Moraali valtiollisella tasolla

 

 

Machiavellin moraali

 

 

 

Kun suuri machiavellisti, U.K. Kekkonen nyt on taas noussut kansamme mielenkiinnon keskipisteeseen, tekee mieleni julkaista uudelleen tämä blogi vuodelta 2016. Kuten tiedetään, Machiavellin ”Ruhtinas” oli Kekkosen käsikirja, josta hän näyttää ammentaneen johtavia periaatteitaan.

Kaarlo Af Heurlin, joka sota-aikana ja osittain ”teltta- ja korsutyönä” käänsi Machiavelliä, sai jo aikanaan huomata tämän olevan mitä ajankohtaisin kirjoittaja. Olihan suuri firenzeläinen varoittanut pieniä tasavaltoja valloitussodista ja nojautumisesta vieraisiin apujoukkoihin ja kehottanut välttämään politiikkaa, jolla hankittiin viholliset läheltä ja ystävät kaukaa. Kaikki tuo oli taas ajattoman ajankohtaista.

Kuten tunnettua, Machiavellin Ruhtinas oli Kekkosen käsikirja, mikä monen ymmärtämättömän mielestä osoittaa tuon valtiomiehen turmeltuneisuuden. Onhan käsite ”machiavellismi” tullut merkitsemään suunnilleen samaa kuin ”jesuitismi”.

Kuvaavaa on, miten Fredrik Suuri, eräs suurimmista historian tuntemista kyynikoista ja lurjuksista, halusi nuorena kunnostautua moraalisuudellaan ja kirjoitti niissä merkeissä teoksen Anti-Machiavelli, jonka tarkoitti Voltairen ihailtavaksi.

Toki Ruhtinaan näennäinen kyynisyys liittyy siihen, että ruhtinaan ajateltiin samaistuvan asiaansa, valtioetuun, joka taas ei voinut olla sama kuin luonnollisen henkilön vähäpätöinen etu. Siten valtiosta vastuullinen ruhtinas tavallaan joutui suuremman voiman edustajaksi.

Valtioedun, Staatsräsonin ihailijat kuten Hegel ja Snellman olivat myös Machiavellin ihailijoita ja ilmeisesti tämä liittyi juuri hänen Ruhtinas-teoksensa ajatuksiin.

Mutta Machiavellillä on toinenkin merkittävä teos, jonka usein on katsottu olevan Ruhtinaan kanssa ristiriidassa. Kyseessä on Valtiollisia mietelmiä eli Discorsi sopra la prima deca di Tito Livio eli siis pohdintoja Titus Liviuksen Historian kymmenen ensimmäisen kirjan johdosta. Tämä aineistohan on nyt suomeksikin saatavilla.

Tässä kirjassa tekijä osoittautuu melkoiseksi moralistiksi, joka ihailee tasavaltaa ja kansaa ja suhtautuu varsin skeptisesti ruhtinaisiin ja ruhtinaanvaltaan. Niin sanoakseni empiirisen aineiston johtopäätöksilleen Machiavelli saa siis ennen kaikkea Rooman kuningaskunnan ja tasavallan historiasta ja siitä, miten viimemainittu kehittyi keisarivallaksi, joka usein oli mitä moitittavinta.

Machiavellin johtopäätökset ovat usein hyvin selväsanaisia ja vaikuttavat jopa simppeleiltä, mikä ei sinänsä vähennä niiden uskottavuutta, päinvastoin.

Sekä ruhtinaanvalta että kansanvalta kaipaavat kirjoittajan mielestä rajoikseen lakeja, sillä ruhtinas, joka voi tehdä mitä haluaa, on mieletön, ja kansa joka voi tehdä, mitä haluaa, ei ole viisas. Kansan virheet ovat kuitenkin helpommin korjattavissa, sanoo kirjoittaja yllättävästi: kansan sairauden parantamiseen riittävät sanat, ruhtinaan sairaus kaipaa rautaa; jokainen voi tällöin päätellä, että siellä, missä tarvitaan voimakkaampaa lääkettä, ovat virheet suurimmat.

