Navigare necesse est

 

Maan äärillä

 

Mikko Huhtamies, Seitsemäs vyöhyke. Pohjoista merihistoriaa. Siltala 2022, 270 s.

 

Kirjan nimi tarkoittaa muinaisten maantieteilijöiden laitimmaiseksi ajattelemaa seutua, joka sijoittui jonnekin 60 leveysasteen paikkeille. Siellähän sijaitsee nykyään mm. Helsinki. Viisaat ihmiset päättelivät aikoinaan, että se oli äärimmäinen vyöhyke, jossa ihmiset saattoivat asua.

Näille raukoille rajoille pääsi ihmisten ilmoilta oikeastaan vain meritse, mutta se oli aina seikkailua sekin.

Vanhan englantilaiset sananparren mukaan sen, joka haluaa oppia rukoilemaan, kannattaa lähteä merille. Konsti toimii yhä, mutta keskiajalla ja uuden ajan alussa se olikin lähes ainoa navigaation turvaaja luotsien ja seudut tuntevien kipparien ohella.

Kirjoittaja on purjehtija ja saattaa ehkä vielä muistaa ajan, kun elektronisia navigaatiolaitteita ei veneessä ollut. Laivoissa ja joissakin veneissäkin saattoi olla decca tai loran, mutta niiden tarkkuus ei vielä pitänyt alusta poissa kiviltä.

Reimareita sen sijaan oli jo riittämiin ja ylivoimaisesti paras navigaation apuväline olivat linjataulut. Toki myös sektoriloistoja saattoi käyttää. Sitä paitsi veneissä ja laivoissa olivat kiinteät potkurilokit matkan ja nopeuden mittaamiseksi ja vielä kaikuluotaimetkin, joita saattoi käyttää sekä paikantamisen että ankkuroinnin tukena. Pimeässä ja sumussakin voi mennä, jos nämä välineet olivat mukana ja kompassin eksymätaulukko tehty.

Joka tapauksessa seilaaminen näillä välineillä oli yhä jonkinlaista seikkailua ja koska tiedot olivat aina jonkin verran epätarkkoja, oli syytä tarkkailla kaikkia mahdollisia navigaatiota tukevia tietoja. Ristisuuntimat auttoivat paikantautumista rannikon ulkopuolella ja jopa sekstantille löytyi käyttöä vaakasuoria kulmia mitatessa. Suuntimakompassi oli välttämätön.

Mutta miten ihmeessä keskiajan merenkulkijat sitten selvisivät? Heillä ei ollut mitään navigaatiolaitteita, ei edes lokia eikä kompassia. Ainoastaan luotia käytettiin ja sen avulla saatiin selville matalikot, mutta ei tietenkään Suomen rannikon runsaita kiviä ennen kuin mentiin niiden päälle.

Rukoileminen ja virsien hyräileminen oli erittäin suosittua merimatkoilla ja jos avomeripurjehduksen päätteeksi saatiin huomata, että oli saavuttu juuri tarkoitettuun paikkaan, oli Hilariuksen kiitosvirrelle runsaasti aihetta. Tosin avomeripurjehdus olikin kovin harvinaista.

Keskiajan tyypillinen kauppa-alus oli koggi eli limisaumainen ja tasapohjainen iso vene, jossa oli raakapurje ja jonka tuuleennousuominaisuudet olivat surkeat. Koggit joutuivat usein kauan odottelemaan suotuisaa tuulta ja jättivät jälkeensä paikannimiä, joita lienevät esimerkiksi Tallinnan-Helsingin väylän itäpuolella sijaitseva Kuggensten, jossa on loisto ja Emäsalon ja mantereen välinen salmi, Kuggsund, jossa nyt on silta.

Meren vaarojen ohella Itämerta vaivasivat merirosvot, jotka terrorisoivat Suone rannikoitakin, sekä hallitsijoiden laskuun toimivat kaapparit. Kaappaussotaa Itämerellä käytiin vielä 1800-luvun alussakin.

Merirosvoista kuuluisimpia olivat Tanskan hyväksi toimineet vitaliaaniveljet ja kuuluisin yksityinen rosvo oli kaiketi saksalainen Störtebeker (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=st%C3%B6rtebeker ). Merirosvot olivat itse asiassa kaiken kataluuden ja vääryyden vertauskuvia, mutta kun he nyt ainakin olivat vaihtoehto tylsän kunnialliselle pikkuporvarillisuudelle, ympäröi heitä ennen pitkää romantiikan sädekehä. Romantisoinnin taisi aloittaa lordi Byron.

Itämeren ja Pohjanmeren merirosvoista on saksalainen laulukin. Epäilen sitä myöhäsyntyiseksi: (https://www.youtube.com/watch?v=drOtgvAQJ10 ).

Koggien jälkeen tuli sitten jo kehittyneempiä aluksia, kravelleja, jotka olivat tasasaumaisia, mikä mahdollisti suuremman koon. Muuten: laivan rakentaminen söi valtavasti puuta, sillä vain pieni osa siitä voitiin käyttää asiassa hyödyksi. Välttämättömiä olivat myös ns. juurikaspuut eli vääränvänkkyrät mutkat, joita käyttämällä voitiin välttää heikot ja vaikeat liitokset.

