaksoiskansalaisuus on tietyissä tapauksissa aiheuttanut, meidän on syytä kauhistella sitä leväperäsyyttä, jolla kaksoiskansalaisuuksia on myönnetty kaikille, jotka niitä viitsivät pyytää. Näyttää jopa siltä, että meiltä turvapaikkaa hakeneet pakolaiset ovat saattaneet säilyttää entisen kotimaansa kansalaisuuden…

Tasavallan presidentti Niinistö on nyt ryhtynyt järjen ääneksi ja palauttanut mieleen, miksi kaksoiskansalaisuuden kaltainen instituutio joskus tultiin sallineeksi. Hän on myös todennut, että odotukset olivat epärealistisia ja että kyseessä siis oli erehdys.

Onneksi erehdyksien korjaaminen on ainakin periaatteessa mahdollista. Kykenevätkö vastuunalaiset päättäjät puolestaan tunnustamaan olleensa naiiveja ja tehneensä alkeellisen virheen, on kysymys sinänsä.

Ainakin ennen oli tapana, että presidentin puheenvuoroilla ex cathedra oli aina ja ehdottomasti myös poliittisia seurauksia.

Mikäli Niinistön puhe nyt jää seurauksia vaille, voidaan todeta, että maamme on perustuslakiremontin jälkeen vieläkin pahemmin tuuliajolla kuin rohkenimme kuvitella.

Jos lainsäädäntömme jää tässäkin asiassa pintamedian edustamalle henkiselle tasolle, todistaa se, ettei itsenäisyytemme suurin este oli Brysselissä, vaan jossakin muualla.

Ei pelkkää fanittamista

 

Kaksoiskansalaisuuden ongelmia

 

Tässä pari vuotta sitten tapahtui se, mitä monikaan ei uskonut mahdolliseksi. Muuan narsistinen tyranni syöksi suuren eurooppalaisen maansa rikolliseen sotaan ja siinä samalla puoli maailmaa epänormaaliin tilaan, jossa normaalit rauhanaikaiset säännöt eivät enää riitä.

Kuten jokainen kyllin suuri törkeys, myös tämä hyökkäys on vetänyt kannattajikseen suuren joukon ihmisiä myös ulkomailla, joista monet osallistuvatkin sotaan taloudellisten ja muiden sanktioiden kautta.

Paluu avoimen, ihmisiä säästämättömän väkivallan käyttöön oli suuren henkisen taantuman osoitus, joka yllätti useimmat ja ennen muuta se todisti taas kerran, ettei läntisessä maailmassa toisen maailmansodan jälkeen vallinneella optimistisella kehitysuskolla ollut perusteita.

Kuin pisteenä i:n päälle näemme täällä Suomessa paluun poliittiseen lakkoiluun, jossa oman maan edut häikäilemättömästi alistetaan demagogialle ja vallan tavoittelulle ryhtymällä järjettömästi kuristamaan oman maan ulkomaankauppaa.

Koko maailman uutena megatrendinä näyttääkin olevan taantuminen menneiden vuosikymmenten ja jopa vuosisatojen tasolle. Kehitystä johtavat jälkeenjääneet maat ja niiden jälkeenjääneet johtajat, jotka eivät enää elä tässä maailmassa, kuten Angela Merkel aikoinaan huomautti keskusteltuaan Putinin kanssa.

Merkelin ilmaus oli sikäli huono, että tällaisten henkilöiden vaikutus tapahtuu nimenomaan tässä maailmassa ja se  saattaa olla aivan ratkaiseva muillekin maille ja viedä kokonaisen sivilisaation ajattelua ja toimintaa taaksepäin. Onko sieltä enää paluuta ja milloin, jää tulevaisuuden ratkaistavaksi.

Aikamme paradokseihin on kuulunut, että valtio on pitänyt itseään velvoitettuna olemaan näkemättä kansalaistensa tiettyjä perustavaa laatua olevaa erilaisuuksia aivan samaan aikaan kuin sellaisten merkitystä on niin sanotuissa älykköpiireissä alettu voimakkaasti korostaa.

Vielä hiljattain uskottiin multikulturalismiin tarkoittaen sillä oppia useamman kulttuurin harmonisesta rinnakkaiselosta, kunnes useammankin valtion johto jo ilmoitti, että se ei ole realistinen ajatus. Monikulttuurisuus useiden rinnakkaiskulttuurien muodossa on kuitenkin jo tosiasia, jonka muuttaminen tuskin on mahdollista.