Enempää ruhtinas kuin tasavalta eivät ole noudattava sopimuksia, jotka on tehty pakosta ja kumpikin rikkoo sanansa, kun häviö uhkaa, mutta tasavalta osoittaa tällöin kuitenkin suurempaa inhimillisyyttä, arvioi kirjoittaja Rooman historian perusteella.

Yleensäkin Machiavelli ihailee eniten kansanvaltaa ja myöntää tässä puolustavansa asiaa, jonka enemmistö hylkää. Toki ”kansan” valta on suhteellinen asia, eikä valtaa käytännössä käytä kuin noin neljä-viisikymmentä henkeä. Nämä on tehtävä tyytyväisiksi tai hankkiuduttava niistä eroon. Loput kansasta voidaan kyllä pitää hallinnassa, sillä se ei pyri valtaan.

Machiavelli on hyvin epäortodoksinen myös siinä, että hän väittää jalkaväen olevan ratsuväkeä etevämpi, mikä tuntuu selvältä paradoksilta. Muistettakoon kuitenkin, että tuohon aikaan Sveitsin kurinalaiset keihäsmiehet olivat nousseet uhmaamaan ratsastavaa aatelia ja täten nostaneet tasavallan ja plebsin uuteen arvoon.

Kansainvaellukset ovat Machiavellin havaintojen mukaan sodista julmimpia ja kauheimpia, sillä mikäli konflikti on ruhtinaiden tai tasavaltojen välinen, niille riittää hallitsevan piirin tuhoaminen, mutta uusi kansa, joka tulee entisen tilalle, joutuu sen tuhoamaan, mikäli aikoo saada elantonsa siitä, mistä muuta aikaisemmin.

Paavinvallan ja katolisen kirkon suuri vastustaja Machiavelli havaitsee samaan aikaan, ettei ole olemassa varmempaa merkkiä valtakunnan rappiosta, kuin jumalanpalveluksen halveksiminen. Italian vallitseva rappio johtui uskonnon hylkäämisestä ja samaan aikaan vallitsevasta paavin maallisesta vallasta. Voitiinko tuon ajan kirkkoa olla halveksimatta?

Suuri vapaa-ajattelija Machiavelli esitti itsestäänselvyytenä, että suuria tapahtumia aina edelsivät enteet, mikä saattoi johtua siitä, että ilma oli täynnä henkiä, jotka säälistä ihmisiä kohtaan halusivat varoittaa uhkaavasta vaarasta.

Discorsi-teoksen kirjoittaja ei ole millään muotoa kyynikko, vaan pohjimmiltaan moralisti ja muistuttaa ehkä tässä suhteessa Paasikiveä, mahdollisesti Kekkostakin. Ruhtinaan kirjoittajasta hän näyttää poikkeavan radikaalisti, mutta tämäkään ei ehkä ole kovin ilmeistä periaatteellisella tasolla.

Machiavellin ihanne on hyvin hallittu tasavalta, jossa lakeja kunnioitetaan ja jossa kansan ominaislaatu määrää sen, onko sillä paljon vai vähän vapautta.

Tämä periaatehan ei nykyään ole kunniassa. Moni näyttää pitävän ehdottomana totuutena sitä, että ihmiset kaikkialla kaipaavat maksimaalista vapautta. Machiavellin havaintojen mukaan kansoilla on kuitenkin tässä suhteessa oleellisia eroja ja hän varoittaa antamasta liikaa vapautta niille, joille se ei sovi tai liian vähän niille, jotka tarvitsevat enemmän.

Tuntuu siltä, että maailman mahtavien kannattaisi joka päivä lukea Machiavellinsä uudelleen, ei valikoiden niistä kohdista, joissa puolustetaan valtioille ja yksilöille erilaista moraalia –sellaisia kohtia löytyy myös Discorsi-teoksesta vaan pitäen silmällä kokonaisuutta ja niitä ihanteita, joita suuri valtio-oppinut on pyrkinyt tekemään aineistonsa pohjalta.

Politiikka, enempää kuin moraalikaan, ei ole mitään matematiikkaa. Suhteellisuudentajun on siellä vallittava, eikä sen löytäminen voi perustua mihinkään kaavaan, saati johonkin ”nollatoleranssin” kaltaiseen hokkuspokkukseen.

