maanantai 19. syyskuuta 2011
Tarvitaan ydinpommi eli sopulivuoden näköaloja
lauantai 15. heinäkuuta 2023
Aivot narikkaan
Kun lauma raakkuu
Sitä huomaa joskus kirjoittaneensa
vuodesta toiseen samoista aihepiireistä, mikä voi olla lukijasta puuduttavaa,
mutta lukeminenhan on vapaaehtoista.
Laumapsykologia, jossa aivojen
heittäminen narikkaan liittyy jonkinlaiseen euforiaan, näyttää tähän maailmanaikaan
olevan voimakkaampi virtaus kuin koskaan ennen, näin on myös meillä Suomessa.
Esimerkkejä tästä muistamme omasta
maastamme erityisesti vuosien 1905-1906, 1917-1918 ja 1929-1930 tapahtumista,
jolloin politiikassa alkoivat enemmän tai vähemmän määräillä hulinoitsijat.
Myöhemmin, 1940-luvulta1970-luvulle torikokousdemokratia vielä yritti nostaa
päätään, mutta sen jälkeen näytti jo siltä, että demokratian koulussa oli
opittu jättämään päätöksenteko niille, joille se valtiosäännön mukaan kuuluu.
Kauppojen ryöstelyä ja polttamista
meillä ei ole esiintynyt lainkaan vuoden 1917 Turun voimellakoita lukuun ottamatta,
mutta silloinkin lauman käytöksessä oli tiettyä rationaalisuutta: väkivallalla
oli selkeä päämääränsä.
Ruotsissa on autojen polttaminen
ollut arkipäivää jo vuosikymmeniä. Sillä ei enää näytä olevan edes poliittisia
tekosyitä, se on vain tietyn aineksen tapa osoittaa, että se voi tehdä mitä
tahtoo viranomaisista piittaamatta. Samaa voi sanoa myös Ranskan ja USA:n vastaavista
ilmiöistä. Jonkun pikkurikollisen kuolemalla ei ole mitään järjellistä suhdetta
hulinointiin.
Avoin sota ja ryöstely kaupunkien
kaduilla on poliittisen rappion äärimmäinen muoto. Se, että järjestys välillä
sentään palaa, saattaa johtua vain siitä, että roskaväki (ks. Vihavainen:
Haun roskaväki tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) kaipaa välillä
ruokkivaa kättä, koska ryöstämällä eläminen ei ole pitkällä aikavälillä
mahdollista.
Kun 1960-luvulla opiskelin
sosiologiaa, uskoin mielelläni silloin muodissa olleen käsityksen ihmisten
poliittisen käyttäytymisen muuttumisesta koko ajan yhä rationaalisemmaksi.
Ideologiatkin olivat ehtymässä, koska ne eivät voineet tarjota mitään lisäarvoa
toimivalle kansanvallalle, joka ratkaisi asiat yhteisesti sovittujen
pelisääntöjen mukaan.
Jo seuraavalla vuosikymmenellä
syntynyt taistolaisilmiö näytti romuttavan tämän optimismin, mutta koska se
ainakin oli puhtaasti suomalainen erikoisuus, sen saattoi kuitata lyhyen
tähtäimen häiriönä yleisessä trendissä.
Nyt alkaa näyttää siltä, että poliittinen
rationaalisuus onkin koko ajan vähenemässä ja että voimme ennen pitkää odottaa
samanlaista tilannetta, joka nyt on Ruotsissa. Se jälkeen on edessä Ranskan ja
USA:n tilanne, joka sekään tuskin on stabiili, vaan kehittyy huonompaan
suuntaan niin pitkälle, kuin hulinoitsijoista tuntuu palkitsevalta. Eivät asiat
ennen näin huonosti olleet. Hullu vuosi 1968 oli joissakin maissa merkillinen
poikkeus säännöstä.
Kun kehitys jatkuu, niin lopulta
luultavasti/kenties lyödään liian pahasti yli, eikä normaali, toimiva
yhteiskunta tule enää koskaan takaisin. Silloin olemme liittyneet niin
sanottujen epäonnistuneiden valtioiden seuraan, joita maailmassa kyllä riittää,
Somaliasta Venezuelaan ja Nigeriasta Nicaraguaan.
