Kansallisen läträyksen erikoispiirteet

Vaikea yhtälö

Kustaa H.J. Vilkuna, Juomareiden valtakunta. Suomalaisten känni ja kulttuuri 1500-1850. Teos 2015, 630 s.

Ilkka Mäntylä julkaisi takavuosina mainiot alkoholinkäytön historiansa otsikoilla Suomalaisen juoppouden juuret ja Suomalaisen juoppouden kasvu. Kustaa H.J. Vilkuna, jonka perspektiivi on pitempi, on suorastaan peilannut koko suomalaisen yhteiskunnan rakennetta ja sen kulttuuria alkoholikysymyksen valossa.

Idea on erinomainen ja voin ainakin omasta puolestani sanoa, että se on suoritettu varsin vaikuttavalla tavalla. Kirjoittaja vyöryttää aineistonaan valtavan määrän konkreettisia tapauksia vanhoista tuomiokirjoista. Usein ne ovat kaikessa ilmeikkyydessään hykerryttäviä tai traagisia, enimmäkseen sangen todistusvoimaisia.

Kun kysymyksenasettelu on noinkin kunnianhimoinen, seuraa siitä joskus hieman puuduttavaa toistoa, vaikka yleisesti ottaen kirja on sangen lukukelpoinen. Siinä on jaksettu pitää kiinni analyyttisyydestä eikä ole sorruttu menneisyyden bisarreilla yksityiskohdilla herkutteluun. Niitähän kyllä riittää tällaisen teeman kohdalla loputtomasti, niin menneisyydessä kuin nykyisyydessä ja arvatenkin vielä tulevaisuudessa.

Alkoholi on tosiaankin inhimillisen kulttuurin villi elätti, jota on kautta aikain yritetty pitää aisoissa, nautinnon ja levon lähteenä, mutta samanaikaisesti on ollut yritettävä estää sitä pääsemästä isännäksi talossa. Yhteiskunnassa hallitsevat ryhmät ovat pitäneet oikeutenaan säädellä muiden juomista ja luoda sille normeja.

Sitä paitsi alkoholin taloudellinen merkitys on ollut erittäin huomattava. Venäjällä viinavero jossakin vaiheessa oli peräti valtion suurin tulonlähde ja suuri sen merkitys oli Ruotsissakin, sekä sitä valmistaville että siitä veroa maksaville.

Myös kiusaukset sääntöjen ja lakien rikkomiseen olivat aina suuria. Niinpä alkoholirikoksilla on ollut hyvin merkittävä osuutensa oikeusistuinten työssä koskien sekä humalakäyttäytymistä että laitonta valmistamista ja myyntiä.  Myös eräät ryhmät, kuten nuoriso, ovat aina tunteneet suurta tarvetta heille asetettujen kieltojen rikkomiseen. Kulttuurin normien alaisena ei ihminen aina viihdy.

Alkoholi ja kulttuuri ovat todella kiinnostava pari. Etelässä on vanhastaan katsottu, että kulttuuri loppuu siellä, missä rypäle ei enää kasva. Rypälejuomat ovat kuitenkin jo varhain levinneet laivalasteittain myös pohjolaan ja palvelleet yleensä ylempien luokkien juhlia ja arkeakin.

Alkoholiin ja sen käyttöön liittyy hyvin monenlaisia kulttuurisia asioita, erilaisten juomien valmistamisesta sosiaalisiin tapoihin, juhlien viettoon, kievarilaitoksen ja muun anniskelun järjestämiseen, yhteiskunnan eri ryhmien asemaan ja vaikkapa ulkomaankauppaan. Käsitykset säädyllisestä elämästä, kohtuudesta ja sopivaisuudesta voidaan rekonstruoida tapauksissa, joissa niitä rikotaan ja asioita puidaan oikeudessa.

Sääty-yhteiskunnalla kullakin ryhmällä oli omat käyttäytymisnorminsa, joiden rikkomista usein pidettiin suorastaan laittomuutena ja jumalallisen järjestyksen uhmaamisena. Alkoholia saattoi yleensä vaaratta nauttia omassa kodissaan joutumatta yhteiskunnan sanktioiden kohteeksi, mutta ei tämäkään suinkaan ollut ilman muuta selvä asia.