Machiavelli oli mies, jolla oli ihanteita, mutta hän ei ollut mikään tomppeli, jolta ihanteiden ja todellisuuden maailmat olisivat päässeet sekoittumaan. Sen sijaan hän oli ennen muuta todellisuutta tarkkaileva ja sitä kunnioittava havainnoitsija, joka ymmärsi, että politiikka on ja sen tulee olla mahdollisen taidetta eikä mikään catwalk, joka sopi oman erinomaisuuden esittelyyn.

 

Machiavellin moraali

Machiavellin moraali

Kaarlo Af Heurlin, joka sota-aikana ja osittain ”teltta- ja korsutyönä” käänsi Machiavelliä, sai huomata tämän olevan mitä ajankohtaisin kirjoittaja. Olihan suuri firenzeläinen varoittanut pieniä tasavaltoja valloitussodista ja nojautumisesta vieraisiin apujoukkoihin ja kehottanut välttämään politiikkaa, jolla hankittiin viholliset läheltä ja ystävät kaukaa. Kaikki tuo oli taas ajattoman ajankohtaista.

Kuten tunnettua, Machiavellin Ruhtinas oli Kekkosen käsikirja, mikä monen mielestä osoittaa tuon valtiomiehen turmeltuneisuuden. Kuvaavaahan on, miten Fredrik Suuri, eräs suurimmista historian tuntemista lurjuksista, halusi nuorena kunnostautua moraalisuudellaan ja kirjoitti niissä merkeissä teoksen Anti-Machiavelli, jonka tarkoitti Voltairen ihailtavaksi.

Toki Ruhtinaan näennäinen kyynisyys liittyy siihen, että ruhtinaan ajateltiin samaistuvan asiaansa, valtioetuun, joka taas ei voinut olla sama kuin luonnollisen henkilön vähäpätöinen etu. Siten valtiosta vastuullinen ruhtinas tavallaan joutui suuremman voiman edustajaksi.

Valtioedun, Staatsräsonin ihailijat kuten Hegel ja Snellman olivat myös Machiavellin ihailijoita ja ilmeisesti tämä liittyi juuri hänen Ruhtinas-teoksensa ajatuksiin.

Mutta Machiavellillä on toinenkin merkittävä teos, jonka usein on katsottu olevan Ruhtinaan kanssa ristiriidassa. Kyseessä on Valtiollisia mietelmiä eli Discorsi sopra la prima deca di Tito Livio eli siis pohdintoja Titus Liviuksen Historian kymmenen ensimmäisen kirjan johdosta. Tämä aineistohan on nyt suomeksikin saatavilla.

Tässä kirjassa tekijä osoittautuu melkoiseksi moralistiksi, joka ihailee tasavaltaa ja kansaa ja suhtautuu varsin skeptisesti ruhtinaisiin ja ruhtinaanvaltaan. Niin sanoakseni empiirisen aineiston johtopäätöksilleen Machiavelli saa siis ennen kaikkea Rooman kuningaskunnan ja tasavallan historiasta ja siitä, miten viimemainittu kehittyi keisarivallaksi, joka usein oli mitä moitittavinta.

Machiavellin johtopäätökset ovat usein hyvin selväsanaisia ja vaikuttavat jopa simppeleiltä, mikä ei sinänsä vähennä niiden uskottavuutta, päinvastoin.

Sekä ruhtinaanvalta että kansanvalta kaipaavat kirjoittajan mielestä rajoikseen lakeja, sillä ruhtinas, joka voi tehdä mitä haluaa on mieletön, ja kansa joka voi tehdä, mitä haluaa, ei ole viisas. Kansan virheet ovat kuitenkin helpommin korjattavissa, sanoo kirjoittaja yllättävästi: kansan sairauden parantamiseen riittävät sanat, ruhtinaan sairaus kaipaa rautaa; jokainen voi tällöin päätellä, että siellä, missä tarvitaan voimakkaampaa lääkettä, ovat virheet suurimmat.