Kun valtion legitimiteetti häviää,
syntyy tilanne, jossa sitä ei enää voida hallita. Silloin kansa on lakannut
kunnioittamasta politiikan pelisääntöjä ja jakaantuu ryhmiin, jotka yhtä typerästi
kuin itsepintaisesti vaativat, että nimenomaan ja ainoastaan heidän tahtonsa on
oltava politiikassa määräävänä. Vastustajat demonisoidaan.
Tällaisen politiikan tunnuslause ”me
teemme mitä tahdomme”, on ollut Suomessa liiankin tuttu, mutta moni on luullut
sen jääneen tässä maassa jo kauas taa. Ikävä kyllä, me näemme saman psykologian
edessämme juuri nyt. Ei politiikassa ole mitään sukupolvelta toiselle
periytyvää oppimiskykyä. Ajatelkaa vaikkapa USA:n vanhaa demokratiaa.
Joskus vähän yli kymmenen vuotta
sitten tämä parlamentaarista hallintoa halveksiva trendi oli vasta alkamassa
pitkän tauon jälkeen ja muistan olleeni siitä monien muidenkin tavoin sangen
hämmästynyt. Raakkujia ja riekkujia ilmaantui laumoina poliittiselle kentälle
vaatimaan oikeutta saada tehdä päätökset vaaleissa käyneiden äänestäjien
sijasta.
Tässä silloisia merkintöjä asiasta:
maanantai 19. syyskuuta 2011
Tarvitaan ydinpommi eli sopulivuoden näköaloja
Tarvitaan
ydinpommi eli sopulivuoden näköaloja
Toistuvat
mediarepäisyt ja massiiviset ”keskustelut” siitä, mitä saa julkisesti sanoa,
ovat tänä armon vuonna 2011 luoneet epätodellisen ilmapiirin. Miten on edes
mahdollista asettaa kyseenalaiseksi täysivaltaisen Suomen kansalaisen, saati
kansanedustajan oikeutta sanoa ja ajatella, mitä haluaa. Mikäli kyseessä on
rikoslain tarkoittama sanavapauden väärinkäyttö, asia muuttuu, mutta
kansanedustajan kohdalla kynnyksen pitäisi olla aivan erityisen korkea, kuten
asiaan perehtynyt juristi Jukka Kemppinen on blogissaan todennut. Varmuuden
vuoksi vielä kerran: kansanedustajan sananvapaus ei ole normaalia alhaisempi
vaan korostetusti suurempi ja suojellumpi.
Tänä vuonna on
voitu havaita, että kuka tahansa kadunmies katsoo oikeudekseen asettua
tuomaroimaan, millaiset sanat saattaisivat pahoittaa vaikkapa Kreikan kansan
mielen, mikä toki lienee kauhea asia sinänsä. Kylmäävää on se, että jonkinlaista
jokamiehenoikeutta sensuuriin pidetään itsestäänselvyytenä.
Se, että
jotakin aivan normaalia ja perusteltua epäilyä demokraattisen järjestelmän
varjopuolista pidetään ajatusrikoksena, on ajassamme jälleen kerran jotakin
uutta, vaikka sille löytyykin paralleeleja sekä 1930-luvulta että 1970-luvulta.
Taistolaisopiskelijoiden surullisenkuuluisa Musta kirja luki imperialistisen ja
siis kiellettävän propagandan pariin länsimaisen ajattelun klassikoita
Freudista lähtien. Pari vuotta sitten kirja muuten julkaistiin uudestaan. Tänä
vuonna John Stuart Mill näyttää jo joutuneen edistyksellisimmän aineksen
vihoihin, koska joku norjalaislurjus siteerasi häntä. Jos uusimman kohun
implikaatiot otetaan vakavasti, hän näköjään saa tässä maassa seurakseen kaikki
muutkin vakavat demokratian teoreetikot Aristoteleesta lähtien. Onpahan ainakin
hyvää seuraa.
Toinen asia
on, että täytyy olla aivan luvallista joka ainoalle Suomen kansalaiselle ja
lisäksi vailla kansalaisuutta oleville täällä asuville ja lisäksi vielä muillekin
sanoa asioita, joista joku voi pahoittaa mielensä. Näin on asia jopa siinä
tapauksessa että tämä joku on esimerkiksi feministi, muslimi tai vaikkapa
kepulainen. Enemmänkin, pidän oikeutenani sanoa vaikkapa niin, ettei
aluepolitiikka maassamme muutu, ellei Helsinkiin pudoteta ydinpommia. Jos tämän
vuoksi ruvetaan kauhistelemaan, että vaadin viattomien pääkaupunkiseudun
naisten ja lasten ja jopa herttaisten kotieläinten kärventämistä kuoliaaksi,
katson että minulla on oikeus närkästyä.