Sen seurauksia tulevaisuudessa voimme vain arvailla, mikäli uskallamme. Selvää joka tapauksessa on, ettemme voi yksinkertaisesti lähteä siitä, että uudet ja kulttuuriltaan perustavalla tavalla kantaväestöstä poikkeavat maahanmuuttajaryhmät ilman muuta ja ikuisesti ovat lojaaleja sille valtiolle, jossa asuvat.

Tässä nykyisessä eurooppalaisen sodan ja erilaisten pakotteiden maailmassa on jo ajankohtaiseksi tullut sellainenkin asia kuin kaksoiskansalaisuus. Myös kolmois- nelois- ja vastaavat monikansalaisuudet lienevät ongelmallisia, vaikka harvinaisia.

Mutta kaksoiskansalaisuus siis joka tapauksessa on osoittautunut huonoksi ideaksi, vaikka se vietiin eduskunnassa läpi ilman suurempaa melua. Juuri tällä hetkellä näyttäisi poliittisessa kentässä kuitenkin jo olevan valmiutta luopua koko asiasta, jota alettiin ihmetellä jo vuosia sitten.

Kas näin asiaa kommentoitiin vielä silloin, kun rauha vallitsi Euroopassa:

perjantai 3. helmikuuta 2017

Kaksoiskansalaisuus

 

Moninaisuuden rikkaus ja kaksoiskansalaisuuden ongelma

 

Presidentti Niinistö on sitten taas asettunut julkisesti taantumuksen puolelle eturientoista mediaa vastaan ja kritisoinut kaksoiskansalaisuusjärjestelmää, joka aikoinaan saatettiin voimaan väärin odotuksin.

”Olemme olleet naiiveja” sanoi Niinistö eräässä toisessa yhteydessä.

Niin olemmekin.

Itse ajattelin nuorempana, että pitäisi liittyä ainakin kolmeen tai neljään suurimpaan puolueeseen, että voisi edes hieman vaikuttaa niiden toimintaan. Pelkästään yhden puolueen sisältäkin, saati sen ulkopuolelta ovat yksilön vaikutusmahdollisuudet kovin heiveröiset meikäläisessä poliittisessa järjestelmässä. Ja mitäpä sitä meikäläinen muuta on kuin yksilö.

Sitä paitsi minkään puolueen säännöt eivät tietääkseni estä olemasta myös muiden puolueen jäsenenä ja jopa niiden päättävissä elimissä. Eikö sellainen olisikin jo perustuslakimme vastaista syrjintää?

En ole tullut koskaan liittyneeksi mihinkään puolueeseen ja taitaa jäädäkin liittymättä. Olen toki äänestänyt useita puolueita, mutta vain vuoron perään, koska laki törkeästi rajoittaa pyrkimystäni poliittiseen tasapuolisuuteen, joka vakaumukseni mukaan on oikein ja kohtuullisin asenne ja päämäärä.

Usein on tullut mieleeni myös se, että sitoutuminen yhteen naiseen kerrallaan on miehelle aivan kohtuuton ja jopa luonnoton vaatimus, kuten runsas tutkimusaineisto ja yleinen elämänkokemus osoittavat. Monilla naisilla on havaittavissa aivan vastaavia ongelmia.

Yksiavioisuus tietenkin on, kuten kaikki tunnustavat, vain konventio, joka toistaiseksi kuuluu meidän yhteiskuntaamme, mutta ei sen sijaan esimerkiksi muslimien kulttuuriin ja on muun muassa juuri tästä syystä meilläkin nopeasti häviämässä. Polyamoria on päivän sana ja mikäli suhteeseen ei kuulu lapsia, se lieneekin ainoa terveen järjen mukainen ratkaisu.

Kaksois-, kolmois- jne. kansalaisuus sen sijaan on vakavampi asia. Meikäläinen Lippulaulu väittää korkeimman halumme olevan elää ja kuolla juuri tuon oman siniristimme puolesta. Ymmärrän, että kaksoiskansalainen voi kakin mokomin yhtyä täysin rinnoin sitä laulamaan ja niin hänen kuuluukin tehdä ainakin Suomessa ollessaan.