Puustonsa ansiosta Suomi nousi jo uuden aja alussa hyvin merkittäväksi laivanrakennuspaikaksi ja täällä rakennettu alus oli mukana myös suurella edustusmatkalla, kun mentiin Englantiin tavoittelemaan neitsytkuningatar Elisabethin kättä.

Myös Suomen tervasta tuli tärkeä strateginen tavara ja ajan suurvalta Espanja himoitsi täältä sekä puuta että tervaa. Lähemmät yhteydet jäivät sentään tuohon katoliseen suurvaltaan solmimatta, mutta tervaa ja puuta sinne kyllä meiltä kulkeutui ja tänne päin taas inkojen kultaa, jolla ostokset maksettiin. Sellaista se on, globalisaatio.

Nimimerkki Origo, purjehtija hänkin, julkaisi aikoinaan kirjan Maailman kolmanneksi vaarallisin meri. En tiedä, mistä tuo luokittelu oli peräisin, mutta kyllä karilleajot olivat Suomenahdella ja Saaristomerellä hyvin yleisiä, kuten saattaa ymmärtääkin. Jossakin vaiheessa Hansaliitto kielsi jopa menemästä alueelle syksyllä. Kaiketi kyse oli jonkinlaisesta liian vaarallista kilpailua rajoittavasta sopimuksesta.

Myöhemminhän Suomenlahdellakin purjehdittiin aina jäiden tuloon saakka ja monet ovat tarinat niistä epäonnisista reissuista, joissa heikosti luovivat alukset sahasivat merta viikko- tai jopa kuukausitolkulla, pääsemättä lopulta lainkaan eteenpäin.

Kaiketi nimenomaan matkat Suomenlahden periltä takaisin etelään olivat vaikeita, kun vallitsevat tuulet ovat lounaasta, ainakin nykyään. Kun syksyn päivät olivat lyhyitä ja yöt pimeitä, olivat laivat käytännössä sokkoja ennen lokin ja kompassin käyttöönottoa ja vaikeaa se meno oli sen jälkeenkin. Nämä ongelmat olivat vielä 1800-luvulla täysin ajankohtaisia.

Kirjoittaja on tutkinut myös hylkyjä ja niiden pelastamista. muuan pelastamisen muoto oli rantarosvous ja lainsäädäntö yritti parhaansa mukaan suojella laivoja ja niiden omistajia yli-innokkailta pelastajilta, jotka pyrkivät saamaan haltuunsa arvokkaita lasteja ja aivojen osia, kuten köysistöjä.

Niin sanotuista harhatulista, joilla rantarosvot houkuttelivat laivoja karille, on paljon tarinoita, muun muassa Hiiumaalta ja Saarenmaalta. Myös Jurmon väitetään tulleen Kustaa Vaasan tyhjentämäksi moisen konnuuden takia. Huhtamies suhtautuu harhatuliin skeptisesti, sillä suoranaisia dokumentteja niiden käytöstä ei ole.

Tämä kirja on kiehtova johdatus keskiajan ja uuden ajan alun merenkulkuun näillä poloisilla pohjan perillä. Itse purjehtijana kirjoittaja on hyvin huomannut ne ongelmat, joita merenkululla aikoinaan oli.

Siitä huolimatta sitä vain purjehdittiin. Täälläkin, elinkelpoisen maailman rajoilla tarvittiin ainakin suolaa säilöntään ja viiniä sydämen ilahduttamiseen ja sakramenttien suorittamiseen. Muualla taas tarvittiin tervaa, puuta, voita ja hunajaa, joita täältä koottiin tynnyrikaupalla. Venäjältä saatiin etenkin hamppua, vahaa, hunajaa ja pellavaa. Euroopan kirkoissa paloivat venäläisestä vahasta tehdyt kynttilät ja laivojen purjeet tehtiin venäläisestä pellavasta, köydet hampusta. Siitä korvaukseksi suuri hopeavirta suuntautui lännestä itään, kuten A. Attman on osoittanut.

Mutta tässä siis jokaiselle purjehduksen ystävälle ja muillekin mainio opas aikansa pohjoiseen merenkulkuun, jonka merkitystä on taidettu pitkään jopa aliarvioida. Se liittyi myös Espanjan suurvaltapyrkimyksiin ja jopa Suuren Armadan rakentamiseen.

Romantiikkaa?

 

Jalot rosvot

Peter Lamborn Wilson, Merirosvoutopiat. Maurilaiset kaapparit ja kristityt luopiot. Suomennos Asmo Koste. Nastamuumio 2005, 224 s.

 

Merirosvot ovat olleet rehellisten merenkulkijoiden riesana iät ja ajat (ks. esim. Vihavainen: Haun störtebeker tulokset). Niitä oli kauan myös Itämerellä. Järjestäytyneen yhteiskunnan suhtautuminen tähän ainekseen oli aikoinaan hyvin suoraviivainen: hirteen vain.