Intellektuellin
ja poliitikon ero on siinä, että edellinen joutuu yhä uudelleen perustelemaan
itselleen mielipiteensä ja myös sen päämäärän, johon pyrkii. Tämä siksi että
hänen maailmansa on avoin ja jokainen tärkeä uutuus pakottaa järjestämään sitä
ainakin jossakin määrin uudelleen, jotta uutuudelle, joka on pakko tunnustaa
realiteettina, voitaisiin antaa sille kuuluva sija ja merkitys. Poliitikko
pyrkii tiettyyn päämäärään ja kaikki muu on hänelle välinettä. Niinpä uusi
tieto ei ole hänelle intellektuaalinen vaan poliittinen haaste: miten sitä
voidaan käyttää hyväksi?
Poliitikon
klooni hieman alemmalla valtiollisella tasolla on älymystön liepeillä
pyörivä hangaround-porukka, joka ei muodosta omaa mielipidettä,
vaan kannattaa, kannustaa ja fanittaa poliitikkoja ja muita älyllisinä
johtajina pitämiään. Vastaavasti se on sotatilassa näiden vastustajia vastaan.
Tälle ainekselle jokainen itsenäinen ajatus on vaarallinen ja sille on
ominaista varislaumaefekti. Kun haukka ilmestyy variksen näköpiiriin, tämä
kiljaisee ja heti syöksyy paikalle kokonainen lauma samoja intressejä edustavaa
ainesta, joka yrittää poistaa rauhanhäiritsijän. Varislauma ei käy keskustelua,
vaan sen huudoilla on toisenlaisia funktioita: yhtäältä niiden tarkoitus on
tietenkin pelottaa tunkeutujaa, mutta toisaalta ne myös antavat laumalle turvaa
ja tiedon siitä, ettei kukaan sen jäsen ole yksin.
Reviiri, jota
lauma puolustaa, on rajattu poliittisella korrektisuudella. Eivät ainoastaan
väärät johtopäätökset, hankalat tiedot ja epätoivottavat stereotypiat pane laumaa
raakkumaan. Yksi ainoa väärä sana riittää nykyään aiheuttamaan äänekkään
reaktion, jonka äänimaisemasta on turha etsiä älyllistä avoimuutta ja
pyrkimystä keskusteluun. Totuus on jo tiedossa ja sen loukkaajat on vain
löydettävä ja karkotettava. On tärkeää huomata, ettei edes yritetä ymmärtää,
mitä sanoja tarkoitti, vaan kaikki huomio keskittyy siihen, mitä
hän sanoi.
Joskus
maailmassa toimittajia verrattiin sopuleihin, jotka juoksivat kritiikittömästi
lauman johtajan perässä. Vertauksen havaittiin pian ontuvan, sillä
sopulilaumalla ei ole johtajaa. Muutenkin sen käytös on mystisellä tavalla
päätöntä ja itsetuhoista. Vaikka poliittisesti korrektiin puoliälymystöön
osittain sopiikin sama luonnehdinta, on sen käyttäytymiskaava kuitenkin
toisenlainen: ei se pelkästään lyllerrä päämäärättömästi eteenpäin (mitä
pitemmälle sitä parempi), vaan myös reagoi nopeasti ja rajusti reviirin
häirintään, minkä aiheuttavat niin hankalat tiedot kuin pelkästään väärät
sanat.
Luulin jo
hetken, että uusimmassa raakkujaisnäytelmässä kyse oli kyynisyydestä. Nyt
ymmärrän, että totuus on karumpi. Suuri enemmistö niistä, jotka ovat
reagoineet, eivät ole osoittaneet minkäänlaista pyrkimystä ymmärtää sanottua,
vaan tulkitsevat sitä mielivaltaisesti ja mielettömästi lietsoen moraalista
suuttumustaan ja sepittäen toinen toistaan hurjempia tarinoita ilman
vähäisintäkään perustetta. Poikkeukset ovat olleet erittäin harvinaisia.