Toki monikansalaisen muilla kansalaisilla kotimailla on aivan yhtäläinen oikeus vaatia samanlaista uskollisuutta ainakin silloin, kun kyseinen henkilö oleskelee niiden alueella. Mikäli tulisi sota, mistä luoja meitä varjelkoon, ja se syttyisi juuri kaksoiskansalaisen kahden isänmaan välille, hänen osansa olisi tavallaan helppo. Silloinhan toteutuisi vanha ihanne: ”On aivan sama, minne ammut, pyssymies, kai aina joku sentään kuolee kukaties…”.

Ikävä puoli asiassa olisi se, että molemmat osapuolet olisivat kaksoiskansalaisen vihollisia ja alivoimatilanteessaan hän olisi hyvin nopeasti vainaa.

Toki sotatilan kaltainen asia on vain hyvin, hyvin kaukainen teoreettinen mahdollisuus, mutta se riittää osoittamaan asian mielettömyyden sille, joka kykenee asian ymmärtämään. Sat sapienti.

Valtio ei tietenkään ole nykyaikaiselle ihmiselle pyhä asia. Pallopelit sen sijaan ovat. Väärän maan fanittaminen esimerkiksi Välimeren maissa, saattaa johtaa vakaviin pahoinpitelyyn tai jopa hengen menoon. Siitä huolimatta on havaittu, että esimerkiksi Ranskassa maahanmuuttajat hurraavat vieraiden maiden joukkueille ja buuaavat Ranskalle…

Kun itsellänikin on tiettyä taipumusta pitää monipuolisia ratkaisuja parempina kuin liian yksinkertaisia ja rajoittavia, saa kaksoiskansalainen ainakin minulta tiettyä sympatiaa vaikean ja tavallaan intellektuaalisesti ja emotionaalisesti haastavan tilanteensa johdosta. Fanittamisesta en valitettavasti ymmärrä mitään.

Mutta kun asia tässä koskee valtioita eikä kansoja, ymmärrän erinomaisesti, että valtiolla omasta puolestaan on sekä oikeus että velvollisuus vaatia kansalaisiltaan yksiselitteistä uskollisuutta. Tällaisen uskollisuuden puutetta nimitetään maanpetokseksi eikä ole mitenkään odottamatonta, että juuri siitä määrätään kaikkein kovimmat lain sallimat rangaistukset.

En toki ole vihjaamassa, että kaksoiskansalaiset olisivat maanpettureita ja että juuri he olisivat syyllisiä siihen, että valtiomme avokätisesti jakelee kaksoiskansalaisuuksia vasemmalle ja oikealle.

Syynä on järjestelmä. Hölmöhän se on, joka ei käytä hyväkseen järjestelmän hänelle tarjoamia suuria ja lähes ilmaisia etuja. Miksi järjestelmämme niitä tarjoaa, onkin tässä se kysymys, johon on huomio kiinnitettävä ja joka vaatii ratkaisemistaan.

Sen sijaan, että helppohintaisen pintamedian tavoin kauhistelisimme sitä syrjintää, jonka kaksoiskansalaisuus on tietyissä tapauksissa aiheuttanut, meidän on syytä kauhistella sitä leväperäsyyttä, jolla kaksoiskansalaisuuksia on myönnetty kaikille, jotka niitä viitsivät pyytää. Näyttää jopa siltä, että meiltä turvapaikkaa hakeneet pakolaiset ovat saattaneet säilyttää entisen kotimaansa kansalaisuuden…

Tasavallan presidentti Niinistö on nyt ryhtynyt järjen ääneksi ja palauttanut mieleen, miksi kaksoiskansalaisuuden kaltainen instituutio joskus tultiin sallineeksi. Hän on myös todennut, että odotukset olivat epärealistisia ja että kyseessä siis oli erehdys.

Onneksi erehdyksien korjaaminen on ainakin periaatteessa mahdollista. Kykenevätkö vastuunalaiset päättäjät puolestaan tunnustamaan olleensa naiiveja ja tehneensä alkeellisen virheen, on kysymys sinänsä.

Ainakin ennen oli tapana, että presidentin puheenvuoroilla ex cathedra oli aina ja ehdottomasti myös poliittisia seurauksia.

Mikäli Niinistön puhe nyt jää seurauksia vaille, voidaan todeta, että maamme on perustuslakiremontin jälkeen vieläkin pahemmin tuuliajolla kuin rohkenimme kuvitella.

Jos lainsäädäntömme jää tässäkin asiassa pintamedian edustamalle henkiselle tasolle, todistaa se, ettei itsenäisyytemme suurin este oli Brysselissä, vaan jossakin muualla.