Kuten tunnettua, entisinä aikoina juotiin paljon ja jopa valtavasti, ainakin päätelleen tietyistä tilastoista ja muista asiakirjoista. Rohkenen kuitenkin uskoa, että ihminen ei tuolloin kestänyt viinaa eikä jaksanut juoda olutta juuri sen enempää kuin nykyisinkään, vaan luultavasti hieman vähemmän, pienempiä kuin olivat.

Usein mainitut, suurille herroille määrätyt suuret juomamäärät lienevät osaksi menneet esimerkiksi palvelijoille ja erilaisten palkkioiden maksamiseen.

Siitä huolimatta juominen oli usein aivan hillitöntä ja saatettiin aloittaa jo aamulla. Päissään olivat joskus niin papit kuin virkamiehet, jopa siihen määrään, ettei tehtävien hoitamisesta tullut mitään.

Silloin yleensä yritettiin todistella, että oli otettu korkeintaan vain kolme ryyppiä, s 4 cl. Tosin joskus ryypyllä eli ryypillä tarkoitettiin myös jumprua (jungfru), joka oli kaksi kertaa isompi määrä.

Suurten olutmäärien kittaaminen näyttää juopottelulta, mutta kirjoittaja arvioi, että väkevin laatu eli herrainolut oli vahvuudeltaan vain 3,5 prosenttia.

Tämä luku on hieman problemaattinen, eikä sen merkitystä voi ymmärtää tietämättä ensin, onko kysymys painoprosenteista vai tilavuusprosenteista. Edellisiähän meilläkin käytetttin vielä ennen EU:ta, toisin kuin muualla maailmassa.

Toisekseen, vanhana sahdintekijänä tiedän, että 3,5 prosenttia ei ole mikään raja väkevyydelle. Hiivasieni kuolee vasta 13 prosentissa ja alkoholia aineeseen tulee noin puolet käytetyn sokerin määrästä. Käyttämällä hyvin makeaa vierrettä saadaan hyvin väkevää olutta.

Oluestakin saatettiin humaltua kelpo lailla ja ennen 1700-lukua se olikin lähes ainoa rahvaan alkoholijuoma. Viinit menivät yleensä säätyläisten kurkkuun.

Kun näyttää siltä, että kannullisesta (2,6 litraa) tai jopa tuopista (1,3 litraa) olutta saattoi tulla aikamoiseen tuiteriin, tulkitsen asian niin, että kyseessä oli silloin väkevämpi, ehkäpä noin 5-6 prosenttinen aine nykyisillä tilavuusprosenteilla, tai enemmänkin.

Suuren Pohjan sodan aikana väkevä viina sitten villitsi suomalaisetkin ja samalla vuosisadalla ryhdyttiin myös yhä udelleen toimeen juopottelun hillitsemiseksi. Kustaa III kuitenkin sitten vuosisadan lopulla antoi talonpojille rajoitetun kotipoltto-oikeuden ja 1800-luvun alkupuoli sujui todellisessa humussa ja sumussa. Silloin myös alkoivat herätysliikkeiden ankarat raittiussaarnat.

Toki papisto oli ennenkin saarnannut viinajuontia vastaan, nimenomaan rahvaan juopottelua. Papisto itse hyvin usein keitti ja anniskeli viinaa ja juoppo pappi on klassinen hahmo, joka tunnetaan aina 1900-luvun alkuun saakka. Kuvauksia on esimerkiksi Sakari Topeliuksella ja Ilmari Kiannolla.

Kyseessä eivät olleet kaksoisstandardit, sillä alemmille säädyille eivät kerta kaikkiaan sopineet samat käyttäytymistavat kuin ylemmille. Samanlainen suhdehan vallitsi myös aikuisten ja nuorten välillä.

Samaan aikaan kun säätyläiset joivat punssia ja viiniä ja laulelivat Bellmanin lauluja, saattoi rahvas päihtyä älyttömäksi ja tehdä ja puhua kaikenlaista sopimatonta, mikä loukkasi koko yhteiskunnan ja kulttuurin perustuksia. Sellaista toimintaa oli pakko rajoittaa eri tavoin.