Helsingin Sanomien Ville Blåfield oli harvinainen poikkeus, joka jutussaan
”Siis mä kuolen!” (HS 17.9.) osoitti normaalia todellisuudentajua. Hänen
tulkintansa mukaan ”sen sijaan että Jussi Halla-Ahon otsikoidaan vaatineen
Kreikkaan sotilasjunttaa, tulisi otsikoida Halla-ahon pitävän demokraattista
yhteiskuntamallia Kreikan kriisin ongelmana. Ja sitten olisi mahdollista kysyä:
voisitteko hieman tarkentaa?” Blåfield sai netissä melkoisen ryöpytyksen.
Blåfieldin
vastapainoksi sama HS:n numero toki julkaisikin Sami Sillanpään jutun
”Peruspelkurit”, jossa runoiltiin Halla-ahon ihailleen fasismia ja vaatineen
panssarivaunujen käyttöä kansaa vastaan, mikä todistaa pelkurimaisesta
piiloutumisesta panssarin turvaan, josta kelpaa ammuskella suojattomia.
Tällaista kun itse asiassa on myös nimetön nettikirjoittelu.
Onko kyse enää
edes pelkästä älyllisestä epärehellisyydestä? Pikemminkin näyttää olevan niin,
että kiihtynyt lauma menettää todellisuudentajunsa eikä halua ajatella, mitä
viholliseksi koettu sanoo. Tämä ei enää tunnu epärehellisyydeltä, koska koko
oma lauma ei voi olla epärehellinen ja ainakin se on oikealla asialla ja
vihollinen väärällä, joten koko kysymys on joutava. Tämä asenne on liiankin
tuttu taistolaisuuden ja suomettumisen kaudelta. Kehityksen suunta on selvä ja
kiinnostavaa on vain se, mihin asti se voi jatkua ennen kuin yleisemmin
tajutaan koko asian irrationaalisuus ja tuhoisuus. Viimeksi muutos tapahtui
vasta sitten, kun Neuvostoliitto romahti.
Kun ympäristö
on tällainen, ei voi muuta kuin toivottaa onnea rasisimin ja fasisimin
vastaiselle taistelulle vanhaan saksalaiseen tapaan: ”Hals-und Beinbruch!”
Helppoa ei tule olemaan.
maanantai 5. joulukuuta 2022
Ajan hermolla
Terävää
puhetta ajasta ja ilmiöistä
Lauri Taneli
Lassila, Nihilismin myytti. Esseekokoelma. Kirjokansi 2022, 179 s.
Kirjan alkupuolen
esseissä tuli lukijalle mieleen, kukas muu kuin itse Nietzsche, jonka
teemojakin niissä käsitellään. Sama häikäilemättömyys kohteen kimppuun käymisessä,
sama viehtymys paradokseihin ja sama rajuus arvostelmissa ja johtopäätöksissä.
Mutta niin
suuriin saappaisiin astumisessa on omat vaaransa. Toimiminen yleiskäsitteiden
tasolla merkitsee usein irtautumista empirian maailmasta, eikä ole suinkaan
varmaa, etteikö se, mikä historian suurmiehen suusta kuulosta hienolta ja
vakuuttavalta, saattaisi suomalaisen nuoren miehen suusta kuultuna kuulostaa
enemmän tai vähemmän koomiselta.
Tällaisia tuli
mieleen kirjaa aloitellessa ja tietyt epäilykset vaivasivat tätä lukijaa miltei
kirjan puolivälin tienoille saakka.
Mutta sitten
teksti alkoi pitää otteessaan. Ei tässä ole kysymys mistään mahtailevasta poseerauksesta
ja tuomion lausumisesta aikakaudelle ja maailmalle. Nuori mies kirjoittaa asiaa,
ei häntä innoita pelkkä omien sanojensa kuuleminen ja poseeraus
samanmielisille.
Esseet käsittelevät
useita aihepiirejä, joista yksi on juuri nihilismi, monimielinen käsite, joka
kiehtoi myös Nietzscheä. Nihilismi on kirjoittajan mielestä aikakauden
keskeisiä ilmiöitä, se on itsediagnoosi ja kiertoilmaus patologisen vastuuttomalle
kulttuurille. Kirjoittajan mielestä aikakautemme pelkää merkitystä, joka
puolestaan jo merkitsee vastuuta eli vapauden rajoja: vastuuton on olematon,
hän ei kosketa mitään, ei valitse mitään, ei muuta mitään ja jättää jälkeensä
vain jätteitä.
