Kun Rooma pelastui

 

Vanhoja uutisia

 

Titus Livius, Ab urbe condita XXVII. Hannibalin sota. Kohtalon iskuja. Suomennos Maija-Leena Kallela ja Ylermi Luttinen. Basam books 2026, 250 s.

 

     Roomalaiset aloittivat ajanlaskunsa kaupungin (Rooman) perustamisesta, ”Ab urbe condita”. Tuo tarunomainen perustamisvuosihan oli 753 E.Kr.

     Titus Liviuksen kirjoittama samanniminen laaja historiateos ”Ab urbe condita” oli Rooman valtakunnan virallinen historia, jota länsimaissa kunnioitettiin vuosisatojen ajan suurena menneisyyden kertomuksena, joka oli tunnettava ja josta voitiin ottaa oppia myös nykyaikana. Kirja kirjoitettiin keisari Augfustuksen aikana.

     Esimerkiksi Machiavelli, joka pyrki tutkimaan ihmisten poliittista käyttäytymistä ymmärtääkseen sen lainmukaisuuksia, sai hyvin kiinnostavaan Discorsi-teokseensa esimerkit Liviukselta (vrt. Vihavainen: Haun machiavelli tulokset ).

     Selvää on, että suurvallaksi kasvaneen isänmaansa historiaa kirjoittanut Livius suhtautuu kansaansa kunnon patriootin tavoin, vaikka ei kaihdakaan ankarasti nuhtelemasta myös huonoja ja vääryyttä tehneitä johtajia. Itse Rooman valtakunta oli hänelle kuitenkin valtioiden joukossa ykkönen, eikä pelkästään mahtinsa takia. Tärkeintä oivat hyveet.

     Liviuksen teoksen pohjalla vaikuttavasta eetoksesta antaa käsityksen seuraava passus, joka ei heijastanut vain Liviuksen omaa näkemystä. Itse asiassa Rooman historia sen suuruuden päivinä oli vuosisadat esikuvana myös myöhemmille länsimaille, jotka yhä uudelleen palasivat Rooman historiaan etsiessään sekä parhaita esikuvia että varoittavia esimerkkejä. Näin kirjoitti Livius noin 2000 vuotta sitten:

”Koskaan ei ole ollut Roomaa suurempaa ja nuhteettomampaa valtiota, eikä yksikään valtio ole tarjonnut runsaammin hyviä esikuvia; mihinkään muuhun valtioon ei ahneus ja nautinnonhalu ole tunkeutunut yhtä myöhään, eikä missään ole yhtä kauan pidetty köyhyyttä ja säästäväisyyttä niin suuressa arvossa. Niin, mitä vähemmän omaisuutta oli, sitä vähemmän sitä himoittiin. Vasta viime aikoina ovat rikkaudet synnyttäneet ahneuden, ja nautintojen ylenpalttisuus on tuonut mukanaan halun tuhoutua ylelliseen nautiskeluun ja viedä samalla tuhoon kaikki muukin.” (Käännös: Marja-Itkonen-Kaila).

     Valtakunnilla ja kokonaisilla kulttuuripiireillä on aina ollut nousu- ja laskukautensa ja näyttää siltä, että jossakin vaiheessa ne kaikki alkavat peruuttamattomasti rappeutua luovuttaakseen historiallisen paikkansa sellaisille, jotka sen paremmin ansaitsevat tai ainakin pystyvät itselleen ottamaan.

     Rooman vanhempi historia oli Liviuksen mielestä yleensä tarinaa hyveellisistä ajoita ja johtajista, jotka taas vuorollaan saattoivat joutua luovuttamaan paikkansa kurjemmille ja kansa saattoi nopeastikin rappeutua viiniruukkujen ja lihapatojen äärellä. Armeijastakin voi tulla kelvoton jo muutamassa kuukaudessa sen siirryttyä jonkin rikkaan kaupungin herkkujen ja irstailujen ääreen.

     Mikä Liviuksen kuvaamien aikojen ihmisille oli tärkeää oli rauha jumalten kanssa -Pax deorum. Kun se vaarantui, oli se yritettävä saada takaisin uhraamalla ja rukouksilla ja asian onnistumista tarkkailtiin uhripappien saamien merkkien avulla.