 

Monikulttuurisuuspolitiikka ei suinkaan ole johtanut siihen, että erilaiset vähemmistöt pitäisivät itseään suomalaisina, kuten taannoinen Helsingin Sanomien raportti kontulalaisesta koulusta osoittaa.

Voimme myös pitää selvänä, että sama epälojaalisuus uudelle asuinmaalle voidaan havaita sellaisella sinänsä typerällä, mutta psykologisesti sitäkin tärkeämmällä alalla kuin urheilussa.  Sellainen voi jakaa kansakuntaa hyvinkin pahasti.

Esimerkkejä asiasta löytyy muun muassa Ranskasta ja Saksasta. Tässä muuan suhteellisen tuore:

maanantai 22. elokuuta 2016

Kulttuuritaistelua muistellessa

 

Kulturkampf?

 

 

Turkkilaiset siirtolaiset eivät Saksassa ole olleet varsinaisia integraation murheenlapsia, siis muihin verrattuna. Tarkemmin sanoen osa heistä on, nimittäin itäisestä Anatoliasta saapuneet koulutusta vailla olevat talonpojat. Tämänhän Thilo Sarrazin osoitti muutama vuosi sitten ilmestyneessä ja valtavaa huomiota saaneessa kirjassaan.

Nyt turkkilaiset joka tapauksessa ovat taas nousseet esille integraation murheenlapsina. Syynä on heidän innokas osallistumisensa Turkin kaappauksen käsittelyyn. He ovat osoittaneet mieltä kuolemantuomion puolesta ja juhlineet ”omaa” vahvaa presidenttiään Erdogania, joka sattumalta on kireissä väleissä heidän toisen ”oman” maansa eli Saksan kanssa.

Ongelmana on kaksoiskansalaisuus ja Saksassa on luonnollisestikin herätetty kysymys siitä, pitäisikö tällaiselta selvästi epälojaalilta vähemmistöltä ottaa pois Saksan kansalaisuus tai ainakin panna heidät valitsemaan, mitä maata he nyt oikeastaan pitävät kotimaanaan.

Die Zeitin kirjoittaja Özlem Topcu ei lämpene sille idealle, että Saksan kansalaisuuden säilyttäminen voisi edellyttää erityisiä lojaalisuudenvakuutuksia ja autoritäärisyyden hylkäämistä. Mitäs lukuisille Putinin kannattajille sitten tehtäisiin, hän kysyy ja uskoo, että Saksan vetovoima yhtenä liberaaleimmista ja avoimimmista valtioista riittää sen auktoriteetin turvaamiseksi.

Logiikkaa ei kuitenkaan voi pitää erityisen vakuuttavana. Kuten kirjoittaja toteaa, turkkilaisten kohdalla ongelma putkahti pinnalle yhtäkkiä. Vielä muutama viikko sitten kukaan ei olisi sitä osannut ennustaa.

Luultavasti kirjoittaja liioittelee. Kuka tahansa pystyy ennustamaan sen, etteivät ihmiset, joilla on kaksoiskansalaisuus, ole a priori luotettavia yhden maan kansalaisia. Sitähän koko asetelma tarkoittaa. Kyseessä on ilmeinen jäänne ajalta, joka juhli tuhatvuotisen liberaalin valtakunnan syntyä tässä jokunen aika sitten ja joka ei pystynyt kuvittelemaan, että historia vain jatkuisi ja jatkuisi ja sen mukana obskurantismi ja yleinen typeryys.

1800-luvun loppupuoli oi rationalismin ja edistyksen suurta aikaa. Silloin liberaalien vihollinen oli helposti löydettävissä: se oli katolinen kirkko, jonka paavi oli kehdannut julistaa itsensä erehtymättömäksi niinkin myöhään kuin vuonna 1871. Pius IX myös kirosi liberaalien perusteesit, kanonisoi dogmin neitsyt Marian synnittömästä sikiämisestä ja niin edelleen.

Taistelu katolisen kirkon valtaa vastaan syttyi monessa maassa, parhaiten se tunnetaan Saksasta, jossa Bismarck sitä johti ja joutui siitä hyvästä jopa murhayrityksenkohteeksi.

Paavinkirkon valtapyrkimyksiä nimitettiin ultramontanismiksi, eli sillä viitattiin siihen, että ylikansallinen valta yritti Alppien takaa tunkeutua Saksaan. Itse asiassa kulttuuritaistelua käytiin myös risorgimenton eli jälleenyhdistymisen ravistelemassa Italiassa,  mutta Saksalle paavi vihollisena oli monesta syystä tärkeä.

