Rosvojoukkojen valtiot

 

Roistovaltioiden nousu ja tuho

 

Ari Saastamoinen, Barbaarirannikon merirosvot. Kappauksia, uskonsotaa ja valtapeliä Välimerellä. Gaudeamus 2026, 328 s.

 

Merirosvousta on tässäkin blogissa käsitelty lukuisia kertoja (ks. Vihavainen: Haun merirosvot tulokset ). Sitä on ollut kai yhtä kauan kuin merenkulkuakin.

   Merellä liikkuvat suuret omaisuudet ja rannikoiden suojattoman kylät ovat aina löytäneet havittelijansa ja rosvojoukkoja on ollut niin Itämerellä, Karibian merellä kuin Välimerellä. Afrikan sarven ja Malakan salmen tienoota unohtamatta.

   Merirosvoja on ollut monta sorttia. Yksityisyrittäjät jonkun kuvitteellisen John Silverin tapaan olivat suhteellisen helppoja tapauksia sikäli, että kiinni saadessa heidät pantiin ilman muuta narun jatkoksi ja he puolestaan usein tappoivat kaikki uhrinsa, ettei todistajia jäisi.

   Hankalampia tapauksia olivat jo kaapparit, jotka harjoittivat rosvousta oman valtionsa laskuun ja oman lukunsa muodostivat valtiot, joille merirosvous oli keskeisen tärkeä tulonlähde.

   Tämä kirja kertoo juuri noista Pohjois-Afrikan barbareskivaltioista (vrt. Vihavainen: Haun barbaree tulokset ), erityisesti Algerista, Tripolista ja Tunisista. Niiden kukoistusaika kesti 1500-luvulta 1800-luvun alkupuoliskolle.

   Kun puhutaan rosvovaltioista, ei vielä välttämättä puhuta roistovaltioista, vaikka eron tekeminen saattaa mennä hiusten halkomiseksi. Pyhän Augustinuksen mukaan jopa kaikki valtiot olivat suuria rosvojoukkoja, ellei niin käyttämän rajattoman väkivallan takana ollut mitään muuta kuin vallantahto.

   Välimeren valtioilla oli kuitenkin ideologia, islam, joka salli sodan uskottomia vastaan, jopa siihen velvoitti ja antoi vielä ohjeetkin siitä, miten ryöstösaalis oli jaettava. Kyseessä siis oli ainakin viime kädessä ideologinen, uskonnollinen toiminta, jonka arvottaminen juristerian näkökulmasta riippui sen tekijästä.

   Käytännössä uskonnon rooli haihtui kauas taustalle, kun barbareskimerirosvot harjoittivat suurta liiketoimintaansa. Toiminnan loistokaudella noin puolet kapteeneista oli kristittyjä luopioita ja monenkirjava miehistö, kuten kaupunkien asukkaatkin, koostui vain pieneltä osin rosvovaltiota ympäröivän maaseudun asukkaista.

   Turkkilaisten, Konstantinopolin ja janitsaarien merkitys oli tietyssä vaiheessa suuri, juutalaisia oli kahta sorttia, Espanjasta karkotetut moriskot olivat merkittävä tekijä ja sitten oli kaikkia Välimeren alueen kieliä puhuvaa väestöä, joka tuli keskenään toimeen lingua francalla, joka oli noiden kielten sekasotkua.

   Barbareskit ottivat kaappaamiensa laivojen miehistöt orjiksi, joita oli parhaimmillaan tuhansittain, joukossa satoja Ruotsin alamaisia ja ainakin muutamia varmasti tunnistettavia suomalaisia siinä joukossa.

   Orjien osa oli yleensä juuri niin kadehdittava kuin se on aina ollutkin, isäntien armoilla. Pahin oli kaleeriorjien kohtalo pirullisissa, haisevissa laivoissaan kahlittuina, mutta sellainen kohtalo saattoi tulla myös pohjoisafrikkalaisten osaksi, kun kristityt kaapparit saivat heidät käsiinsä.

   Johanniittain veljeskunta kunnostautui erityisesti kaappaustoiminnassa, mutta muitakin krisittyjä yrittäjiä oli (vrt. Vihavainen: Haun se oikea kapteeni alatriste tulokset).

   Toki ylhäiset henkilöt saivat useinkin odottaa lunastamistaan jopa hyvissä oloissa, maksaen ylläpidostaan korvausta. Orja oli kuitenkin orja, eikä sotavanki. Vastaavia panttivankikohtaloitahan tunnemme Kaukasian historiasta ja nyttemmin jo länsimaistakin. Kulttuuri kehittyy.

   Tässä kirjassa tekijä piirtää Välimeren merirosvouksen elinkaaren, joka nousi 1600-luvun alkupuolelta lähtien, jolloin kristityt ja muslimit olivat teknisesti samalla viivalla. 1700-luvulla Euroopan maat jo pyrkivät hoitelemaan asiat solmimalla rosvovaltioiden kanssa sopimuksia ja maksamalla veroa.

