keskiviikko 29. huhtikuuta 2026

Kun Rooma pelastui

 

Vanhoja uutisia

 

Titus Livius, Ab urbe condita XXVII. Hannibalin sota. Kohtalon iskuja. Suomennos Maija-Leena Kallela ja Ylermi Luttinen. Basam books 2026, 250 s.

 

     Roomalaiset aloittivat ajanlaskunsa kaupungin (Rooman) perustamisesta, ”Ab urbe condita”. Tuo tarunomainen perustamisvuosihan oli 753 E.Kr.

     Titus Liviuksen kirjoittama samanniminen laaja historiateos ”Ab urbe condita” oli Rooman valtakunnan virallinen historia, jota länsimaissa kunnioitettiin vuosisatojen ajan suurena menneisyyden kertomuksena, joka oli tunnettava ja josta voitiin ottaa oppia myös nykyaikana. Kirja kirjoitettiin keisari Augfustuksen aikana.

     Esimerkiksi Machiavelli, joka pyrki tutkimaan ihmisten poliittista käyttäytymistä ymmärtääkseen sen lainmukaisuuksia, sai hyvin kiinnostavaan Discorsi-teokseensa esimerkit Liviukselta (vrt. Vihavainen: Haun machiavelli tulokset ).

     Selvää on, että suurvallaksi kasvaneen isänmaansa historiaa kirjoittanut Livius suhtautuu kansaansa kunnon patriootin tavoin, vaikka ei kaihdakaan ankarasti nuhtelemasta myös huonoja ja vääryyttä tehneitä johtajia. Itse Rooman valtakunta oli hänelle kuitenkin valtioiden joukossa ykkönen, eikä pelkästään mahtinsa takia. Tärkeintä oivat hyveet.

     Liviuksen teoksen pohjalla vaikuttavasta eetoksesta antaa käsityksen seuraava passus, joka ei heijastanut vain Liviuksen omaa näkemystä. Itse asiassa Rooman historia sen suuruuden päivinä oli vuosisadat esikuvana myös myöhemmille länsimaille, jotka yhä uudelleen palasivat Rooman historiaan etsiessään sekä parhaita esikuvia että varoittavia esimerkkejä. Näin kirjoitti Livius noin 2000 vuotta sitten:

Koskaan ei ole ollut Roomaa suurempaa ja nuhteettomampaa valtiota, eikä yksikään valtio ole tarjonnut runsaammin hyviä esikuvia; mihinkään muuhun valtioon ei ahneus ja nautinnonhalu ole tunkeutunut yhtä myöhään, eikä missään ole yhtä kauan pidetty köyhyyttä ja säästäväisyyttä niin suuressa arvossa. Niin, mitä vähemmän omaisuutta oli, sitä vähemmän sitä himoittiin. Vasta viime aikoina ovat rikkaudet synnyttäneet ahneuden, ja nautintojen ylenpalttisuus on tuonut mukanaan halun tuhoutua ylelliseen nautiskeluun ja viedä samalla tuhoon kaikki muukin.” (Käännös: Marja-Itkonen-Kaila).

     Valtakunnilla ja kokonaisilla kulttuuripiireillä on aina ollut nousu- ja laskukautensa ja näyttää siltä, että jossakin vaiheessa ne kaikki alkavat peruuttamattomasti rappeutua luovuttaakseen historiallisen paikkansa sellaisille, jotka sen paremmin ansaitsevat tai ainakin pystyvät itselleen ottamaan.

     Rooman vanhempi historia oli Liviuksen mielestä yleensä tarinaa hyveellisistä ajoita ja johtajista, jotka taas vuorollaan saattoivat joutua luovuttamaan paikkansa kurjemmille ja kansa saattoi nopeastikin rappeutua viiniruukkujen ja lihapatojen äärellä. Armeijastakin voi tulla kelvoton jo muutamassa kuukaudessa sen siirryttyä jonkin rikkaan kaupungin herkkujen ja irstailujen ääreen.