Kurissa pidettävä ryhmä oli 1500-luvulta lähtien talonpoika, mutta 1900-luvun alkuun mennessä hänestä olikin kehitetty jo jalon kansan hyveiden perikuva ja aisoissa pidettävien renttujen leiman saivat nyt kantaakseen hänen alapuolellaan olevat ryhmät, joukossa tietenkin nuoriso, jonka piirissä viinalla oli aina ollut tietty miehuuden osoittamisen arvo.

Miesten juopottelua pidettiin muutekin yleisesti ottaen asiaankuuluvana. Naisten kanssa oli toisin ja vaikka naisten juopottelu oli harvinaisempaa, sai siitä helpommin juopon leiman. Perheväkivaltaa esiintyi ja juopompi puoliso tuppasi paheellaan raunioittamaan talouden, uhkasipa henkeä ja terveyttäkin.

Sairaalloista alkoholismia tietenkin myös esiintyi ja sitä ”parannettiin” hullujenhuoneella, ellei halvempi keino eli ruoskiminen auttanut.
Nimenomaan suomalaisia arveltiin aina joskus erityisen hillittömiksi alkoholin nauttijoiksi, joka ruotsalaisiin verrattuna. Myös saamelaiset saivat niskaansa samankaltaisia epäilyksiä.

 Saman ilmiön voimme todeta myös Amerikasta, jossa joskus oli kapakan ovella kielto myydä viinaa suomalaisille ja intiaaneille. Tänäkin päivänä alkoholin vieminen intiaanireservaatteihin on rangaistava teko.

Olipa puhe suomalaisesta viinapäästä, jota etenkin 1900-luvulla yritettiin todistella, totta tai tarua, sopi viinan juonti ainakin huonosti kansalliseen ihannekuvaan korkeamoraalisesta kansanihmisestä. Niinpä koko tuliliemen arvioitiinkin joskus olevan meillä itäistä alkuperää, Venäjältä Ison vihan aikana saatua.

Mutta eihän viina tai muu alkoholi sellaisenaan paha asia ollutkaan entisaikojen käsityksissä. Sehän oli arvokas lääkeaine, virkistäjä ja vahvistaja. Takavarikoidut viinakset luovutettiinkin yleensä vaivaistalojen käytettäväksi. Armeijassakin viinaa menin sotien aina valtavat määrät.

Ongelmaksi viina tuli vasta sitten, kun käsi kurottui kaatamaan sitä lasiin ja siitä suuhun eikä malttanut lopettaa ajoissa eli kolmen ryypin jälkeen. Ikävä kyllä, kohtuuttomuutta ei maahamme tarvinnut eikä voinutkaan tuoda mistään muualta.

Virolaisuuden tarinaa

 

Isäntien maa

 

A.H. Tammsaare, Maan lupaus. Totuus ja oikeus I. Suomentanut ja saatesanan kirjoittanut Juhani Salokannel. Otava 1981, 773 s.

 

Anton Hansen Tammsaare on Viron kansalliskirjailija ja verrattavissa Suomen Väinö Linnaan, kuten Juhani Salokannel sangen tarpeellisissa saatesanoissaan tekeekin.

Tammsaaren asema kansallisen tarinan luojana näkyy jo siinä, että hänen patsaansa on paraatipaikalla hänen nimeään kantavassa puistossa Tallinnan keskustassa, Estonia-teatterin ja Viru-keskuksen välissä. Patsas on pystytetty vuonna 1978.

Alussa oli suo, kuokka ja -Andres, kiteyttää Salokannel Koskelan Jussin ja Vargamäen Andreksen yhteisen roolin sitkeinä raivaajina, jotka turvaavat omaan hartiapankkiinsa hankkiakseen itselleen ja perheelleen toimeentulon ja aseman.

Suo vastahakoisena aineena, joka on sitkeyden ja ahkeruuden eli viime kädessä hengen voimin voitettava, on molemmille sankareille yhteinen vihollinen. Suomessa Jussi on kuitenkin torppari, mutta Andres on jo itsenäinen tilallinen, mikä virolaiselle talonpojalle oli uusi ja uljas rooli.

Suomessa itsenäiset talopojat olivat aina koko kansan selkäranka. Henkilökohtainen vapaus säilyi meillä juridisella tasolla aina, vaikka sen merkitys ei välttämättä kovin suureksi kasvanutkaan. Sen vähättely olisi kutenkin typerää. Vertauskohtaa voi hakea maaorjuuden ajan Virosta.