Tässä takavuosina länsimaat yrittivät käsitellä Afrikan sarven merirosvoja poliittisesti korrektin ja ihmisoikeusajatteluun pohjautuvan hellyyden keinoin, mikä tietenkin innosti rosvoja vain laajentamaan toimintaansa. Venäläiset sen sijaan aseistivat laivojaan konetykein ja upottivat rosvojen veneet jo kaukaa.

Nykyistä tilannetta en tunne. Se näyttää menettäneen uutisarvonsa. Ainakin yksittäisille veneilijöille merirosvot ovat yhä pelon aihe.

Englantilainen sea shanty Hign Barbaree kertoo siitä, miten rosvotaikoinaan  hukutettiin armotta (ks. Vihavainen: Haun high barbaree tulokset).

Tieto siitä, että vain kuolemanrangaistus odotti kiinni jäänyttä raaisti myös rosvot ja pääkallolippu eli Jolly Roger ilmoitti karusti uhreille heidän kohtalonsa.

Merirosvoutta lähellä olivat myös valtioiden valtuuttamat kaapparit, joista usein tulikin varsinaisia rosvoja. Kummatkaan eivät kaihtaneet näyttää laivallaan väärää lippua, joka sitten yhtäkkiä vaihdettiin ja osoitettiin uhria ladatuilla tykeillä. Vielä toisessa maailmansodassa Saksalla oli ns. apuristeilijöitä eli naamioituneita kaapparilaivoja.

Yhdestä niistä, nimeltä Atlantis (germn auxiliary cruiser atlantis - Поиск) tehtiin 1950-luvlla elokuvakin ”Kymmenen lipun alla”. Mainittakoon että tämän laivan päällikkö nimeltään Bernhard Rogge tuli sittemmin korkeaksi Naton maavoimien komentajaksi.

Merirosvoja ja kaappareita oli kuitenkin monta sorttia. Hyvin pitkään vaikutti tämä instituutio ns. barbareskivaltioissa eli Afrikan luoteisosassa, etenkin Algerissa ja Tunisiassa sekä Marokossa. Selkänojanaan sillä oli Osmanien valtakunnan tuki, jonka merkitys normaalisti oli kuitenkin lähinnä nimellinen.

Barbareskien kanssa solmi Ruotsikin 1700-luvulla sopimuksen ja maksoi niille säännöllisesti suojelurahaa. Sen merkitys näyttää vaihdelleen. Yrittäjä oli rosvojenkin joukossa erilaisia.

Hämmästyttävää kyllä, eurooppalaiset ja amerikkalaiset sotalaivatkaan eivät kyenneet lopettamaan rosvousta. Se tapahtui vasta Ranskan valloitettua Algerian vuonna 1830.

Elämä laivoissa oli kurjaa ja sille olivat ominaisia raakalaismainen kurinpito ja surkeat elinolot. Työ oli vaarallista ja usein epämiellyttävää, vilu ja nälkä olivat ainaisia vieraita ja lohtua sai vain päivittäisestä rommiannoksesta. Ylikansoitetuissa sotalaivoissa tilanne oli pahin, mutta myös kauppalaivat saivat niistä mallinsa.

Samuel Johnson (1709-1784) ei suotta sanonut, että Englannin vankilassa miehellä oli parempi asunto, parempaa ruokaa ja parempaa seuraakin kuin kuninkaallisessa laivastossa.

Pappi ja kirjailija Charles Kingsley (1819-1875)  kirjoitti merkittävässä runossaan ”The Last Buccaneer" (ks. Vihavainen: Haun kingsley tulokset) merimiehestä, joka löytää apokryfiseltä Avés’n saarelta  ihanneyhteiskunnan, jossa miehet itse säätävät ”vapaat ja reilut lait” ja tottelivat mukisematta niitä rohkeimpia miehiä, jotka olivat nousseet kapteeneiksi.

Kingsleyn ”Avés” on todellinen utopia, jossa vietetään ihanaa elämää yhdessä orjuudesta karanneiden neekereiden kanssa:

Oh, sweet it was in Avès to hear the landward breeze 
A-swing with good tobacco in a net between the trees, 
With a negro lass to fan you while you listen’d to the roar 
Of the breakers on the reef outside that never touched the shore.

Merirosvojen ihannointi ja tarinat utopiasta sopivat sinänsä ajan henkeen (1857). Jo aiemmin (1814) oli lordi Byron julkaissut runonsa ”The Corsair”, jonka sankari hyökkäsi barbaarisia turkkilaisia vastaan.

Kingsleyn bukanierit sen sijaan muodostivat oman ihanneyhteiskuntansa, joka oli selvästi oikeudenmukaisempi kuin itse Englanti, vaikka he elivätkin rosvoamalla sitä samaa kultaa, jonka espanjalaiset ovat rosvonneet intiaaneilta. Tässä siis tavallaan toteutui Leninin kehotus ryöstää rosvottu takaisin (grab nagrablennoje).