Enempää ruhtinas kuin tasavalta eivät ole noudattava sopimuksia, jotka on tehty pakosta ja kumpikin rikkoo sanansa, kun häviö uhkaa, mutta tasavalta osoittaa tällöin kuitenkin suurempaa inhimillisyyttä, arvioi kirjoittaja Rooman historian perusteella.

Yleensäkin Machiavelli ihailee eniten kansanvaltaa ja myöntää tässä puolustavansa asiaa, jonka enemmistö hylkää. Toki kansan valta on suhteellinen asia, eikä valtaa käytännössä käytä kuin noin neljä-viisikymmentä henkeä. Nämä on tehtävä tyytyväisiksi tai hankkiuduttava niistä eroon. Loput kansasta voidaan kyllä pitää hallinnassa, sillä se ei pyri valtaan.

Machiavelli on hyvin epäortodoksinen myös siinä, että hän väittää jalkaväen olevan ratsuväkeä etevämpi, mikä tuntuu selvältä paradoksilta. Muistettakoon kuitenkin, että tuohon aikaan Sveitsin kurinalaiset keihäsmiehet olivat nousseet uhmaamaan ratsastavaa aatelia ja täten nostaneet tasavallan ja plebsin uuteen arvoon.

Kansainvaellukset ovat Machiavellin havaintojen mukaan sodista julmimpia ja kauheimpia, sillä mikäli konflikti on ruhtinaiden tai tasavaltojen välinen, niille riittää hallitsevan piirin tuhoaminen, mutta uusi kansa, joka tulee entisen tilalle, joutuu sen tuhoamaan, mikäli aikoo saada elantonsa siitä, mistä muuta aikaisemmin.

Paavinvallan ja katolisen kirkon suuri vastustaja Machiavelli havaitsee samaan aikaan, ettei ole olemassa varmempaa merkkiä valtakunnan rappiosta, kuin jumalanpalveluksen halveksiminen. Italian vallitseva rappio johtui uskonnon hylkäämisestä ja samaan aikaan vallitsevasta paavin maallisesta vallasta. Voitiinko tuon ajan kirkkoa olla halveksimatta?

Suuri vapaa-ajattelija Machiavelli esitti itsestäänselvyytenä, että suuria tapahtumia aina edelsivät enteet, mikä saattoi johtua siitä, että ilma oli täynnä henkiä, jotka säälistä ihmisiä kohtaan halusivat varoittaa uhkaavasta vaarasta.

Discorsi-teoksen kirjoittaja ei ole millään muotoa kyynikko, vaan pohjimmiltaan moralisti ja muistuttaa ehkä tässä suhteessa Paasikiveä, mahdollisesti Kekkostakin. Ruhtinaan kirjoittajasta hän näyttää poikkeavan radikaalisti, mutta tämäkään ei ehkä ole kovin ilmeistä periaatteellisella tasolla.

Machiavellin ihanne on hyvin hallittu tasavalta, jossa lakeja kunnioitetaan ja jossa kansan ominaislaatu määrää sen, onko sillä paljon vai vähän vapautta.

Tämä periaatehan ei nykyään ole kunniassa. Moni näyttää pitävän ehdottomana totuutena sitä, että ihmiset kaikkialla kaipaavat maksimaalista vapautta. Machiavellin havaintojen mukaan kansoilla on kuitenkin tässä suhteessa oleellisia eroja ja hän varoittaa antamasta liikaa vapautta niille, joille se ei sovi tai liian vähän niille, jotka tarvitsevat enemmän.

Tuntuu siltä, että maailman mahtavien kannattaisi joka päivä lukea Machiavellinsä uudelleen, ei valikoiden niistä kohdista, joissa puolustetaan valtioille ja ykslöille erilaista moraalia –sellaisia kohtia löytyy myös Discorsi-teoksesta vaan pitäen silmällä kokonaisuutta ja niitä ihanteita, joita suuri valtio-oppinut on pyrkinyt tekemään aineistonsa pohjalta.

Mahdollisen taiteesta

 

Valtioiden suhteet ja moraali

 

Maailmanhistoria on ollut täynnä moraalin suurvaltoja eli maita, jotka ovat esiintyneet moraalin vartijoina ja sen periaatteiden auktoriteetteina.