Talonpoikainen maanomistus oli Virossa 1800-luvun viimeisellä neljänneksellä vielä aivan uutta ja sikäli Tammsaaren kuvaus on nimenomaan uuden ajan kuvausta. Tämä kirja ei ole mikään yhteiskunnallinen pamfletti, vaan saksalainen sortajaluokka suorastaan loistaa siinä poissaolollaan. Isännät ovat itsenäisiä, talollisia eivätkä mitään itsellisiä, loisia tai saunamiehiä.

Viimemainitut vastasivat lähinnä Suomen mäkitupalaisia ja yksi tuollainen sauna eli tölli oli myös Vargamäellä. Siinä asuva saunamies oli hänkin ahkera työntekijä ja Vargamäen isäntä palkkasi häntä paljon myös suon kuivatukseen. Voin kuvitella, miten asiaa kuvattiin virolaisessa julkisuudessa siihen aikaan kun Tammsaarelle patsasta pystytettiin.

Saunamees Madis ei ole tässä kirjassa suuressa roolissa, mutta hän osoittautuu kansan syvien rivien viisauden edustajaksi, joka uskaltaa järjen argumentein panna isännän raamatulliset lain lukemiset omaan arvoonsa.

Vargamäen isäntä on nimittäin varsin hankala herra, eikä mikään kipsikuva sankarista, joka kylvää, kyntää mutta Jumalalta kasvun toivoo.

Andres on kunnianhimoinen, ahkera ja toimelias, mutta kehittyy isäntävaltansa puitteissa kotityranniksi, joka pieksää lapsiaan ja jopa vaimoaankin. Koskelan Jussin tai Akselin ei muuten olisi kannattanut sellaista yrittääkään ainakaan vaimon kohdalla, uskoisin.

Andreksen päähänpinttymänä on totuuden ja oikeuden mukainen elämä. Onnettomuudekseen hän saa naapurikseen Orun Pearun, joka on turhamainen, viekas ja kateellinen sielu, joka tekee Vargamäen elämän hankalaksi.

Pearu haluaa olla paras kaikessa ainakin sillä soiden saartamalla maapalasella, jolla hänellä on naapurinaan Andres. Pätemisen tarve ulottuu tietenkin myös kapakkaan, joka on kylän miesten all-male klubi ja sosiaalinen keskus. Se on kirkon vieressä ja edustaa valtiota, jonka tulot tuohon aikaan koostuivat hyvin suurelta osalta viinaverosta.

Kapakka sosiaalisena instituutiona puuttui Suomesta, ainakin Koskelan Jussin maailmasta. Kyllä niitäkin aikoinaan toki oli ja etenkin länsisuomalaisessa kylämiljöössä niillä epäilemättä oli suuri roolinsa ennen kuin kruunu katso välttämättömäksi hillitä menoa (vrt. Vihavainen: Haun mäntylä tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Totuutta pilkattiin ja oikeutta vääristeltiin tässä maailmassa, joutui Andres toteamaan yhteenotoissaan Pearun kanssa. Usein mentiin käräjille, joilla riideltiin milloin mistäkin, kuten talonpojat Suomessakin tuohon aikaan tekivät.

 Erilaisia riita- ja kunnianloukkausjuttuja oli Suomessa käräjillä aina sadoittain ja niiden parissa isännät viettivät viikkokausia välillä aina ryypiskellen. Meillä valistuneet kansan ystävät paheksuivat syystä tuota menoa, jossa koko ajatus oikeudesta oli pilkkaa.

Tagaperen eli Orun Pearu oli psykologisesti hyvin omituinen tyyppi ja hänen suhteensa Andrekseen oli vielä omituisempi. Kännipäissään Pearu yltyi etenkin nuorempana aivan mahdottomaksi ja tyrannisoi omaa perhettään nimittäen eukkoaankin vain lampaannaamaksi. Kuitenkin Pearu kutsuttiin ja ilmestyi yhä uudelleen myös Andreksen juhliin ja hutikassa innostui usein hentomieliseksi ja sovinnolliseksi.

