Monenlaista viheltäjää

 

Suomen pappistyyppejä

 

Papisto oli vanhassa sääty-yhteiskunnassa lähinnä kansaa oleva sääty, jonka merkitys maamme kulttuurin historiassa on korvaamaton.

   Papit olivat akateemisen tutkinnon suorittaneita ja ”Euroopan sivistyneimpiä pappeja”, kuten Jakov Grot 1800-luvun alkupuolella itäistä Suomea matkatessaan mainitsi. Maassamme matkustaville säätyläisille pappilat tarjosivat säädynmukaisen yösijan ja usein vielä henkevää ja uutisista kiinnostunutta iltaseuraa.

   Pappilat olivat aikansa kulttuurikeskuksia, valvoen ja hoitaen kansanopetusta, tiedottaen kruunun käskyistä ja muista kuulutuksista, lääkiten sairaita ja pitäen väestökirjanpitoa. Papit levittivät tietoa uusista viljelytavoista, harrastivat koskenperkausta ja muuta hyödyllistä toimintaa.

   Pappiloissa myös usein pidettiin punssin ja viinien elähdyttämiä kemuja ja soitettiin ja laulettiin. Niissä myös luettiin ja osattiin vieraita kieliä. Gunnar Suolahden tutkimukset ”Suomen papisto” ja” Suomen pappilat” antavat vakuuttavan kuvan siitä, ettei tuo vanha instituutio ollut 1700-luvullakaan mikään turhanaikainen taakka talonpoikien harteilla eikä palvellut vain kansan tyhmentämistä.

   Koko systeemiä ylläpidettiin tietenkin talonpoikien työn hedelmillä, tässä tapauksessaheidän suoraan papille maksamillaan veroilla. Hyvän ja vauraan seurakunnan kirkkoherrat olivat paikallisia ruhtinaita, kuten Matti Klinge on maalaillut teoksessaan ”Iisalmen ruhtinaskunta”.

   Se, joka on käynyt Mikkelissä Kenkäveron pappilassa vakuuttuu varmasti siitä, että ajan oloissa rovastit saattoivat tosiaan olla melkoisia napamiehiä alueellaan.

   Pappissukujen merkitystä Suomen historiassa ei tarvitse erikseen korostaa. Se oli erityisesti suomenkielisen sivistyksen kannalta varsin keskeinen ja sieltä polveutuvat monet alansa merkkimiehet.

    Koska papit olivat oppinutta säätyä, sijoitettiin muutkin oppineet valtiopäivillä papistoon ja itse asiassa kaikki maisterit olivat suorittaneet ns. pikkuteologi-tutkinnon, eikä ollut harvinaista nähdä muidenkin maisterien, kuin varsinaistenpappien nousevan saarnastuoliin.

   Pappissukujen menestyneimmistä jäsenistä voi mainita Alopaeukset, jotka polveutuivat kerimäkeläisestä Tuomas Kettusesta. Magnus Alopaeus, joka toimi Venäjän puolella Vanhassa Suomessa, palveli diplomaattina kolmea Venäjän hallitsijaa sekä Berliinissä että Lontoossa. Hänen veljensä David oli myös diplomaatti ja korotettiin ansioistaan kreiviksi.

   Yleensähän diplomaatit ja ainakin maidensa lähettiläät olivat aatelisia ja jopa suuraatelisia. Alopaeukset, jotka polveutuivat savolaisesta talonpoikaissuvusta, olivat poikkeus joukossa ja nousivat asemaansa luterilaisen pappistaustan ansiosta.

   Pappistyyppejä mahtui maamme historiaan monenlaisia ja tyypillisen papin hahmo näyttäisi selvästi muuttuvan 1800-luvun mittaan.

   Joskus 1600-luvulla papit saattoivat olla myös pahamaineisia juoppoja ja tappelijoita ja vielä myöhemminkin tapahtui, että he pitivät kapakkaa ja juottivat seurakuntalaisiaan (ks. Vihavainen: Haun mäntylä tulokset ).

   Mutta yleisesti ottaen toki papin piti olla esimerkkinä seurakunnalleen, tosin oman säätynsä mukaisella tavalla. Eihän nyt sentään voinut olettaa, että myös seurakunta joisi punssia ja laulaisi Bellmanin lauluja. Sellainen kuului säätyläisille.

