Joukon maine

 

Lemurit

 

Lemurit eli rengashäntämakit ovat eläimiä, jotka jokseenkin varmasti saavat totisimmankin ihmisen nauramaan tempuillaan.

Kyse ei ole yksittäisistä hypyistä ja roikkumisista, vaan siitä, että ne tekevät kaiken kollektiivina (vt. Поиск). Mieleen tulee ruotsinkirjassamme ollut runo, joka kuvasi paikallisten neitojen käyttäytymistä Pietarsaaressa, tuolla mainiolla ruotsinkielisellä Pohjanmaallamme:

Flickorna i Jakobstad äro tusenskönor,

Bleka, blyga täcka, små,

annars såsom hönor:

Skratta en, så skratta två,

skratta allihopa,

kackla en, så kackla två,

kackla allihopa….

 

Se, joka on käynyt esimeriksi Tukholman Skansenin eläintarhassa ja kulkenut lemurihuoneen läpi, tunnistaa oitis tässäkin näkyvän laumakäytöksen korkeimmassa potenssissaan.

Se on täysin tuttua myös ihmisyhteiskunnassa. Joskus poliitikot puhuivat sopuleista. Osuvampaa olisi puhua lemureista, eikä asia tarkoita vain journalisteja, vaikka toki heitäkin.

Jotkut ovat halunneet tehdä tuosta laumasieluisuudesta hyveen. Meillähän on ollut varisverkostoa, silakkaparvia ja ties mitä. Tuohon kuvastoon turvautuminen on aina ihmetyttänyt minua, mutta ihanteensa kullakin.

Ellette pysty olemaan tai halua olla ihmisiä, niin olkaa sitten variksia, tai vaikka lemureita. Rookas pillit, sanos ruotsalainen Aleksis Kiven mukaan.

Niissä maissa, joita me eniten ihailemme, näyttää olevan tapana aina sopivan tilaisuuden tullen lähteä kadulle ja ryöstää ja polttaa kaikkea eteen sattuvaa. Mikä on merkille pantavaa, tällaista käytöstä ei suinkaan paheksuta, Moinenhan osoittaisi vain taantumuksellista luonteenlaatua. Luulen, ettei älymystö yksinkertaisesti uskalla paheksua sitä.

Oikea tapa lähestyä asiaa on sen sijaan yrittää analysoida, millaisia virheitä valtion ja yhteiskunnan taholla taas tehtiin, kun kansan syvät rivit joutuivat jälleen lähtemään kaduille etsimään oikeutta, tuota ylevää ja jaloa asiaa.

Suuri esimerkkimaamme Ruotsi on kyllä tässäkin asiassa omaleimainen. Toisin kuin Ranskassa, siellä ei syöksytä kaduille hallitusta vastustamaan ja toisin kuin USA:ssa, siellä ei mennä protestoimaan valamiehistön jossakin oikeusjutussa tekemän väärän päätöksen takia.

Sen sijaan näyttää siltä, että ruotsalaista autonpolttoinstituutiota, johon on sittemmin liittynyt kranaatinheitto ja tappajalasten käyttäminen, innoittaisi ennen muuta kaksi asiaa: toisaalta se huvi, joka syntyy sitä hässäkkää katsellessa, jonka yhteiskunnan sohaiseminen aiheuttaa ja toisaalta status- ja reviiritaistelu, jota aina käydään eri rikollisjengien välillä.

Näitä kahta näyttäisi yhdistävän erityinen slummipsykologia ja sosiologia, jossa on irtauduttu ympäröivän yhteiskunnan arvoista ja ruvettu elämään loiselämää sen liepeillä. Tuon yhteiskunnan arvot herättävät silloin pelkkää ylenkatsetta.

Harvalle lienee yllätys, että tällaisia jengejä on nyt löydetty Suomestakin ja että samat tekijät, jotka synnyttivät ne Ruotsissa, synnyttävät niitä meilläkin. Onhan noudatettu politiikkakin samanlaista.

Lauman käytöksestä on tullut kirjoitettua jo niin usein, etten viitsi enää palata LeBonin, Frommin ja kumppaneiden analyyseihin niitä voi lukea uudelleen, jos henki siihen kehottaa (vrt. Vihavainen: Haun lauma tulokset).

Silmiinpistävää joka tapauksessa on, että laumapsykologia toimii niin hämmästyttävän primitiivisesti yhä meidänkin päivinämme eikä osoita mitään merkkejä heikentymisestä. Laumoja ovat jengit, joiden koko arvomaailma on toinen kuin valtaväestön (ks. Vihavainen: Haun dalrymple tulokset).

Lauman tavoin käyttäytyy myös valtaväestö ja erityisesti se eräänlainen älymystön korvike, jonka pitäisi juuri luoda esikuvia, joihin slummiväestönkin olisi pyrittävä.

Sen sijaan se itse asiassa ottaa esikuvansa juuri slummeista, joista kai luulee löytävänsä jonkinlaisia uusia jaloja villejä.

Kun tilanne on nyt jatkunut jo muutaman vuosikymmenen, on vaikea kuvitella, että mitään merkittävää muutosta tässä suhteessa tapahtuu ennen katastrofia.

Lemureille niiden käytös lienee vuosituhantisen sopeutumisen myötä syntynyt toimivaksi eloonjäämisstrategiaksi. Ihmisten keskuudessa monikulttuurinen massayhteiskunta on sen sijaan aivan uusi ilmiö, eikä sen tulevaisuus näytä lupaavalta.