 Andres oli viinan kanssa kohtuullisempi, mutta vanhemmiten hänestä kehittyi jyrkkä ja suvaitsematon kotityranni, itse asiassa varsin vastenmielinen tyyppi. Ankara työ ja yksipuolinen ravinto kuluttivat miehen ja naisenkin loppuun jo viisikymppisenä.

Aika oli ankaraa ja suuria lapsilaumoja saattoi äkkiä rajusti harventaa kulkutauti, ilmeisesti kurkkumätä. Toki lapsia jäi myös henkiin, mutta Vargamäen ankeaan ja rakkaudettomaan ilmapiiriin kyllästyneinä hekin halusivat pois sieltä, kuten myös Pearun lapset omasta kodistaan.

Tämän niteen nimi on Maan lupaus ja siitä kuultaa jo esille se, ettei maa pitänyt lupaustaan. Se vei voimat ja poltti miehen loppuun eikä tarjonnut perheelle muuta kuin niukan elatuksen ja rakkaudettoman kurin.

Yksi pojista lähtee jatkamaan lukujaan kaupunkiin, mutta ei isänsä rahoilla. Isä näyttää olevan samaa mieltä ikuinen riitakumppaninsa Pearu siitä, että koulussa lapset vain pilataan. Pearu julistaa, että koulu tekee lapsista hevosvarkaita.

Suomessa perustettiin samaan aikaan kansakouluja ja Rantasalmen historiassa mainitaan oikeusjuttu, jossa muuan talonpoka oli sanonut, ettei niistä kouluista tule muita kuin varkaita ja huoria Mies sai kärjillä sakot koulun halventamisesta.

Virossa kansanopetus oli tuohon aikaan periaatteessa jo hyvällä tolalla, kun lapset yleensä kävivät kolmivuotisen pitäjänkoulun. Tässä niteessä kuvattuna aikana koulutuksen valtava merkitys talonpoikaiston isänmaallisen mielen herättäjänä, joka sillä oli ainakin Suomessa ei kuitenkaan tule esille.

Tammsaaren Totuus ja oikeus käsittää peräti viisi nidettä ja kakkososa on omistettu koululle. Kouluromaaneja pidetäänkin virolaisena erikoisuutena ja Oskar Lutsin koululaismaailmaan sijoittuvan kirjan Arno ja kumppanit (Kevade) sanotaan kaikkien virolaisten tuntevan.

Totuuden ja oikeuden ykkösosassa ei ole samanlaista yhteiskunnallista näkökulmaa ja jännitettä kuin Linnan Pohjantähdessä. Siinä ovat ehdottoman päähenkilön asemassa itsenäiset isännät. Saksalaiset kartanonherrat ovat kokonaan poissa näkyviltä ja kruunukin vilahtaa vain asevelvollisten vaatijana.

Papin rooli on joka tapauksessa kunnioitettu, vaikka virolainen Herrenkirche ei koskaan ollut yhtä suosittu kuin oma kansankirkkomme. Itse asiassa kirkko meilläkin tuli heränneiden ankaran arvostelun kohteeksi jo 1800-luvun alussa. Tässä kirjassa sellaista ei voi havaita.

Yhteiskunnallisen aspektin suhteen tämä nide on miltei yhtä neutraali kuin Seitsemän veljestä Impivaaran aikaa kuvatessaan. Yhteiskunta suurine aatteineen ja mahtavine instituutioineen on jossakin taustalla ja tuskin koskettaa kylää lainkaan. Isännät ne siellä hallitsevat.

Kuten Salokannel kertoo, jokainen virolainen tuntee kirjan ja sen henkilöhahmot ja siihen voidaan julkisessa keskustelussa aina viitata ilman enempiä selityksiä. Tutustukaamme siis myös me tuohon virolaiseen tarinaan. Se luultavasti, kaikessa epätäydellisyydessään kertoo jotakin tärkeää kansan historiasta, kuten Pohjantähti ja Tuntematon kertovat Suomen historiasta.

 

Monenlaista viheltäjää

 

Suomen pappistyyppejä

 

Papisto oli vanhassa sääty-yhteiskunnassa lähinnä kansaa oleva sääty, jonka merkitys maamme kulttuurin historiassa on korvaamaton.