OH, England is a pleasant place for them that ’s rich and high; 
But England is a cruel place for such poor folks as I; 
And such a port for mariners I ne’er shall see again, 
As the pleasant Isle of Avès, beside the Spanish main. 
 
There were forty craft in Avès that were both swift and stout,
All furnish’d well with small arms and cannons round about; 
And a thousand men in Avès made laws so fair and free 
To choose their valiant captains and obey them loyally. 

Wilson käsittelee rosvojaan samasta näkökulmasta kuin Kingsley. Rosvot, tai ainakin nyt monet heistä ovat kapinallisia, jotka haluavat oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa ja myös toteuttavat sen.

Tämä ei tietenkään koske kaikkia barbarskimerirosvoja tai edes enemmistöä, mutta kyllä niitä tuhansia renegaatteja eli uskonluopioita, jotka olivat tulleet kaapatuiksi Pohjois Afrikkaan ja ryhtyneet muslimeiksi päästäkseen orjuudesta. Muslimilla ei olut oikeutta orjuuttaa toista muslimia.

Pohjois-Afrikkaan ja erityisesti Salén kaupunkiin joka on vastapäätä Rabatia (huomaa nimen yhtäläisyys Kingsleyn Avés’n kanssa) muutti myös muutama tuhat moriskoa Espanjaasta, josta heidät karkotettiin 1600-luvun akussa.

Salé muistutti eniten vapaata merirosvojen ihanneyhteiskuntaa ja näyttää olleen sangen tasa-arvoinenkin. Kapteenit eivät ottaneet saaliista kohtuutonta osaa. Valitettavasti käytettävissä olevia dokumentteja ei juuri ole, kuten kirjoittaja alinomaa valittaa.

Joka tapauksessa Salén rosvot eivät tyytyneet vain toimimaan lähivesillään vaan ulottivat kerran toimintansa peräti Islantiin saakka, josta otettiin suuri määrä orjia. Myös Baltimoren paikkakunta Irlannissa ryöstettiin.

Kiinnostavaa on, että tunnetuimmat merirosvokapteenit näyttävät yhä uudelleen olleen eurooppalaisia ja että kaapattujen panttivankien lunastamiseksi barbareskikaupungeissa oli myös ulkomaiden konsuleita.

Muhamettilainen Osmanien valtakunta edusti toisenlaista sivilisaatiota ja sitä tietenkin mustamaalattiin. Itse asiassa kaapattujen orjien elämä ei tainnut useinaan olla hullumpaa.

Isännät eivät yleensä kohdelleet orjiaan raa’asti. Kauppatavara oli pidettävä kunnossa. Monet naiset pääsivät haaremiin tai muuhun seksisuhteeseen, jossa heillä monesti ei ollut mitään valittamista.

Suomalaisethan tuntevat tämä kuvion Mika Waltarin Mikael Hakimista, (entinen Karvajalka) (Pelzfuss), joka ryhtyy renegaatiksi eli omaksuu islamin. Ei ole tietoa siitä, oliko renegaattien joukossa suomalaisia, mutta se on luultavaa. Paljon venäläisiäkin oli mukana.

Kaapattujen kohtalo tuskin sentään oli keskimäärin kadehdittava, mutta vieraassa kulttuurissa oli piirteitä, jotka saattoivat myös houkutella: seksuaalisuus oli paljon hyväksytympää kuin kristityissä maissa, eritoten nyt puritaanisessa Englannissa.

Jopa pederastiaa suvaittiin, mutta varsinaista aikuisten välistä homoseksuaalista suhdetta ei niinkään.

Tunnetusti profeetta oli kieltänyt viinin, mutta suufilaisilla virtauksilla oli omat tulkintansa. Ilmeisesti hasista käytettiin yleisesti ja monin paikoin myös viiniä ja väkevämpää. Saattoivatpa jotkut uskossaan heikot olla päissään lähes jatkuvasti.

Wilsonin kirja on hieman sekava eikä muodosta selkeää tutkimusta barbareskivaltioiden elämästä. Kuitenkin se sisältää monia kiintoisia tietoja ja tarjoaa lisää aineksia etenkin 1600-luvun merirosvouksen ymmärtämiselle.

 

Rosvojoukkojen valtiot

 

Roistovaltioiden nousu ja tuho

 

Ari Saastamoinen, Barbaarirannikon merirosvot. Kappauksia, uskonsotaa ja valtapeliä Välimerellä. Gaudeamus 2026, 328 s.

 

Merirosvousta on tässäkin blogissa käsitelty lukuisia kertoja (ks. Vihavainen: Haun merirosvot tulokset ). Sitä on ollut kai yhtä kauan kuin merenkulkuakin.

   Merellä liikkuvat suuret omaisuudet ja rannikoiden suojattoman kylät ovat aina löytäneet havittelijansa ja rosvojoukkoja on ollut niin Itämerellä, Karibian merellä kuin Välimerellä. Afrikan sarven ja Malakan salmen tienoota unohtamatta.