     Mikä Liviuksen kuvaamien aikojen ihmisille oli tärkeää oli rauha jumalten kanssa -Pax deorum. Kun se vaarantui, oli se yritettävä saada takaisin uhraamalla ja rukouksilla ja asian onnistumista tarkkailtiin uhripappien saamien merkkien avulla.

     Jumalat puolestaan ilmoittivat suopeudestaan tai vihastaan ennusmerkeillä, joista huomioitiin aina salaman lyönnit temppeleihin. Toinen huolestuttava merkki olivat epämuodostuneina syntyneet lapset ja eläimet. Aina joskus syntyi lapsia, joista ei voinut päätellä, olivatko ne tyttöjä vai poikia. Ainakin jossakin tapauksessa papit määräsivät sellaisen epäluoman vietäväksi roomalaisen alueen ulkopuolelle ja upotettavaksi mereen.

     Syntyi myös lapsia, joilla oli esimerkiksi norsun tai sian pää ja vastaavasti saattoi syntyä sika, jolla oli ihmisen pää. Joskus tapahtui, että härkä puhui ihmisen äänellä ja aika usein muuttui vesi vereksi jossain päin valtakuntaa. Taivaaltakin satoi milloin kiviä, milloin verta.

     Oudot enteet kauhistuttivat aina ihmisiä ja jumalten lepyttämiseksi järjestettiin suuria uhri- ja rukoustapahtumia. Aina ei Livius suinkaan uskonut enteiden olevan jumalallista alkuperää, vaan leimasi mitättömiksi sellaisenkin asian kuin että hiiret olivat eräässä temppelissä järsineet kultaa.

     Kaiken kaikkiaan enteet olivat joka tapauksessa hyvin tärkeä asia ja uskonto oli Roomassa tässä kuvattuna aikana eli 200-luvun alussa E.Kr. yhä kunniassaan. Roomassakin muuten järjestettiin jumalten kunniaksi kisoja jo tuohon aikaan. Olympian kisat Kreikassa olivat samaan aikaan suuri kansainvälinen tapahtuma, jonne matkusti paljon myös turisteja.

     Tämä Liviuksen nide ei sisällä ehkä yhtä paljon nykylukijaa kiinnostavia yksityiskohtia kuin eräät muut, koska se keskittyy sotaan: Hannibalin ja hänen veljensä Hasdrubalin kanssa käytyihin taisteluihin, joiden vaiheita sotajuonineen ja dramaattisine käänteineen kuvataan tarkoin, olihan kyseessä kuolemanvaara Roomalle.

     Muuan kiinnostava detalji ovat sotaelefantit, joita puunilaisilla oli aina mukanaan ja jotka saattoivat joskus pillastua ja alkaa tuhota omia joukkoja siinä kuin vieraitakin. Sen varalta norsun ohjaajalla oli mukanaan rautavaarna, jonka hän tarvittaessa iski nuijalla eläimen aivoihin ja tappoi sen.

     Kuten noihin dramaattisiin aikoihin sopii, oli myös Rooman liittolaisten lojaalisuus usein koetuksella ja niiden saamisessa takaisin omalle puolelle kysyttiin valtiomiestaitoja. Pelkkä brutaali kosto olisi romahduttanut koko asian.

     Kuten vanhoissa sotien kuvauksissa yleensä, ihmetyttää ja epäilyttää yhä uudelleen sotajoukkojen valtava koko. Italiassa tai Hispaniassa huolto-ongelmat tuskin olivatkaan samaa luokkaa kuin myöhemmin Euroopan taistelukentillä, mutta melkoinen hävitys on varmasti kohdannut seutuja, joiden halki ovat vaeltaneet yhteensä satatuhantiset sotajoukot.

     Metaurusjoella kerrotaan Hasdrubalin sotajoukosta surmatun 57000 miestä, 5040 vangittiin ja yli 4000 vangittua Rooman kansalaista saatiin takaisin. Jonkin verran vihollisia jätettiin henkiin levittämään tietoa roomalaisten menestyksestä. Riittipä siinä joka tapauksessa hautaamista ja kalman hajua.