Pienemmästä päästä muistamme Ruotsin, jonka politiikka sai monen mielestä jo hullukurisiakin sävyjä Olof Palmesta lähtien, mutta toki maailma myös tarvitsi sitä, että joku riippumaton taho uskaltaisi sanoa poikkipuolisen sanan supervaltojen politiikasta.

Itse asiassa noita sitoutuneita sanojia kyllä riitti. Vanhan kaskun mukaan amerikkalainen kehuskeli joskus venäläiselle maansa suurella poliittisella vapaudella: hän voisi kosoka tahansa mennä Washingtonin Mallille kantamaan kylttiä, jossa lukee että Nixon on idiootti.

Eipä tuo mitään, vastasi venäläinen, ihan saman minäkin voin Moskovassa tehdä missä tahansa.

Venäläinen taisi kyllä vähän luvata liikoja. Muistan, miten aikoinaan Moskovassa olin hieman hämmästynyt siitä, kun muuan ystäväni sanoi, ettei siellä voinut tuoda esille mitään henkilökohtaista mielipidettä. Jos olisi mennyt Punaiselle torille mukanaan kyltti, jossa olisi lukenut että Brežnev on nero, olisi miliisi heti korjannut putkaan, josta ei heti olisi pois päässyt.

Tietenkin Brežnev oli nero, mutta hän oli sitä sellaisella tavalla, joka vaati virallisen teorian mukaista ymmärtämistä. Kenenkään yksilön päästä ei sellaista lähtenyt ja kaikki joka tapauksessa ajattelisivat, että tuossa tehdään nyt härskiä pilaa pääsihteerin seniiliydestä.

Moraalin suurvaltoja olivat silloin sekä USA että Neuvostoliitto. Pienemmille maille riitti, että ne kannattivat oman oman ryhmänsä politiikkaa ja tarvittaessa esittivät kaiken parhain päin.

Aina välillä tapahtui asioita, jotka olivat päivänpolitiikan ja yksilöpsykologian perspektiivistä katsoen sallimattomia ja moraalittomia. Kyseessä olivat kuitenkin asiat, joiden oli arvioitu edistävän parhaiten pyhää asiaa. Ei tavallisen tallaajan mielipidettä siinä kaivattu ellei se puolestaan myös tuonut lisäarvoa tuolle politiikalle.

Kyse ei ollut moraalisesta nihilismistä ja avoimesta voimapolitiikasta. Toki sen perustelut saattoivat olla valheellisia, mutta viime kädessä ne perustuivat uskoon, jonka mukaan oma puoli edusti maailmanhistorian voittoisaa prinsiippiä, joka lopulta toisi kaikille onnen. Vastapuolen menestys taas oli askel kohti orjuutta. Usko tähän ei välttämättä olut aina vahva, mutta se oli periaatteessa välttämätön.

Kadunmies ja vallankin -nainen uskoi tuota puhetta joskus laimeasti ja epäröiden, mutta joskus hyvinkin kiivaasti ja kaikella sielullaan ja sydämellään. Kaikkien hyvien asioiden edistäminen on aina ollut osalle kansaa ja etenkin nuorisolle omaa elämäkin kalliimpaa.

Antiikin aikana tuollaista asennetta nimitettiin hyveeksi, mutta moni hyve klassisen määritelmän mukaan saattaa olla myös epätäydellistä ja muuttua jopa vastakohdakseen, mikäli puuttuu hyveistä suurin eli viisaus.

Silloin, kun liikutaan valtakuntien tasolla, hyve ei hallitsijalle voi olla identtinen kansalaisen hyveen kanssa, mikä on monille ollut aina vaikea ymmärtää. Toisaalta on aina riittänyt niitä, joiden mielestä valtioetu antaa oikeuden tehdä mitä tahansa sen edistämiseksi.

Hyökkääminen naapurimaahan ja sen kansan murhaaminen, ryöstäminen ja orjuuttaminen ovat aina olleet valtioiden klassisia harrastuksia ja näin on yhä. Kansalaisten saaminen oman valtion politiikan taakse ei näytä koskaan olleen erityisen vaikeaa. Tekipä oma valtio mitä tahansa, se muuttuu monen patriootin silmissä automaattisesti oikeaksi.