   Merirosvoja on ollut monta sorttia. Yksityisyrittäjät jonkun kuvitteellisen John Silverin tapaan olivat suhteellisen helppoja tapauksia sikäli, että kiinni saadessa heidät pantiin ilman muuta narun jatkoksi ja he puolestaan usein tappoivat kaikki uhrinsa, ettei todistajia jäisi.

   Hankalampia tapauksia olivat jo kaapparit, jotka harjoittivat rosvousta oman valtionsa laskuun ja oman lukunsa muodostivat valtiot, joille merirosvous oli keskeisen tärkeä tulonlähde.

   Tämä kirja kertoo juuri noista Pohjois-Afrikan barbareskivaltioista (vrt. Vihavainen: Haun barbaree tulokset ), erityisesti Algerista, Tripolista ja Tunisista. Niiden kukoistusaika kesti 1500-luvulta 1800-luvun alkupuoliskolle.

   Kun puhutaan rosvovaltioista, ei vielä välttämättä puhuta roistovaltioista, vaikka eron tekeminen saattaa mennä hiusten halkomiseksi. Pyhän Augustinuksen mukaan jopa kaikki valtiot olivat suuria rosvojoukkoja, ellei niin käyttämän rajattoman väkivallan takana ollut mitään muuta kuin vallantahto.

   Välimeren valtioilla oli kuitenkin ideologia, islam, joka salli sodan uskottomia vastaan, jopa siihen velvoitti ja antoi vielä ohjeetkin siitä, miten ryöstösaalis oli jaettava. Kyseessä siis oli ainakin viime kädessä ideologinen, uskonnollinen toiminta, jonka arvottaminen juristerian näkökulmasta riippui sen tekijästä.

   Käytännössä uskonnon rooli haihtui kauas taustalle, kun barbareskimerirosvot harjoittivat suurta liiketoimintaansa. Toiminnan loistokaudella noin puolet kapteeneista oli kristittyjä luopioita ja monenkirjava miehistö, kuten kaupunkien asukkaatkin, koostui vain pieneltä osin rosvovaltiota ympäröivän maaseudun asukkaista.

   Turkkilaisten, Konstantinopolin ja janitsaarien merkitys oli tietyssä vaiheessa suuri, juutalaisia oli kahta sorttia, Espanjasta karkotetut moriskot olivat merkittävä tekijä ja sitten oli kaikkia Välimeren alueen kieliä puhuvaa väestöä, joka tuli keskenään toimeen lingua francalla, joka oli noiden kielten sekasotkua.

   Barbareskit ottivat kaappaamiensa laivojen miehistöt orjiksi, joita oli parhaimmillaan tuhansittain, joukossa satoja Ruotsin alamaisia ja ainakin muutamia varmasti tunnistettavia suomalaisia siinä joukossa.

   Orjien osa oli yleensä juuri niin kadehdittava kuin se on aina ollutkin, isäntien armoilla. Pahin oli kaleeriorjien kohtalo pirullisissa, haisevissa laivoissaan kahlittuina, mutta sellainen kohtalo saattoi tulla myös pohjoisafrikkalaisten osaksi, kun kristityt kaapparit saivat heidät käsiinsä.

   Johanniittain veljeskunta kunnostautui erityisesti kaappaustoiminnassa, mutta muitakin krisittyjä yrittäjiä oli (vrt. Vihavainen: Haun se oikea kapteeni alatriste tulokset).

   Toki ylhäiset henkilöt saivat useinkin odottaa lunastamistaan jopa hyvissä oloissa, maksaen ylläpidostaan korvausta. Orja oli kuitenkin orja, eikä sotavanki. Vastaavia panttivankikohtaloitahan tunnemme Kaukasian historiasta ja nyttemmin jo länsimaistakin. Kulttuuri kehittyy.

   Tässä kirjassa tekijä piirtää Välimeren merirosvouksen elinkaaren, joka nousi 1600-luvun alkupuolelta lähtien, jolloin kristityt ja muslimit olivat teknisesti samalla viivalla. 1700-luvulla Euroopan maat jo pyrkivät hoitelemaan asiat solmimalla rosvovaltioiden kanssa sopimuksia ja maksamalla veroa.

   Myös me, eli siis Ruotsi, maksoi barbareskeille1700-luvulla sunsaasti veroa, joka suoritettiin osittain purjehdus- ja sotatarvikkeina. Edes suurvalta Ranska Aurinkokuninkaan aikana ei kyennyt karistamaan merirosvovaaraa alustensa ympäriltä, eivätkä Algerin pommitukset aiheuttaneet muutosta asioiden tilaan.

   Itse asiassa vasta amerikkalaiset, pieni, mutta dynaaminen uusi kansakunta, pani ensi kertaa rosvot kunnolla kuriin ja sen sotalaivat tekivät selvää jälkeä korsaareista, joille vätystelevät Euroopan vallat oivat yhä uudelleen maksaneet veroa ja kohdelleet niitä tasaveroisina kumppaneina.