   Myös me, eli siis Ruotsi, maksoi barbareskeille1700-luvulla sunsaasti veroa, joka suoritettiin osittain purjehdus- ja sotatarvikkeina. Edes suurvalta Ranska Aurinkokuninkaan aikana ei kyennyt karistamaan merirosvovaaraa alustensa ympäriltä, eivätkä Algerin pommitukset aiheuttaneet muutosta asioiden tilaan.

   Itse asiassa vasta amerikkalaiset, pieni, mutta dynaaminen uusi kansakunta, pani ensi kertaa rosvot kunnolla kuriin ja sen sotalaivat tekivät selvää jälkeä korsaareista, joille vätystelevät Euroopan vallat oivat yhä uudelleen maksaneet veroa ja kohdelleet niitä tasaveroisina kumppaneina.

   Sikäläinen lähettiläs oli pari kertaa vieraillut Ruotsissakin ja Bellman kuuluu tehneen hänestä pilkkarunon.

   Tarvittiin kuitenkin vielä Ranskan massiivinen operaatio, sen vallatessa Algeria vuonna 1830 ja alistaessaan sen merentakaiseksi osaksi Ranskaa, kuten sen status virallisesti oli. Se ei siis ollut Ranskasta erillinen siirtomaa.

   Kuten jo aiemmissa blogeissa on kerrottu, barbareskimerirosvot ulottivat retkensä Irlantiin ja jopa Islantiin saakka. Viimemainitusta on säilynyt paljon aikalaismateriaalia ja mainittakoon, että henkiin jääneitä islantilaisia orjia todella myös lunastettiin vapaaksi, kun sitä varten oli koottu varoja tanskalaisissa kirkossa.

   Islannissa tuskin olikaan paljon muuta ryöstettävää kuin ihmiset, kapakalaa tuskin kannatti mennä sieltä saakka hakemaan. Mutta ihmisistä saatiinkin kova hinta, erityisesti naisista, joita yleensä ei myytykään takaisin ja samoin myös poikalapsista, joita oikeauskoiset homot tarvitsivat.

   Kaiken kaikkiaan orjakauppa ja orjien huono kohtelu ei liittynyt mitenkään orjien väriin. Kaikki ”uskottomat” olivat muslimille vapaata riistaa.

   Kuten mainittiin, kaapparikapteenien ja rosvojen joukossa oli runsaasti entisiä kristittyjä ja romantiikan aikakaudella syntyi ajatus siitä, että rosvot itse asiassa saattaisivatkin olla jalompia hahmoja, kuin tylsän kunnialliset ja lainkuuliaiset kuninkaan sotilaat.

   Jaloja rosvojahan oli ollut olemassa, ainakin tarustossa jo Robin Hoodista lähtien ja varmaan kauemminkin.

   Joka tapauksessa romantiikka siis toi voimalla eurooppalaiseen kirjallisuuteen jalon rosvon Friedrich Schillerin Karl Moorin hahmossa ja lordi Byronin Corsair, joka nimenomaan liittyi Välimeren korsaareihin, oli aikansa suuri bestseller.

   Byronin Corsair vihasi koko ihmiskuntaa naisia lukuun ottamatta ja samaa saattoi sanoa Karl Mooristakin. Se oli sopivasti hieman romanttisempaa kuin vanha, muistaakseni saksalaisen Störtebekerin tunnus, jossa hän selitti olevansa Jumalan ystävä ja koko maailman vihollinen.

   Lienee väistämätöntä, että roistojen ihailu on taas noussut kunniaan näinä postmoderneina aikoina, jolloin Oswald Spenglerin kulttuurin flagellantismiksi kutsuma ilmiö on noussut ennennäkemättömiin mittoihin.

   Barbareskivaltiot selittivät toimintansa loppuvaiheessa olevansa normaalia sotien osapuolia ja heidän ihailijansa ovatkin ottaneet asian todesta ja selittäneet orjuudenkin itse asiassa normaaliksi sotavankeudeksi.

   Kukin tulee toivottavasti autuaaksi uskollaan. Kylmästi arvioiden barbareskivaltiot elivät rikollista loiselämää ja rikastuivat toisten tuottavalla työllä sen sijaan, että olisivat kehittäneet omaa tuotantoaan ja sivistystään.

   Ainakin Algeriassa oli kyllä myös edellytykset myös maanviljelyyn, jossa tietenkin hyödynnettiin orjatyövoimaa.

   Amerikkalainen päättäväisyys ja lopulta ranskalainen imperialismi tekivät selvää rosvovaltioista, joita itse pidän myös nimenomaan roistovaltioina.

   Niiden kohtalon näyttää ratkaisseen länsimaiden tekninen ylivoima, vaikka rosvot saivatkin käyttöönsä runsaasti uutta teknologiaa kehittyvästä pohjoisesta. Heidän oma elämänmuotonsa ei sen sijaan kehittynyt eikä kestänyt modernisaation haastetta.