   Papit olivat akateemisen tutkinnon suorittaneita ja ”Euroopan sivistyneimpiä pappeja”, kuten Jakov Grot 1800-luvun alkupuolella itäistä Suomea matkatessaan mainitsi. Maassamme matkustaville säätyläisille pappilat tarjosivat säädynmukaisen yösijan ja usein vielä henkevää ja uutisista kiinnostunutta iltaseuraa.

   Pappilat olivat aikansa kulttuurikeskuksia, valvoen ja hoitaen kansanopetusta, tiedottaen kruunun käskyistä ja muista kuulutuksista, lääkiten sairaita ja pitäen väestökirjanpitoa. Papit levittivät tietoa uusista viljelytavoista, harrastivat koskenperkausta ja muuta hyödyllistä toimintaa.

   Pappiloissa myös usein pidettiin punssin ja viinien elähdyttämiä kemuja ja soitettiin ja laulettiin. Niissä myös luettiin ja osattiin vieraita kieliä. Gunnar Suolahden tutkimukset ”Suomen papisto” ja” Suomen pappilat” antavat vakuuttavan kuvan siitä, ettei tuo vanha instituutio ollut 1700-luvullakaan mikään turhanaikainen taakka talonpoikien harteilla eikä palvellut vain kansan tyhmentämistä.

   Koko systeemiä ylläpidettiin tietenkin talonpoikien työn hedelmillä, tässä tapauksessaheidän suoraan papille maksamillaan veroilla. Hyvän ja vauraan seurakunnan kirkkoherrat olivat paikallisia ruhtinaita, kuten Matti Klinge on maalaillut teoksessaan ”Iisalmen ruhtinaskunta”.

   Se, joka on käynyt Mikkelissä Kenkäveron pappilassa vakuuttuu varmasti siitä, että ajan oloissa rovastit saattoivat tosiaan olla melkoisia napamiehiä alueellaan.

   Pappissukujen merkitystä Suomen historiassa ei tarvitse erikseen korostaa. Se oli erityisesti suomenkielisen sivistyksen kannalta varsin keskeinen ja sieltä polveutuvat monet alansa merkkimiehet.

    Koska papit olivat oppinutta säätyä, sijoitettiin muutkin oppineet valtiopäivillä papistoon ja itse asiassa kaikki maisterit olivat suorittaneet ns. pikkuteologi-tutkinnon, eikä ollut harvinaista nähdä muidenkin maisterien, kuin varsinaistenpappien nousevan saarnastuoliin.

   Pappissukujen menestyneimmistä jäsenistä voi mainita Alopaeukset, jotka polveutuivat kerimäkeläisestä Tuomas Kettusesta. Magnus Alopaeus, joka toimi Venäjän puolella Vanhassa Suomessa, palveli diplomaattina kolmea Venäjän hallitsijaa sekä Berliinissä että Lontoossa. Hänen veljensä David oli myös diplomaatti ja korotettiin ansioistaan kreiviksi.

   Yleensähän diplomaatit ja ainakin maidensa lähettiläät olivat aatelisia ja jopa suuraatelisia. Alopaeukset, jotka polveutuivat savolaisesta talonpoikaissuvusta, olivat poikkeus joukossa ja nousivat asemaansa luterilaisen pappistaustan ansiosta.

   Pappistyyppejä mahtui maamme historiaan monenlaisia ja tyypillisen papin hahmo näyttäisi selvästi muuttuvan 1800-luvun mittaan.

   Joskus 1600-luvulla papit saattoivat olla myös pahamaineisia juoppoja ja tappelijoita ja vielä myöhemminkin tapahtui, että he pitivät kapakkaa ja juottivat seurakuntalaisiaan (ks. Vihavainen: Haun mäntylä tulokset ).

   Mutta yleisesti ottaen toki papin piti olla esimerkkinä seurakunnalleen, tosin oman säätynsä mukaisella tavalla. Eihän nyt sentään voinut olettaa, että myös seurakunta joisi punssia ja laulaisi Bellmanin lauluja. Sellainen kuului säätyläisille.

   Niin Ilmari Kianto kuin Juhani Aho piirtävät kotipappilastaan mitä herttaisimman kuvan, vaikka molemmat olivat melkoisia libertiinejä ja ajan aatteiden tuntijoita. Heidän isänsä olivat synoaattisia hahmoja, joiden elämäntavalla oli oma oikeutuksensa.