   Sikäläinen lähettiläs oli pari kertaa vieraillut Ruotsissakin ja Bellman kuuluu tehneen hänestä pilkkarunon.

   Tarvittiin kuitenkin vielä Ranskan massiivinen operaatio, sen vallatessa Algeria vuonna 1830 ja alistaessaan sen merentakaiseksi osaksi Ranskaa, kuten sen status virallisesti oli. Se ei siis ollut Ranskasta erillinen siirtomaa.

   Kuten jo aiemmissa blogeissa on kerrottu, barbareskimerirosvot ulottivat retkensä Irlantiin ja jopa Islantiin saakka. Viimemainitusta on säilynyt paljon aikalaismateriaalia ja mainittakoon, että henkiin jääneitä islantilaisia orjia todella myös lunastettiin vapaaksi, kun sitä varten oli koottu varoja tanskalaisissa kirkossa.

   Islannissa tuskin olikaan paljon muuta ryöstettävää kuin ihmiset, kapakalaa tuskin kannatti mennä sieltä saakka hakemaan. Mutta ihmisistä saatiinkin kova hinta, erityisesti naisista, joita yleensä ei myytykään takaisin ja samoin myös poikalapsista, joita oikeauskoiset homot tarvitsivat.

   Kaiken kaikkiaan orjakauppa ja orjien huono kohtelu ei liittynyt mitenkään orjien väriin. Kaikki ”uskottomat” olivat muslimille vapaata riistaa.

   Kuten mainittiin, kaapparikapteenien ja rosvojen joukossa oli runsaasti entisiä kristittyjä ja romantiikan aikakaudella syntyi ajatus siitä, että rosvot itse asiassa saattaisivatkin olla jalompia hahmoja, kuin tylsän kunnialliset ja lainkuuliaiset kuninkaan sotilaat.

   Jaloja rosvojahan oli ollut olemassa, ainakin tarustossa jo Robin Hoodista lähtien ja varmaan kauemminkin.

   Joka tapauksessa romantiikka siis toi voimalla eurooppalaiseen kirjallisuuteen jalon rosvon Friedrich Schillerin Karl Moorin hahmossa ja lordi Byronin Corsair, joka nimenomaan liittyi Välimeren korsaareihin, oli aikansa suuri bestseller.

   Byronin Corsair vihasi koko ihmiskuntaa naisia lukuun ottamatta ja samaa saattoi sanoa Karl Mooristakin. Se oli sopivasti hieman romanttisempaa kuin vanha, muistaakseni saksalaisen Störtebekerin tunnus, jossa hän selitti olevansa Jumalan ystävä ja koko maailman vihollinen.

   Lienee väistämätöntä, että roistojen ihailu on taas noussut kunniaan näinä postmoderneina aikoina, jolloin Oswald Spenglerin kulttuurin flagellantismiksi kutsuma ilmiö on noussut ennennäkemättömiin mittoihin.

   Barbareskivaltiot selittivät toimintansa loppuvaiheessa olevansa normaalia sotien osapuolia ja heidän ihailijansa ovatkin ottaneet asian todesta ja selittäneet orjuudenkin itse asiassa normaaliksi sotavankeudeksi.

   Kukin tulee toivottavasti autuaaksi uskollaan. Kylmästi arvioiden barbareskivaltiot elivät rikollista loiselämää ja rikastuivat toisten tuottavalla työllä sen sijaan, että olisivat kehittäneet omaa tuotantoaan ja sivistystään.

   Ainakin Algeriassa oli kyllä myös edellytykset myös maanviljelyyn, jossa tietenkin hyödynnettiin orjatyövoimaa.

   Amerikkalainen päättäväisyys ja lopulta ranskalainen imperialismi tekivät selvää rosvovaltioista, joita itse pidän myös nimenomaan roistovaltioina.

   Niiden kohtalon näyttää ratkaisseen länsimaiden tekninen ylivoima, vaikka rosvot saivatkin käyttöönsä runsaasti uutta teknologiaa kehittyvästä pohjoisesta. Heidän oma elämänmuotonsa ei sen sijaan kehittynyt eikä kestänyt modernisaation haastetta.

 

 

Ukko ja Arabianrannan merirosvot

Ukko ja Arabianrannan merirosvot

Ukko oli nuorempana ollut hyvin urhoollinen merenkävijä ja laajalti tunnettu. Hän kertoi joskus pojalle ja karhulle ja koiralle ja kissalle siitä, miten hän oli uhmannut meren vaaroja ja purjehtinut aina Harmajan ja Gråharan majakoiden seuduille, joiden takana ei enää ollut mitään, vain pelkkää tyhjyyttä ja sivistyksen puutetta.

Tavattomasti erilaisia vaaroja ja vastuksia oli kuulunut noihin purjehdusretkiin. Milloin löivät korkeat aallot aluksen yli ja kastelivat miehistön, milloin irtosi mesaanipurjeen jöölinki pylpyrästään ja oli hinattava laivapoika puosuntuolilla mastoon sitä korjaamaan. Vaarallisimpia olivat tietenkin kohtaamiset viranomaisten kanssa. Tullin ja merivartijoiden veneitä sai omillakin rannikoilla väistellä jatkuvasti ja vierailla merillä uhkasivat lisäksi keisarillisten laivastojen sotalaivat ja kaapparit.

