Ruumiillinen kuritus

 

Kadonneesta valtapiiristä

 

Olen parhaillaan lueskellut kahtakin kirjaa, joista molemmista mieleen on tullut asioita, jotka hyvin kuvastavat sitä suurta kulttuurin uroosta, jonka keskellä elämme

   Thomas Mannin ”Herra ja koira” kuvaa miehen ja hänen koiransa välistä syvää kiintymystä ja Peter Slanskyn ja William Abrahamsin ”The Unknown Orwell” taas kuvaa Eric Blairin alias George Orwellin lapsuutta ja nuoruutta englantilaisessa ”yksityiskoulussa” ja sen jälkeen Public Schoolissa, joka muuten oli peräti itse Eton.

   Molemmissa törmäämme väkivaltaiseen ruumiinrangaistukseen, olkoonkin että koiraan se kohdistui kaiketi hyvin harvoin ja hellästi. Joka tapauksessa omistajan varusteisiin kuului nahkainen koirapiiska, jota ei suotta kannettu. Englantilaisissa sisäoppilaitoksissa piiska taas oli jopa keskeinen kasvatuksen väline.

   Eilispäivän maailmassa, joka on vielä hyvin tämän hetken vanhemman polven muistissa, kuului kasvattajan keskeisiin välineisiin tuo piiska. Setä Topelius nimitti sitä kohteliaasti Koivuniemen herraksi ja erään ystäväni kodissa sellainen oli pysyvästi kunniapaikalla oven päällä. Sen käyttäminen ei ollut mikään harvinaisuus.

   Kun nykyajan lapsi saa kuullakseen tai lukeakseen vaikkapa tapauksesta, jossa vanhemmat ajavat takaa keppostellutta pikkupoikaa, he säikähtävät tajutessaan, että lastahan oli tarkoitus lyödä ja että häntä myös lyötiin. Sellainen asia ei kerta kaikkiaan kuulu nykytodellisuuteen.

   Vain puoli vuosisataa sitten asiat olivat aivan toisin. Lapsen kasvatukseen kuului kuritus keskeisenä osana ja sen laiminlyöntiä pidettiin luonteen heikkoutena ja vastuuttomuutena. Kotikuri oli kodin tehtävä ja esimerkiksi kansakoulun vanhoissa periaatteissa kolttosiin syyllistyneitä lapsia oli heidän omien vanhempiensa pieksettävä opettajan toimeksiannosta.

   Pieksäminen oli itse asiassa yleislääke, jota käytettiin myös opettamisen apuna. Vanhan lorun mukaan ”Opin sauna autuas aina, koska vitsin vihdotaan/ Ett’ on lyöty, siit’ on hyöty, seuraa taito, toimikin”.

   Lapsi saattoi saada selkäänsä myös siitä, että ei muistanut asiaa, joka hänen olisi ollut muistettava, esimerkiksi sanoja ”Kymmenellä pennillä siirappia”, kuten kerrotaan Teuvo Pakkalan novellissa ”Ihme ja kumma” (kymmenellä pennillä siirappia - Haku ).

    Tuo mainittu ”ihme” oli, että pikku Vappu, joka kerran ei saanutkaan selkäänsä unohduksen takia, alkoikin aina muistaa sen, mitä pitikin. ”Kasvattava” rangaistus toimikin siis itseään vastaan. Ei tuollainen asia aikanaan ollut itsestäänselvyys. Kaikkea muuta.

   Traditionaalisessa yhteiskunnassa ajateltiin, että kuten Jumala käskee monarkkeja, jotka taas käskevät alamaisiaan, käskee perheen pää perhettään, johon myös naimattomat palvelijat kuuluvat.

   Jean Bodin (1530-1596), etevä filosofi, joka kannatti uskonnollista suvaitsevaisuutta ja vastusti noitavainoja, päätteli, että vaikka hallitsijan vallan on oltava valtiossa rajaton, eikä alamainen sitä vastaan saa nousta, niin myös perheen pään eli isän vallan perheessä oli oltava rajaton eikä hallitsijan valta saanut ulottua kodin kynnyksen yli.

   Niinpä perheenpäällä oli tuo rankaisuvalta, myös vaimoon nähden, joka kuitenkin oli lapsiin ja palvelijoihin nähden esimiesasemassa. Vanhoissa teksteissaä, kuten venäläisessä, Iivana Julman ajalta periytyvässä Domostroissa (ks. Vihavainen: Haun domostroi tulokset ) opetetaan, missä rajoissa valtaa on käytettävä. Vihassa ei saanut kurittaa eikä kuritettava saanut siitä vihastua.

   Näinhän tehdään myös Kalevalassa, jossa morsiamen äiti opastaa, että tyttöä, joka on vielä nuori, on aluksi aina viimeiseen saakka neuvomalla ojennettava. Jos ei mikään muu auta, niin sitten lyödään, mutta vain takamuksille, ei kasvoihin eikä muualle näkyviin paikkoihin (ks. Neljäskolmatta runo: Ohjeita sulhaselle eli kuinka panna vaimo töihin ja piestä oikein | Ilon ja surun kirjastoja ).