Tämä saattaa
kuulosta tyhjältä sanahelinältä korkealla abstraktiotasolla ja turhalta
saarnamiehen paatokselta. Kirjoittajalla on kuitenkin painavaa sanottavaa aivan
konkreettisista kysymyksistä ja niistä hän puhuu kirjan muissa luvuissa.
Meitä ei lopultakaan
vaivaa nihilismi, vaan hedonismi, päättelee kirjoittaja. Hedonismi ylentää
luonnollisen taipumuksen hyveeksi, mikä luonnollisesti hivelee sian omaatuntoa…
Näinhän se
taitaa olla, mutta Jumalan kuoleman jälkeen se taitaa olla ainut, mikä yhdistää
riidattomasti kaikkia ihmisiä, tai itse tuo taipumus yhdistää kun taas pyrkimys
sen toteuttamiseen erottaa.
Poliittisena
eläimenä ihminen ja erityisesti tämän ajan suomalainen ihminen ansaitsee yhtä
lailla ihmettelyä kuin halveksuntaa. On hämmästyttävää, miten auliisti laumat
seuraavat kellokkaitaan, joiden lausumilla typeryyksillä luulisi jo saavan älykääpiötkin
kaikkoamaan joukosta.
Demokratia,
jonka ihanteita kirjoittaja kannattaa, perustuu ajatukseen yksilöiden
harkintakyvystä ja perimmäisestä rationaalisuudesta. Tässä suhteessa
kirjoittaja on hyvin skeptinen: laumakäytös on niin silmiinpistävän älytöntä,
ettei ihanteellisen demokratian toteutumisella näillä näkymillä ole mitään
mahdollisuutta.
Kirjoittaja ei
ota kantaa siihen, onko asia ollut aina näin. Koska kirjan jälkimmäisessä
osassa liikutaan joka tapauksessa todellisuuden eikä pelkkien abstraktioiden
maailmassa, olisi kiinnostavaa tietää, mikä on poliittisen idiotian
yhteiskunnallinen rooli historiassa, elämmekö kenties nyt aivan poikkeuksellista
aikaa?
Kirjoittaja
puhuu paljon demokratian olennaisista elementeistä ja niin sanotusta
demokratian itsepuolustuksesta, jonka merkeissä on viime vuosina
tosiasiallisesti käyty preventiivistä hyökkäyssotaa niitä vastaan, joilla
demokratian periaatteiden mukaan pitäisi olla yhtäläinen oikeus poliittiseen
kantaansa ja sen tuomiseen politiikan vaikuttajaksi.
Sananvapautta on
rajoitettu häikäilemättömästi sekä tiedonvälityksessä että jopa turvautumalla lain
sallimin keinoin väkivaltaan eli rankaisemiseen. Typerä lauma osoittaa suosiota
mille tahansa hyökkäykselle, joka tehdään sen omaksuman poseerauksen hengessä
tai nimissä, vaikka sitten demokratian alkeellisimpiakin periaatteita vastaan.
Lehdistö on osoittanut niin ala-arvoista
suhtautumista sananvapauteen, että sen olisi jo pitänyt herättää kuolleetkin. ”Vihapuheen”
vastustamisen varjolla on sorruttu jopa vastenmieliseen, avoimeen valehteluun,
josta tunnettu hihamerkkijuttu säilyy ajasta aikaan yhtenä räikeimpänä
todistuksena. Sitä kirjoittaja ei tosin mainitse.
Sen sijaan
kirjoittaja puuttuu paljonkin siihen, miten epädemokraattista on väkivalloin
kieltää mitään sanomaa tai mielenosoitusta jonkin asian puolesta tai vastaan.
Niin sanotut antifasistit ovat nimenomaan tietyn sortin fasisteja, mitä he
eivät itse näytä lainkaan ymmärtävän.
Joskus tuntuu
siltä, että kirjoittaja haaskaa aiheettomasti ruutiaan aivan ala-arvoisen
ajattelun ja käytöksen kumoamiseen, mutta tosiasia on, että poliittinen lauma
tällä hetkellä edustaa suureksi osaksi juuri tuollaista tasoa.
Massamaahanmuutto
on asia, joka syystä hämmästyttää kirjoittajaa. Miten on mahdollista, että
suuri enemmistö nimenomaan poliittisista piireistä suhtautuu tuohon äärimmäisen
vaaralliseen ja joka tapauksessa peruuntumattomaan ilmiöön niin holtittoman
myöstäsukaisesti.