Kerran Ukko oli onnistunut hädin tuskin pakenemaan Väinämeren sotarosvoja, jotka huusivat Ukolle viroksi: ”Oi saa saks, sabata koer! Nüüd küll sa kinni jäid!” Silloin Ukko oli laukaissut keulatykin ja kääntänyt kurssin nopeasti kohti Porkkalan kapeikkoja. Väinämereläiset, joilla ei ollut merikorttia eikä kompassia, olivat siellä ajaneet heti ensimmäiselle karille.

Ukko ohjasi Regina Linnanheimon nyt Arabianrantaan ja viritti kannelle riippumaton. Miehistö lähti kaupungille örveltämään, kuten aluksessa oli tapana sanoa.

Ukko uinahti pian keinuvassa riippumatossa ja näki unta siitä, miten hän oli saapunut Etelämeren saarelle, jossa neekerityttö leyhytteli viuhkallaan ja karkotti kärpäsiä, jotka yrittivät tulla häiritsemään Ukon makeita ja hyvin ansaittuja unia.

Ukon päiväunet päättyivät tällä kertaa kuitenkin lyhyeen, sillä söpön tyttösen sijasta laivaan oli itse asiassa saapunut joukko julmasti irvisteleviä Arabianrannan merirosvoja. Rosvot yllättivät Ukon nukkumasta ja sitoivat hänet skuuttiköydellä. Skuuttiköysi oli parasta köyttä, mitä aluksessa oli ja Ukko muisti aina mainita, että se oli kallista, mutta erittäin kestävää ja taipuisaa. Siitä Ukko piti erityisesti.

Rosvot tutkivat laivan perusteellisesti ja kantoivat saaliinsa kannelle. Saaliin mukana oli muutama korillinen olutta. pieni arkullinen helmiä ja jalokiviä, helmet tosin eivät olleet aitoja. Lisäksi oli tynnyrillinen ruutia ja kaksi nassakkaa rommia sekä huomattava määrä makkaraa ja juustoa sekä sämpylöitä. Ukon suolakurkkuja ja silavaa rosvot eivät huomanneet.

Rosvot hekottelivat saaliiseensa tyytyväisinä ja levittivät sitten kannelle purjeen, jonka päälle he kaikki istuutuvat riviin. Yksi rosvo messusi jotakin korkealla äänellä ja kaikki vastasivat aina kuorossa ja heiluttelivat päätään. Sitten kaikki yhdessä pyllistivät suoraan kohti taivasta ja huusivat ”Salaattia, salaattia!” Siltä Ukosta ainakin kuulosti.

”Tässä teille salaattia, lurjukset!” Ukko karjaisi. Hän oli aukaissut tutun skuuttiköytensä solmut ilman vaikeuksia ja oli nyt vapaa. Hän veti purjeen laidasta niin, että koko rosvojoukko kieri aluksen partaan yli mereen. ”Vai tullaan sitä rosvoamaan toisten omaisuutta!” Ukko huusi tuohtuneena ja uhkasi meressä polskuttelevia rosvoja väkipyssyllään. ”Nyt on viisainta pulikoida maihin, tai soitan poliisit!”

Ukko ei tietenkään olisi oikeasti soittanut poliiseja, sillä he olisivat ensimmäisenä pidättäneet Ukon ja syyttäneet häntä ryöstelyjen lisäksi myös vihapuheesta ja pahoinpitelystä. Ukko tiesi tämän ja nosti ankkurin ja hissasi stuuran, kuten hän sanoi. Sen jälkeen Regina Linnanheimo alkoi hitaasti kallistua viriävässä tuulessa styyrpuuriin ja viiletti pian aika vauhtia kohti avomerta. Miehistö pitäisi käydä hakemassa kyytiin Kauppatorin rannasta, jos siellä olisi vapaata pysäköintitilaa, Ukko ajatteli.

Kulttuuria Kanarialla

Teneriffan kulttuurikierros

Kanarian saarilta löytyy ihan kelpo määrä kulttuuria halukkaille. Gran Canarialla on Kolumbuksen museota, konserttisalia ja muutakin. Teneriffan Santa Cruzissa on useita museoita, muun muassa Museo MUNA Museo de Naturaleza y Arqueología, jossa on aika lailla myös saaren varhaisiin asukkaisiin, quancheihin liittyvää asiaa.

Kaupunki on noin Tampereen kokoinen ja siellä toimii myös raitiotie. Lisäksi meriliikenne, myös matkustajien osalta on vilkasta. Gran Canarialtakin monet tulevat tänne pistäytymään ihmeelliseen Loro Parkiin, jossa valaat ja delfiinit esittelevät temppujaan. Esittelivät ainakin muutama vuosi sitten. Toki silläkin saarella on oma hieno eläinpuistonsa.