Maailmassa taitaakin olla kovin vähän esimerkkejä siitä, että oman valtion ulkopolitiikan moraalittomuus olisi saanut kansan nousemaan sitä vastaan ja kukistamaan kelvottoman hallinnon. Oma sota on monien mielestä aina oikeutettu ja mitä enemmän siinä annetaan uhreja, sitä pyhemmäksi se muuttuu.

Machiavelli tunsi aikoinaan hyvin tämän problematiikan, joka on tänään taas mitä ajankohtaisinta. Hänen valtioviisauttaan, joka ammensi antiikin historiasta, ei kannata vähätellä.

Tähän tapaan kirjoitin tuosta valtio-opin klassikosta kahdeksan vuotta sitten:

auantai 20. elokuuta 2016

Machiavellin moraali

 

Machiavellin moraali

 

Kaarlo Af Heurlin, joka sota-aikana ja osittain ”teltta- ja korsutyönä” käänsi Machiavelliä, sai huomata tämän olevan mitä ajankohtaisin kirjoittaja. Olihan suuri firenzeläinen varoittanut pieniä tasavaltoja valloitussodista ja nojautumisesta vieraisiin apujoukkoihin ja kehottanut välttämään politiikkaa, jolla hankittiin viholliset läheltä ja ystävät kaukaa. Kaikki tuo oli taas ajattoman ajankohtaista.

Kuten tunnettua, Machiavellin Ruhtinas oli Kekkosen käsikirja, mikä monen mielestä osoittaa tuon valtiomiehen turmeltuneisuuden. Kuvaavaahan on, miten Fredrik Suuri, eräs suurimmista historian tuntemista lurjuksista, halusi nuorena kunnostautua moraalisuudellaan ja kirjoitti niissä merkeissä teoksen Anti-Machiavelli, jonka tarkoitti Voltairen ihailtavaksi.

Toki Ruhtinaan näennäinen kyynisyys liittyy siihen, että ruhtinaan ajateltiin samaistuvan asiaansa, valtioetuun, joka taas ei voinut olla sama kuin luonnollisen henkilön vähäpätöinen etu. Siten valtiosta vastuullinen ruhtinas tavallaan joutui suuremman voiman edustajaksi.

Valtioedun, Staatsräsonin ihailijat kuten Hegel ja Snellman olivat myös Machiavellin ihailijoita ja ilmeisesti tämä liittyi juuri hänen Ruhtinas-teoksensa ajatuksiin.

Mutta Machiavellillä on toinenkin merkittävä teos, jonka usein on katsottu olevan Ruhtinaan kanssa ristiriidassa. Kyseessä on Valtiollisia mietelmiä eli Discorsi sopra la prima deca di Tito Livio eli siis pohdintoja Titus Liviuksen Historian kymmenen ensimmäisen kirjan johdosta. Tämä aineistohan on nyt suomeksikin saatavilla.

Tässä kirjassa tekijä osoittautuu melkoiseksi moralistiksi, joka ihailee tasavaltaa ja kansaa ja suhtautuu varsin skeptisesti ruhtinaisiin ja ruhtinaanvaltaan. Niin sanoakseni empiirisen aineiston johtopäätöksilleen Machiavelli saa siis ennen kaikkea Rooman kuningaskunnan ja tasavallan historiasta ja siitä, miten viimemainittu kehittyi keisarivallaksi, joka usein oli mitä moitittavinta.

Machiavellin johtopäätökset ovat usein hyvin selväsanaisia ja vaikuttavat jopa simppeleiltä, mikä ei sinänsä vähennä niiden uskottavuutta, päinvastoin.

Sekä ruhtinaanvalta että kansanvalta kaipaavat kirjoittajan mielestä rajoikseen lakeja, sillä ruhtinas, joka voi tehdä mitä haluaa on mieletön, ja kansa joka voi tehdä, mitä haluaa, ei ole viisas. Kansan virheet ovat kuitenkin helpommin korjattavissa, sanoo kirjoittaja yllättävästi: kansan sairauden parantamiseen riittävät sanat, ruhtinaan sairaus kaipaa rautaa; jokainen voi tällöin päätellä, että siellä, missä tarvitaan voimakkaampaa lääkettä, ovat virheet suurimmat.