   Kaikki tämä tuntuu meistä barbaariselta, mutta huomattakoon, että isänvallan kohdalla kyseessä oli merkittävä pyrkimys vallanjakoon, joka hallitsijaan nähden korosti kansalaisen oikeuksia. Hallitsija ei saanut ängetä kenenkään kotiin, saati nyt makuuhuoneeseen.

    Siellähän me nykyään näemme valtion edustajan jo tottuneesti päivystämässä. Totalitarismiahan tämä on, hyvässä tai pahassa.

   Mutta kysymys ruumiinrangaistuksesta on monitahoinen. Sitä saattoi jopa pitää rationaalisena sellaisena aikana, jolloin ihmisten elintaso oli niin alhainen, että miltei mikä tahansa vankeustuomio olisi ollut sekä yhteisknnalle kohtuuttoman kallis että sen saajalle liian hyväksi koettu.

   Lapsilaumojen kasvattamisessa taas ei voinut yksityistapauksiin kovin paljon energiaa tuhlata ja niinpä hallittiin terrorilla: pelko estäisi lankeamasta syntiin, ellei tulevan elämän rangaistusta pelkäisi, niin olipa sitä varmuudella tarjolla jo täällä maan päällä, ihan omassa kodissa.

   Psykoanalyytikot ovat ruumiinrangaistusta käsitellessään puhuneet anaalisesta sadismista, persoonallisuuden kehityksen jumiutumisesta kypsyyttä edeltävään vaiheeseen. Sellainen saattoi periytyä ja kohdata kokonaisia kansakuntia, millaisesta Heinrich Heine, reininmaalainen juutalainen syytti preussilaisia jo paljon ennen Freudia (ks. Vihavainen: Haun heine winkel tulokset ).

   Kasvattaja tuskin useinkaan oli varsinaisesti sadisti, vaan kärsi itsekin typerästä väkivallastaan, kuten hän lapsellekin vakuutteli. Toki sadomasokismi sinänsä on myös aivan todellinen perversio, joka pornoteollisuuden tarjonnasta päätellen ei ole edes harvinainen.

   Kuitenkin meillä Pohjolassa päästiin tuosta lasten pieksämisestä eroon nopeasti ja kaikesta päätellen myös perusteellisesti. Pienetkin ruumiinrangaistukset herättävät heti sosiaalitädit, jotka saattavat ottaa lapsen pois vanhemmiltaan ja sijoittaa hänet sijaiskotiin. Venäläisen ja pohjoismaisen kulttuurin välillä on tässä (vielä) syvä juopa.

   Meillä ja Ruotsissa tätä lasten riistoa vanhemmiltaan kurituksen takia pidetään normaalina ajatuksena, Venäjällä sen sijaan ei. Silti venäläiset ovat tunnettuja lapsirakkaudestaan, eikä ajatus tuon kansakunnan sadomasokistisesta luonteesta ole ollut yleinen. Itse asiassa se voisi kyllä hyvinkin sopia siihen suhtautumiseen auktoriteetteihin, joka siellä vallitsee.

   Olisi kiinnostavaa tietää, onko tämä suuri muutos suhtautumisessa ruumiinrangaistuksiin esimerkiksi lasten kasvatuksessa tapahtunut tai tapahtumassa myös Virossa ja muissa entisissä itäblokin maissa.

   Lähtisin siitä, että se on länsimaiseen kulttuurin kehitystiehen tiiviisti liittyvä ilmiö, joka luultavasti on myös Itä-Euroopassa tapahtumassa, vaikka kukaties viiveellä ja ehkä epätäydellisesti. Tätä asiaa en kuitenkaan tunne ja siitä tuskin on olemassa virallisia tilastoja, tutkimuksia luultavasti kyllä.

   Tämä megatrendi korreloi enemmän tai vähemmän kulttuurin naisistumisen kanssa. On mahdollista, että kyseessä on kausaalinenkin suhde, mutta asia ei suinkaan ole ilman muuta selvä.

   Eiväthän naiset aiemmin olleet ruumiinrangaistusta, ainakaan lapsiin kohdistuvaa vastaan. Yleinen tapa kuitenkin näyttää olleen, että kuten katolisen kirkon inkvisitio, äidit yleensä määräsivät rangaistuksen ja maallinen esivalta, eli perheessä sitä vastaava isä joutui sitten panemaan sen toimeen.

   Tässä on asiaa kosketeltu vain länsimaisten esimerkkien perusteella. En lainkaan tunne instituution tilaa ja kehitystä esimerkiksi Intiassa, Kiinassa tai Japanissa. Mikäli jollakin lukijalla on tietoa, siitä kuulisi mielellään.

   Mikäli olen pikein ymmärtänyt, myös Englannin sisäoppilaitoksissa vanhat perinteen yhä jatkuvat. Vai olenko erehtynyt? Entä kuka vielä muistaa nähneensä koirapiiskan? Onkohan jollakin sellainen yhä käytössä…?