Santa Cruzin oopperatalo Auditorio on hämmästyttävä arkkitehtuurin näyte ja yhtä suurellinen kuin paikallinen linja-autoasema, joka jättää jopa Helsingin varjoonsa. Siellä orkesteria johti nyt virolainen Anu Tali. Ohjelistossa oli Mendelssohnia ja mitä lienee ollut. Seuraavana on vuorossa Pietarin filharmonia.

Suuri taidemuseo tietenkin kuuluu asiaan ja sittenhän ympäristöstä, etenkin Puerto de la Cruzista löytyy noita eläin- ja kasvikuntaan liittyviä näyttelyitä sekä tietenkin erinäisiä luonnonnähtävyyksiä. Teidellä saattaa kohdata ihka oikean lumisateenkin. Nyt joku väitti tämän tulivuoren aktivoituneen, mutta kyllä retkiä sinne tehdään vanhaan malliin.

Sotamuseo on hieman syrjässä, vanhassa linnoituksessa ja saattanee jäädä monelta käymättä. Se on vahinko, sillä siellä kannattaa kyllä käydä.

Espanjan sotahistoria on tietenkin erittäin merkittävä ja tarkemmin museoon perehtymällä voisi saada selville yhtä ja toista mielenkiintoista myös siitä, mitä se jättää kertomatta tai ainakin pitää aika vaatimattomasti esillä. Mutta kyllä aikaa kului jo yleiskatsauksen saamiseen. Oltiin muuten ainoat asiakkaat.

Mielestäni kenraali Francon rooli on täällä aina vaatimattomasti esillä. Hän nyt sentään lähti juuri Kanarian saarilta aloittamaan uraansa, joka päättyi Espanjan diktaattorin, caudillon asemaan.

Sitä ei enää juhlita, mutta ehkäpä silläkin oli oma myönteinen puolensa. En mene vannomaan. Vaihtoehto ainakin olisi ollut kaamea, joskin myös kiinnostava.

Lepanton meritaistelussa vuonna 1571 tuhottiin museon mukaan Turkin laivaston mukana 20000 musulmaania. Taistelun lopputulos antoi ratkaisevan iskun tuon valtakunnan merenherruudelle. Toinen asia on sitten, että merirosvoina Turkin alamaiset, etenkin Algeriassa ja Marokossa pitivät sivistysmaita kauhun vallassa aina siihen saakka, kunnes Ranska vuonna 1830 valloitti Algerian.

Niin sanottu barbareskirannikko onkin Kanarian saaria niin lähellä, että sinne ja takaisin saattoi purjehtia päiväseltään suotuisilla tuulilla.

Merirosvot olivat Kanarian saarten suuri vitsaus ja näyttävät pitäneen majaansa sen suojaisissa lahdissa, esimerkiksi Gomeralla. Merirosvoihin verrattava vitsaus olivat kaapparit, Espanjan kannalta eritoten engantilaiset.

Museossa on varsin näyttävästi esillä se vuoden 1797 taistelu, jossa paikalliset löivät takaisin ylivoimaisen englantilaisten hyökkäyksen ja pakottivat nämä pyytämään rauhaa.

Taistelussa esitetään Gutierrezin johtamien espanjalaisten osoittaneen suurta aloitteellisuutta, muun muassa varustaen pieniä soutualuksia tykkiveneiksi, jotka vahingoittivat hyökkääjän suuria laivoja.

Museossa aikoinaan ollut suuri tykki El Tigre sijaitsee nyt satamassa, erillisessä pikku museossa. Sillä saatiin osuma amiraali Nelsoniin, joka menetti kätensä. Karskiin tapaansa hän kehotti välskäriä leikkaamaan pois ”tarpeettoman lihanpalan”, kun se tykinkuulan jäljiltä riippui hervottomana.

Tämä oli yksi niistä kolmesta yrityksestä, joita englantilaiset tekivät Santa Cruzia vastaan. Muualla, esimerkiksi Fuerteventuralla on kerrottavana samanlaisia tarinoita. Hyökkääjiä olivat usein merirosvot.

Museon esineistö on kiinnostavaa. Siellä on huomioitu muun muassa Espanjan Saharassa suoritettu toiminta kameliosastoineen. Amerikan valloitus sen sijaan on yllättävänkin suppeasti sivuutettu. Eihän se touhu tainnut siellä juuri kunniakasta olla -meidän näkökulmastamme.

Joka tapauksessa esineistöön kuuluu muun muassa se valtava Englannin Union Jack, joka oli tarkoitus ostaa Santa Cruzin linnoituksen tankoon.

Kiinnostava on myös erittäin suuri valikoima käsiaseita. Niiden joukossa huomiota herättää Colt .45, johon on lisätty valtava lipas.

Luulen kyllä, että ase saattoi jumittua muutaman kymmenen laukauksen jälkeen. Eihän pistoolia ole tarkoitettu sarjatuliaseeksi.

Yleisenä huomiona totean, että kyllähän Kanarialla on muutakin kuin pelkkää aurinkoa ja hiekkaa.