   Herännäisyys vei pappienkin elämän kansan suurennuslasin alle. Jos papilta puuttui Kristukesn sisällinen tunto, niin mikä pappi se oikeastaan olikaan? Leipäpappi ja kenties susi lammasten vaatteissa?

   Minusta näyttää siltä, että 1900-luvulle tullessa koko papin ideaalityyppi oli muuttunut. Entiset joviaalit maisterit ja opiskeluaikojensa remujamista muistelevat maailmanmiehet olivat korvautuneet synkkäkatseisilla Herran palvelijoilla, joilta ei riittänyt ymmärtämystä edes ruokaryypylle, saati illanistujaisille, Bellmanista puhumatta.

   Ilmari Kianto eräässä tarinassaan piirsi vielä 1900-luvulla kuvan juoposta papista, joka oli varmasti joukossa poikkeus ja siksi kai synkkään Pohjolaan joutunutkin. Zachris Topelius 1800-luvulla peräti kertoi suorastaan goottilaista kauhua Eugene Suen tyyliin huokuvan tarinan papista, joka oli kaikenlaisen mahdollisen synnin pauloissa, juotti seurakuntalaisiaan, piti rakastajatarta ja tappoi aviottomat lapsensa…

Siitä seuraavassa:

Sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Aulangon pastorinvaali

Aulangon pastorinvaali

 

Pakkasen paukkuessa nurkissa tarvitaan iltaisin räiskyvä takkatuli, jonka ääressä sopii kertoilla vaikkapa kauhujuttuja, kuten joskus oli tapana. Takan puuttuessa voi sytyttää pienhiukkasia syöksevän rasvaliekin, jonka ilkeässä loimussa tulee väkisinkin miettineeksi kohtaloaan määrärahoista riisutun sairaalan letkuissa vaipanvaihtoa odottamassa.

   Muuta hauskaahan siellä ei lienekään. Nauttikaamme siis sitä ennen siitä, mitä on tarjolla. Edessä on kauhujen taival, ellei armelias viikatemies osu kunnolla silloin kun tarvitaan. Hui sentään tätä aikaa!

   Mutta osattiin sitä ennenkin. Topeliuksen Talvi-iltain tarinoiden ensimmäinen nide sisältää Kuninkaan hansikkaan ja Linnaisten kartanon vihreän kamarin ohella muun muassa mainion kuvauksen 1800-luvun alkupuolen Helsingistä: Vinsentti Aaallonhalkoja. Sille ei taida olla vertaista sarjassaan ja se pitäisi lukea jokaisen, joka joutuu Helsingissä jostakin syystä oleskelemaan.

   Pitkään sen sijaan kavahdin romaania tai kertomusta nimeltä Aulangon pastorinvaali. Sen nimi vaikutti niin tylsältä. Se oli aivan turhaa. Kyseessä on mitä mainioin goottilainen kauhuromaani Eugene Suen hengessä.

   Se on sijoitettu suomalaiseen pitäjään, jonka nimeksi on otettu Aulanko, jolla ei ole mitään tekemistä oikean Aulangon kanssa, kuten tekijä korostaa. Miksi moinen nimi on valittu, jää lukija ihmettelemään, mutta ehkä kaikella ei ole tarkoitusta, kuten rohkenen joskus ajatella.

   Aulanko on lyhyesti sanoen sielunvihollisen valtaama suomalainen pitäjä, jossa synkkä pahuus lyö vastaan joka lävestä. Kun nuori maisteri saapuu sinne papiksi, hän saa kuulla omituisia, joskin vältteleviä kertomuksia edeltäjästään, joka näyttää olleen todellinen maailmanlapsi, mässääjä ja irstailija, jonka ansiosta viinapaholainen oli saanut koko pitäjän pauloihinsa.

   Koko se saatanallinen pahuus, joka oli pesiytynyt Aulangon pappilaan, ei kuitenkaan ollut mitään tavanomaista periksi antamista viinapirulle, lihan himolle ja silmäin pyynnölle. Sellainenhan oli monen arvostetunkin kirkonmiehen kohdalla kovin tavanomaista noina aikoina, jolloin herätysliikkeet nousivat pappiloiden menoa tuomitsemaan.