     Kiitos taas kulttuuritahtoisille kääntäjille ja kustantajalle, jotka ovat saattaneet luettavaksemme tämänkin aikakautensa dokumentin. Väliotsikot ja johdanto ovat lukijalle sangen hyödylliset.

    On avartavaa lukea siitä, miten sota jo aikoinaan villitsi ihmiset ja tavallaan lohdullistakin on havaita, ettei ihmisen raadollisuus ole mikään uusi keksintö.

13 kommenttia:

  1. Joskus Pompeijissa samoillessani, jäin nojailemaan muinaisravintolan tiskille. Mietin, mitähän noissa kivivaaseissa on valmistettu.
    Varmasti jotakin lihapataa (tuskin kuitenkaan nykyisen italialaisen keittiön resepteillä). Olisi kuitenkin mukava päästä aikakoneella maistamaan.
    Koulussa aikoinaan opetettiin, että roomalaiset olivat hulluja, koska viini oli lyijypitoista. Mene ja tiedä.
    Kun toit esiin maininnan: ”Koskaan ei ole ollut Roomaa suurempaa ja nuhteettomampaa valtiota, eikä yksikään valtio ole tarjonnut runsaammin hyviä esikuvia", niin asia ei kestä kritiikkiä.
    Jos roomalaiset jonottivat Colosseumille, nähdäkseen leijonien raatelevan ihmisiä tai gladiaattorien tappavan toisiaan, niin jotakin vikaa on ollut.
    Nuhteettomampi, ainakin nykytietämyksen mukaan on ollut antiikin Kreikka.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No se nyt oli Liviuksen Credit ja hän todisteli vielä roomalaisten olleen erityisen lempeitä.
      Kuvattuna aikana ehkä niin voi uskoakin.
      Ja kreikkalaisiahan nyt oli monta sorttia ei tosin julmuudestaan erityisen kuuluisia.

      Poista
    2. "Jos roomalaiset jonottivat Colosseumille, nähdäkseen leijonien raatelevan ihmisiä tai gladiaattorien tappavan toisiaan, niin jotakin vikaa on ollut"

      Täytyi muistaa, että Colosseum edusti jo Rooman alkavaa rappeutumisaikaa, jolloin kansalle, etten sanoisi kaupunkirahvaalle, tarjottiin leipää ja sirkushuveja kansalaisyhteiskunnan ja pienviljelyn sijasta. Tuon Rooman rappion juurisyy oli juuri puunilaissodissa ja niitä seuranneessa valtakunnan laajenemisessa, joka pakotti vakinaiseen armeijaan, hävitti pienviljelijät ja lisäsi varallisuuseroja, jotka mahdollistavat ylellisyyden.

      Julmuudesta voisit kysyä Spartan helooteilta tai Ateenan orjilta vapaiden miesten harjoittaessaan demokratiaa tai filosofiaa.

      Poista
    3. Kyllä vain, Olihan roomalaisuuttakin montaa sorttia: aikoinaan innostuin Catulluksesta. Esim. »Lempeen Lesbia yhdy onnen hurmaan! Vanhain juorut on liian pikkumaiset, siks ei piitata niistä pennin vertaa. Laskee päivä ja taasen uusi koittaa. Kerran kun elonpäivä pieni päättyy, meidän ikiunta maata täytyy...»
      ( Tuo nyt oli vaan Wikipediasta, kun en jaksanut kaivella arkistojani).