Enempää ruhtinas kuin tasavalta eivät ole noudattava sopimuksia, jotka on tehty pakosta ja kumpikin rikkoo sanansa, kun häviö uhkaa, mutta tasavalta osoittaa tällöin kuitenkin suurempaa inhimillisyyttä, arvioi kirjoittaja Rooman historian perusteella.

Yleensäkin Machiavelli ihailee eniten kansanvaltaa ja myöntää tässä puolustavansa asiaa, jonka enemmistö hylkää. Toki kansan valta on suhteellinen asia, eikä valtaa käytännössä käytä kuin noin neljä-viisikymmentä henkeä. Nämä on tehtävä tyytyväisiksi tai hankkiuduttava niistä eroon. Loput kansasta voidaan kyllä pitää hallinnassa, sillä se ei pyri valtaan.

Machiavelli on hyvin epäortodoksinen myös siinä, että hän väittää jalkaväen olevan ratsuväkeä etevämpi, mikä tuntuu selvältä paradoksilta. Muistettakoon kuitenkin, että tuohon aikaan Sveitsin kurinalaiset keihäsmiehet olivat nousseet uhmaamaan ratsastavaa aatelia ja täten nostaneet tasavallan ja plebsin uuteen arvoon.

Kansainvaellukset ovat Machiavellin havaintojen mukaan sodista julmimpia ja kauheimpia, sillä mikäli konflikti on ruhtinaiden tai tasavaltojen välinen, niille riittää hallitsevan piirin tuhoaminen, mutta uusi kansa, joka tulee entisen tilalle, joutuu sen tuhoamaan, mikäli aikoo saada elantonsa siitä, mistä muuta aikaisemmin.

Paavinvallan ja katolisen kirkon suuri vastustaja Machiavelli havaitsee samaan aikaan, ettei ole olemassa varmempaa merkkiä valtakunnan rappiosta, kuin jumalanpalveluksen halveksiminen. Italian vallitseva rappio johtui uskonnon hylkäämisestä ja samaan aikaan vallitsevasta paavin maallisesta vallasta. Voitiinko tuon ajan kirkkoa olla halveksimatta?

Suuri vapaa-ajattelija Machiavelli esitti itsestäänselvyytenä, että suuria tapahtumia aina edelsivät enteet, mikä saattoi johtua siitä, että ilma oli täynnä henkiä, jotka säälistä ihmisiä kohtaan halusivat varoittaa uhkaavasta vaarasta.

Discorsi-teoksen kirjoittaja ei ole millään muotoa kyynikko, vaan pohjimmiltaan moralisti ja muistuttaa ehkä tässä suhteessa Paasikiveä, mahdollisesti Kekkostakin. Ruhtinaan kirjoittajasta hän näyttää poikkeavan radikaalisti, mutta tämäkään ei ehkä ole kovin ilmeistä periaatteellisella tasolla.

Machiavellin ihanne on hyvin hallittu tasavalta, jossa lakeja kunnioitetaan ja jossa kansan ominaislaatu määrää sen, onko sillä paljon vai vähän vapautta.

Tämä periaatehan ei nykyään ole kunniassa. Moni näyttää pitävän ehdottomana totuutena sitä, että ihmiset kaikkialla kaipaavat maksimaalista vapautta. Machiavellin havaintojen mukaan kansoilla on kuitenkin tässä suhteessa oleellisia eroja ja hän varoittaa antamasta liikaa vapautta niille, joille se ei sovi tai liian vähän niille, jotka tarvitsevat enemmän.

Tuntuu siltä, että maailman mahtavien kannattaisi joka päivä lukea Machiavellinsä uudelleen, ei valikoiden niistä kohdista, joissa puolustetaan valtioille ja ykslöille erilaista moraalia –sellaisia kohtia löytyy myös Discorsi-teoksesta vaan pitäen silmällä kokonaisuutta ja niitä ihanteita, joita suuri valtio-oppinut on pyrkinyt tekemään aineistonsa pohjalta.