On mahdollista,
että massamaahanmuutolla on vielä joskus tulevaisuudessa joitakin myönteisiä
seurauksia, ainakin, mikäli se pysyy tietyissä rajoissa. Sen kuitenkin näyttää
vasta tulevaisuus ja varaukseton myöntyväisyys niin valtavan valinnan edessä
rikkoo pahasti kaikkia terveen järjen postulaatteja, erityisesti ns.
varovaisuusperiaatetta: pannaan kaikki peliin, vaikka voiton mahdollisuudet
ovat lievästi sanoen epävarmat.
Mitä tästä
aikakautemme eräästä merkittävimmästä ilmiöstä on lopulta odotettavissa? Kuten
kirjoittaja huomauttaa, asiaa ei tietenkään vielä voida todistaa. Empiirinen
kokemus kaikkialla puhuu kuitenkin siitä, että Suomen kaltaisessa maassa
tulevaisuuden yhteiskunnassa vallitsee silloin entistä paljon vähäisempi keskinäinen
luottamus ja solidaarisuus. Eliitti erottautuu massoista omiin linnakkeisiinsa
kuten Amerikassa ja yhä nöyryytetympi perinnöllinen paarialuokka palvelee sitä
sen ehdoilla.
En pyri tässä
esittämään tarkasti sitä, mitä kirjoittaja sanoo, siitä kiinnostuneille
suosittelen kirjan lukemista. Joka tapauksessa eliitin ja massojen suhde on
kirjoittajan mielestä politiikan olennainen ulottuvuus, äänestäjäkunta on vain
lauma lampaita, jotka syövät ehdottomasti kaiken, mitä niille kehdataan syöttää
ja mäkätttävät kiitostaan.
Kirjoittajalla
on paljon briljantteja kiteytyksiä aikakautemme ilmiöistä ja ajattomammistakin
instituutioista, kuten narrin roolista ja sen ehdoista ja rajoituksista
erilaisissa hoveissa. Teräviä ja aina hienosti muotoiltuja ajatuksia esitetään
myös toisinajattelusta, nationalismista ja salaliittoteorioista.
Kirjoittajalla
itsellään on poliittista kokemusta vihreiden ja vasemmistolaisten piiristä ja
hän sanoo yhä kannattavansa monia niiden ideoita. Valitettavaa vain on, että
niissä piireissä on sorruttu sokeaan globalismin ja massamaahanmuuton
kannattamiseen ja arvottomaan politikointiin eli ”vihollisen” tuhoamiseen
pyrkivään kikkailuun sen sijaan, että olisi osoitettu aitoa kansalaishenkeä ja
edes pyritty toimimaan demokratian pelisääntöjen mukaisesti.
Mutta tämän
eliitin kannattajakunnassa taitaa koko ajan tapahtua eroosiota. Ennemmin tai myöhemmin
pää tulee vetävän käteen.
Sivumennen
sanoen, Dostojevskin Riivaajissa salaliittolaisten kerrottiin pyrkivän
vallankumoukseen niin sanottujen viisikkojen avulla. Ne olivat konspiratiivisia
soluja, jotka eivät tunteneet toisia vastaavia soluja.
Tämä kirja ei
sorru helppohintaisiin salaliittoteorioihin, mutta ei myöskään lähde
sellaisesta aksioomasta, ettei eliitillä nyt ainakaan missään tapauksessa voisi
olla keskinäistä, kulissientakaista yhteistyötä.
Tämä on tervejärkistä
puhetta. Nykyään näyttää lauma uskovan mitä ikinä tahansa sille viitsitään tarjota,
jopa aivan vastoin tervettä järkeä. Kuka kuvittelee kaikkivaltiaan Venäjän
ratkaisseen USA:n presidentinvaalit, kuka taas luulee, ettei Kiovan Maidanilla
vuonna 2014 CIA missään tapauksessa voinut olla osallisena. Ja jotkut katsovat,
että puheet länsimaiden väestönvaihdosta ilmentävät uskoa
salaliittoteoriaan…
Nämä esseet ovat
virkistävä poikkeus nykyisen kulttuurisen Gleichschaltungin oloissa.
Arvaan, että kirjaa on turha etsiä suurten kirjakauppojen hyllyiltä. Netistä se
toki löytyy.