   Aulangon pastori Ödmark-vainaan pahuus oli omaksuttu suorastaan itse pääkallonpaikalta, suoraan Tukhomasta, kuninkaan hovista ja välillisesti vielä kauempaa. Salaisessa kirjastossa oli monenlaista teosta, joissa usein luki kannessa pahaenteinen tekijän nimi, Voltaire…

   Ja synkässä pappilassa oli todellakin synkkä salaisuutensa, josta monet tiesivät, mutta kaikki vaikenivat. Kun osasi etsiä, päätyi yllättäen tunkkaiseen ja pimeään huoneeseen, jossa asui lapsia, pastorivainaan lapsia.

   Se oli murhaluola, jonka saastaisessa ilmassa lapset olivat kuolleet toinen toisensa perään. Sinne johdatti pastorin muuan jalo mustalainen Joosua, hieno, joskin hieman villi hahmo, jonka tapaamme monissa aikakauden kirjoissa, myös Runebergilla.

   Kolme lasta kahdeksasta riutui yhä hengissä. alun perin he olivat olleet terveitä ja reippaita, mutta nyt masennettuja ihmisraunioita jo ennen aikuisuuttaan. Kyseessä oli itse asiassa saatanallinen, pitkitetty murha, jonka toimeenpano tapahtui tämän maailman ruhtinasta palvelleen pastorivainaan suostumuksella, mutta viime kädessä pahuus lähti naisesta, mamsellista ja motiivina olivat rahat, prelaatin kokoamat rikkaudet.

   Myöskään mamselli Durin ei toki ollut kaiken pahuuden viimeinen alkusyy, pastori Ödmarkin sybariittinen hillittömyys, tuo kiljuva jalopeura löysi toki muitakin kohteita raivolleen, mutta lasten murhaaminen oli hänen vastuullaan.

   Mutta entä seurakuntalaiset? Topeliaaninen kuva Suomen kansasta täydentyy tässä romaanissa sen irvikuvan kautta, joka syntyy viinan ja paheen pauloissa olevan villin rahvaan kuvauksesta. Sivistystä ja Jumalaa yhtä lailla halveksiva mölisevä lauma käy rohkealle maisteri-pastorille jopa hengenvaaralliseksi, mutta hän vie ”sodan epäjumalia vastaan” voitokkaaseen loppuun.

   Rovasti, tohtori ja tähdistön ritari Wenzel Ödmark oli neljäkymmentä vuotta johdattanut seurakuntaansa ja sen sijaan, että olisi johdattanut sen virvoittavien vetten tykö, oli luovuttanut sen itselleen saatanalle. Itse pastorinvaali, josta kertomus on saanut nimensä, on myös kandidaattien kannalta vähemmän imarteleva.

   Luihut pyrkyrit koettivat parhaansa mukaan mielistellä rahvasta ja vedota sen synteihin ja muihin heikkouksiin. Viekkain ja tunnottomin kaikista kandidaateista oli kuitenkin pastori Idegran, joka oli sekä koronkiskuri että mamselli Durinin rakastaja ja rikostoveri.

   On turha todetakaan, että paha saa lopulta ansaitun palkkansa ja Jumalan sana tulee kunniaan myös Aulangon pitäjässä, joka oli syntiensä tähden viheliäiseksi tullut. Kuten sarjafilmien kohdalla, niin tässäkin on luultavasti väärin kertoa mahdolliselle lukijalle, miten Herran tiet lopulta kulkivat. Yhtä kaikki, kun vt. kirkkoherra Erland Stjernkors lähti Aulangosta, oli satamäärin ihmisiä kokoontunut häntä saattamaan.

   Kieseissä seisoi takana mustalainen Joosua ja viime hetkeen viipyi ajoneuvojen vaiheilla kaksi nuorta naista, jotka Stjernkors oli ensimmäisenä saattanut valon tielle: Allfrida Ödmark ja Loa Åkerström.

   Tällainen oli tarina ja vaikka Hämeenlinnan Aulangolla ei ole mitään tekemistä kirjan tarkoittaman pitäjän kanssa, en voi estää väristysten käymistä syntisen ruumiini läpi, kun joudun ajamaan sen ohi. Ja sentään mieleeni tulee, että olivat ne papitkin ennen aika velikultia. Vertaapa niitä nykyisiin lälläreihin…