   Niin Ilmari Kianto kuin Juhani Aho piirtävät kotipappilastaan mitä herttaisimman kuvan, vaikka molemmat olivat melkoisia libertiinejä ja ajan aatteiden tuntijoita. Heidän isänsä olivat synoaattisia hahmoja, joiden elämäntavalla oli oma oikeutuksensa.

   Herännäisyys vei pappienkin elämän kansan suurennuslasin alle. Jos papilta puuttui Kristukesn sisällinen tunto, niin mikä pappi se oikeastaan olikaan? Leipäpappi ja kenties susi lammasten vaatteissa?

   Minusta näyttää siltä, että 1900-luvulle tullessa koko papin ideaalityyppi oli muuttunut. Entiset joviaalit maisterit ja opiskeluaikojensa remujamista muistelevat maailmanmiehet olivat korvautuneet synkkäkatseisilla Herran palvelijoilla, joilta ei riittänyt ymmärtämystä edes ruokaryypylle, saati illanistujaisille, Bellmanista puhumatta.

   Ilmari Kianto eräässä tarinassaan piirsi vielä 1900-luvulla kuvan juoposta papista, joka oli varmasti joukossa poikkeus ja siksi kai synkkään Pohjolaan joutunutkin. Zachris Topelius 1800-luvulla peräti kertoi suorastaan goottilaista kauhua Eugene Suen tyyliin huokuvan tarinan papista, joka oli kaikenlaisen mahdollisen synnin pauloissa, juotti seurakuntalaisiaan, piti rakastajatarta ja tappoi aviottomat lapsensa…

Siitä seuraavassa:

Sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Aulangon pastorinvaali

Aulangon pastorinvaali

 

Pakkasen paukkuessa nurkissa tarvitaan iltaisin räiskyvä takkatuli, jonka ääressä sopii kertoilla vaikkapa kauhujuttuja, kuten joskus oli tapana. Takan puuttuessa voi sytyttää pienhiukkasia syöksevän rasvaliekin, jonka ilkeässä loimussa tulee väkisinkin miettineeksi kohtaloaan määrärahoista riisutun sairaalan letkuissa vaipanvaihtoa odottamassa.

   Muuta hauskaahan siellä ei lienekään. Nauttikaamme siis sitä ennen siitä, mitä on tarjolla. Edessä on kauhujen taival, ellei armelias viikatemies osu kunnolla silloin kun tarvitaan. Hui sentään tätä aikaa!

   Mutta osattiin sitä ennenkin. Topeliuksen Talvi-iltain tarinoiden ensimmäinen nide sisältää Kuninkaan hansikkaan ja Linnaisten kartanon vihreän kamarin ohella muun muassa mainion kuvauksen 1800-luvun alkupuolen Helsingistä: Vinsentti Aaallonhalkoja. Sille ei taida olla vertaista sarjassaan ja se pitäisi lukea jokaisen, joka joutuu Helsingissä jostakin syystä oleskelemaan.

   Pitkään sen sijaan kavahdin romaania tai kertomusta nimeltä Aulangon pastorinvaali. Sen nimi vaikutti niin tylsältä. Se oli aivan turhaa. Kyseessä on mitä mainioin goottilainen kauhuromaani Eugene Suen hengessä.

   Se on sijoitettu suomalaiseen pitäjään, jonka nimeksi on otettu Aulanko, jolla ei ole mitään tekemistä oikean Aulangon kanssa, kuten tekijä korostaa. Miksi moinen nimi on valittu, jää lukija ihmettelemään, mutta ehkä kaikella ei ole tarkoitusta, kuten rohkenen joskus ajatella.

   Aulanko on lyhyesti sanoen sielunvihollisen valtaama suomalainen pitäjä, jossa synkkä pahuus lyö vastaan joka lävestä. Kun nuori maisteri saapuu sinne papiksi, hän saa kuulla omituisia, joskin vältteleviä kertomuksia edeltäjästään, joka näyttää olleen todellinen maailmanlapsi, mässääjä ja irstailija, jonka ansiosta viinapaholainen oli saanut koko pitäjän pauloihinsa.

   Koko se saatanallinen pahuus, joka oli pesiytynyt Aulangon pappilaan, ei kuitenkaan ollut mitään tavanomaista periksi antamista viinapirulle, lihan himolle ja silmäin pyynnölle. Sellainenhan oli monen arvostetunkin kirkonmiehen kohdalla kovin tavanomaista noina aikoina, jolloin herätysliikkeet nousivat pappiloiden menoa tuomitsemaan.