Protestanttinen Preussi oli yhdistänyt itseensä Baijerin ja muitakin katolisia alueita vasta Saksan keisarikunnan syntyessä vuonna 1871 ja uskonnollinen tekijä jakoi huomattavan voimakkaasti uuden valtakunnan kahtia. Sitä paitsi Saksan itäosissa oli myös katolisia puolalaisia, joiden luotettavuus Preussin-Ranskan sodan aikana oli ollut epäilyttävää.

Vaikka itse Ranska oli liberaali valtio, kantoi se toki katolista perintöä ja siten kulttuuritaistelulla oli sikälikin ulkopoliittista ulottuvuutta.

Aatteita vastaan on yleensä vaikea taistella virkavallan ja väkivallan menetelmillä. Joka tapauksessa katolinen kirkko Saksassa karkotettiin monista asemistaan ja joitakin sen järjestöjä kiellettiin toimimasta Saksan alueella, koululaitoksessa jne.

Kulttuuritaistelu-termi on käsittääkseni ymmärrettävä taisteluksi primitiivistä obskurantismia vastaan eikä suinkaan kahden, periaatteessa yhtä arvokkaan kulttuurin väliseksi kahakaksi. Edistyksellinen rationalismi ei tunnustanut vastustajaansa tasavertaiseksi.

On kiintoisaa verrata 1800-lukua meidän aikaamme. Olisi odotettavissa, että niiltä, jotka hakevat kehittyneen ja sekulaarin pohjoismaan kansalaisuutta, vaadittaisiin ehdotonta kunnioitusta maan kulttuurille ja takapajuisen taikauskon nimenomaista hylkäämistä. Siinäkin tapauksessa kaksoiskansalaisuuden myöntämistä olisi pidettävä hyvin kyseenalaisena, ellei henkilö ole jotenkin erityisesti kunnostautunut sellaisen ansaitsemisessa. Sen luulisi vastaavan kunniamerkkiä.

Sikäli kuin voi havaita, mitään tällaista ei nykyään tarvita. Kaksoiskansalaisuuksia näköjään jaetaan oikealle ja vasemmalle ilman sen kummempaa harkintaa. Enempää poliittiset kuin uskonnolliset lojaliteetit maan ulkopuolisiin tahoihin eivät näytä ketään kiinnostavan. Ehkäpä olisi peräti loukkaavaa ajatella, jonkun olevan kyllin primitiivinen jatkaakseen samaan aikaan jonkun kalifaatin uskollisena seuraajana ja Suomen kansalaisena?

Täytyy todeta, että asetelma on kulttuuritaistelun ajoista huomattavasti muuttunut. Silloin liberalismi eli taistelukauttaan ja piti kiinni pääperiaatteestaan jopa Bismarckin poliittisesti varsin autoritaarisessa komennossa.  Paradoksaalisesti Bismarck vaikuttaa aidommin liberaalilta kuin nykyajan periaatteettomat hälläväliä-poliitikot.

Tuntuu siltä, että tämä vnahaa liberalismia seurannut nykyinen ”ismi” ja sen edustama kulttuuri on nyt lopullisesti menettänyt uskon itseensä eikä enää kykene sanomaan ”ei” sille tolkuttomuudelle, jota erinäiset uskonnolliset suuntaukset edustavat. Ehkäpä monet Die Zeitin Topcun tavoin vain uskovat hurskaasti, että eurooppalaisen kulttuurin ylivoimainen puoleensavetävyys ratkaisee kaiken. Eiväthän ihmiset mitenkään voi täysin hölmöjä olla?

Eipä sitten kannata ihmetellä sitä, jos ilmaantuu noita Topcun mainitsemia ”yllätyksiä”. Saattaa olla niin, ettei tämä kulttuuri, jota sen omatkin kansalaiset nähtävästi tosiasiassa halveksivat, innosta siirtolaisia pyrkimään kantaväestön rinnalle, samojen arvojen tavoittelijaksi, mutta huonommin eväin. Sen sijaan he pysyvät oman kulttuurinsa ja sen hierarkioiden piirissä myös uudessa kotimaassaan.

Pelkäänpä, että saamme vielä kuulla yhtä ja toista uudesta ultramontanismista ja kaksoiskansalaisuuden muodostamista ongelmista. Kulttuuritaistelu odottaa.