      Poista
    4. Erikoista on, että Livius säilytti uskonsa roomalaisten erityiseen lempeyteen, vaikka hyvin tiesi, miten Spartacuksen kapinan osanottajia oli käsitelty. Tosin Colosseumin spektaakkelit olivat avsta edessä päin.
      Näin hän kirjoitti: Albalaisten petollinen päällikkö Mettius teloitettiin repimällä hänet vaunujen välissä kahtia. Se oli kauhea tapaus, josta kaikki käänsivät päänsä pois. Kuitenkin, kertoo Livius ”Se oli ensimmäinen ja viimeinen roomalaisten antama rangaistus, jonka kohdalla unohdettiin inhimillisyyden lait. Muuten voidaan ylpeillä sillä ettei mikään kansa ole käyttänyt lempeämpiä rangaistuksia.”

      Poista
    5. Minusta tässä kiinnostavaa on se, että Livius asettaa ensinnäkin lempeyden ihanteeksi ja toisaalta uskoo, että roomalaiset ovat silläkin alalla omaa luokkaansa -eikä ota huomioon niitä asioita, jotka puhuvat tätä vastaan.
      Näinhän taitavat monet tehdä. Venäläiset ovat yhä uudelleen ylistäneet erityistä inhimillisyyttään ja suomalaisetkin onnistuvat helposti unohtamaan vuoden 1918 ja muut ikävät asiat.

      Poista

    6. "Olisi kuitenkin mukava päästä aikakoneella maistamaan."

      Suomalaisen kirjallisuuden seura on 2002 julkaissut suomeksi Apiciuksen Roomalainen keittokirja = De re coquinaria

      Kun korvaa kadonneen laserin valkosipulilla ja garumin thaimaalaiselle kalakastikkeella, pääse ym aikamatkalle.

      Poista
    7. "Livius säilytti uskonsa roomalaisten erityiseen lempeyteen, vaikka hyvin tiesi, miten Spartacuksen kapinan osanottajia oli käsitelty."

      Ihan samoin kuin venäläiset omaan erityiseen "lempeyteensä". Avainsana on toiseus: lempeys kohdistuu omiin ja arvokkaisiin vihollisiin, ei orjiin, barbareihin eikä muihin arvottomiin.

      Poista
    8. "Albalaisten petollinen päällikkö Mettius teloitettiin repimällä hänet vaunujen välissä kahtia. "

      Tuota rangaistusta käytettiin ancien regimen Ranskassa kuninkaan murhasta tai sen yrityksessä, viimeksi 1700-luvun puolivälissä Ludvig XV:n murhaa yrittäneenseen. Hevoset olivat huonoja, joten usean yrityksen jälkeen piti pyytää tuomareilta lupaa leikata nivelet veitsellä. Vallankumous kehitti uuden humaanin välineenä giljotiinin - jolle tulikin sitten käyttöä...

      Poista
    9. Saatiinhan se Venäjäkin vivuttua mukaan tähän Livius-teemaan. Ja jos vuoden 1918 ikävillä asioilla tarkoitetaan venäläisten erityistä julmuutta, en nyt oikein päässyt jyvälle. Mutta yhtä kaikki: klara vappen vain kaikille! Vuoden 1918 vappenhan olikin erityisen klara siellä Viipurin vanhan linnoituksen vallien välissä , Haminan portin ja sen ulomman suojaamassa ns. muistin paikassa.

      Poista
  2. "Valtakunnilla ja kokonaisilla kulttuuripiireillä on aina ollut nousu- ja laskukautensa ja näyttää siltä, että jossakin vaiheessa ne kaikki alkavat peruuttamattomasti rappeutua luovuttaakseen historiallisen paikkansa sellaisille, jotka sen paremmin ansaitsevat tai ainakin pystyvät itselleen ottamaan."

    Niinpä niin...

    VastaaPoista
  3. Onko mielestäsi lukemisen arvoista luoda yksittäisiä kirjoja tuosta Tituksen kirjasarjasta koskien Puunilaissotia? Sarjassahan on useita kirjoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niitä on nyt suomennettu melkoinen pino ja aika monesta olen kirjoittanutkin. Niissä on teksti myös latinaksi.
      Ainahan sitä kysyä saa, mutta miksipä ei näin?

      Poista

Kirjoita nimellä.