   Aulangon pastori Ödmark-vainaan pahuus oli omaksuttu suorastaan itse pääkallonpaikalta, suoraan Tukhomasta, kuninkaan hovista ja välillisesti vielä kauempaa. Salaisessa kirjastossa oli monenlaista teosta, joissa usein luki kannessa pahaenteinen tekijän nimi, Voltaire…

   Ja synkässä pappilassa oli todellakin synkkä salaisuutensa, josta monet tiesivät, mutta kaikki vaikenivat. Kun osasi etsiä, päätyi yllättäen tunkkaiseen ja pimeään huoneeseen, jossa asui lapsia, pastorivainaan lapsia.

   Se oli murhaluola, jonka saastaisessa ilmassa lapset olivat kuolleet toinen toisensa perään. Sinne johdatti pastorin muuan jalo mustalainen Joosua, hieno, joskin hieman villi hahmo, jonka tapaamme monissa aikakauden kirjoissa, myös Runebergilla.

   Kolme lasta kahdeksasta riutui yhä hengissä. alun perin he olivat olleet terveitä ja reippaita, mutta nyt masennettuja ihmisraunioita jo ennen aikuisuuttaan. Kyseessä oli itse asiassa saatanallinen, pitkitetty murha, jonka toimeenpano tapahtui tämän maailman ruhtinasta palvelleen pastorivainaan suostumuksella, mutta viime kädessä pahuus lähti naisesta, mamsellista ja motiivina olivat rahat, prelaatin kokoamat rikkaudet.

   Myöskään mamselli Durin ei toki ollut kaiken pahuuden viimeinen alkusyy, pastori Ödmarkin sybariittinen hillittömyys, tuo kiljuva jalopeura löysi toki muitakin kohteita raivolleen, mutta lasten murhaaminen oli hänen vastuullaan.

   Mutta entä seurakuntalaiset? Topeliaaninen kuva Suomen kansasta täydentyy tässä romaanissa sen irvikuvan kautta, joka syntyy viinan ja paheen pauloissa olevan villin rahvaan kuvauksesta. Sivistystä ja Jumalaa yhtä lailla halveksiva mölisevä lauma käy rohkealle maisteri-pastorille jopa hengenvaaralliseksi, mutta hän vie ”sodan epäjumalia vastaan” voitokkaaseen loppuun.

   Rovasti, tohtori ja tähdistön ritari Wenzel Ödmark oli neljäkymmentä vuotta johdattanut seurakuntaansa ja sen sijaan, että olisi johdattanut sen virvoittavien vetten tykö, oli luovuttanut sen itselleen saatanalle. Itse pastorinvaali, josta kertomus on saanut nimensä, on myös kandidaattien kannalta vähemmän imarteleva.

   Luihut pyrkyrit koettivat parhaansa mukaan mielistellä rahvasta ja vedota sen synteihin ja muihin heikkouksiin. Viekkain ja tunnottomin kaikista kandidaateista oli kuitenkin pastori Idegran, joka oli sekä koronkiskuri että mamselli Durinin rakastaja ja rikostoveri.

   On turha todetakaan, että paha saa lopulta ansaitun palkkansa ja Jumalan sana tulee kunniaan myös Aulangon pitäjässä, joka oli syntiensä tähden viheliäiseksi tullut. Kuten sarjafilmien kohdalla, niin tässäkin on luultavasti väärin kertoa mahdolliselle lukijalle, miten Herran tiet lopulta kulkivat. Yhtä kaikki, kun vt. kirkkoherra Erland Stjernkors lähti Aulangosta, oli satamäärin ihmisiä kokoontunut häntä saattamaan.

   Kieseissä seisoi takana mustalainen Joosua ja viime hetkeen viipyi ajoneuvojen vaiheilla kaksi nuorta naista, jotka Stjernkors oli ensimmäisenä saattanut valon tielle: Allfrida Ödmark ja Loa Åkerström.

   Tällainen oli tarina ja vaikka Hämeenlinnan Aulangolla ei ole mitään tekemistä kirjan tarkoittaman pitäjän kanssa, en voi estää väristysten käymistä syntisen ruumiini läpi, kun joudun ajamaan sen ohi. Ja sentään mieleeni tulee, että olivat ne papitkin ennen aika velikultia. Vertaapa niitä nykyisiin lälläreihin…