     Jumalat puolestaan ilmoittivat suopeudestaan tai vihastaan ennusmerkeillä, joista huomioitiin aina salaman lyönnit temppeleihin. Toinen huolestuttava merkki olivat epämuodostuneina syntyneet lapset ja eläimet. Aina joskus syntyi lapsia, joista ei voinut päätellä, olivatko ne tyttöjä vai poikia. Ainakin jossakin tapauksessa papit määräsivät sellaisen epäluoman vietäväksi roomalaisen alueen ulkopuolelle ja upotettavaksi mereen.

     Syntyi myös lapsia, joilla oli esimerkiksi norsun tai sian pää ja vastaavasti saattoi syntyä sika, jolla oli ihmisen pää. Joskus tapahtui, että härkä puhui ihmisen äänellä ja aika usein muuttui vesi vereksi jossain päin valtakuntaa. Taivaaltakin satoi milloin kiviä, milloin verta.

     Oudot enteet kauhistuttivat aina ihmisiä ja jumalten lepyttämiseksi järjestettiin suuria uhri- ja rukoustapahtumia. Aina ei Livius suinkaan uskonut enteiden olevan jumalallista alkuperää, vaan leimasi mitättömiksi sellaisenkin asian kuin että hiiret olivat eräässä temppelissä järsineet kultaa.

     Kaiken kaikkiaan enteet olivat joka tapauksessa hyvin tärkeä asia ja uskonto oli Roomassa tässä kuvattuna aikana eli 200-luvun alussa E.Kr. yhä kunniassaan. Roomassakin muuten järjestettiin jumalten kunniaksi kisoja jo tuohon aikaan. Olympian kisat Kreikassa olivat samaan aikaan suuri kansainvälinen tapahtuma, jonne matkusti paljon myös turisteja.

     Tämä Liviuksen nide ei sisällä ehkä yhtä paljon nykylukijaa kiinnostavia yksityiskohtia kuin eräät muut, koska se keskittyy sotaan: Hannibalin ja hänen veljensä Hasdrubalin kanssa käytyihin taisteluihin, joiden vaiheita sotajuonineen ja dramaattisine käänteineen kuvataan tarkoin, olihan kyseessä kuolemanvaara Roomalle.

     Muuan kiinnostava detalji ovat sotaelefantit, joita puunilaisilla oli aina mukanaan ja jotka saattoivat joskus pillastua ja alkaa tuhota omia joukkoja siinä kuin vieraitakin. Sen varalta norsun ohjaajalla oli mukanaan rautavaarna, jonka hän tarvittaessa iski nuijalla eläimen aivoihin ja tappoi sen.

     Kuten noihin dramaattisiin aikoihin sopii, oli myös Rooman liittolaisten lojaalisuus usein koetuksella ja niiden saamisessa takaisin omalle puolelle kysyttiin valtiomiestaitoja. Pelkkä brutaali kosto olisi romahduttanut koko asian.

     Kuten vanhoissa sotien kuvauksissa yleensä, ihmetyttää ja epäilyttää yhä uudelleen sotajoukkojen valtava koko. Italiassa tai Hispaniassa huolto-ongelmat tuskin olivatkaan samaa luokkaa kuin myöhemmin Euroopan taistelukentillä, mutta melkoinen hävitys on varmasti kohdannut seutuja, joiden halki ovat vaeltaneet yhteensä satatuhantiset sotajoukot.

     Metaurusjoella kerrotaan Hasdrubalin sotajoukosta surmatun 57000 miestä, 5040 vangittiin ja yli 4000 vangittua Rooman kansalaista saatiin takaisin. Jonkin verran vihollisia jätettiin henkiin levittämään tietoa roomalaisten menestyksestä. Riittipä siinä joka tapauksessa hautaamista ja kalman hajua.

     Kiitos taas kulttuuritahtoisille kääntäjille ja kustantajalle, jotka ovat saattaneet luettavaksemme tämänkin aikakautensa dokumentin. Väliotsikot ja johdanto ovat lukijalle sangen hyödylliset.

    On avartavaa lukea siitä, miten sota jo aikoinaan villitsi ihmiset ja tavallaan lohdullistakin on havaita, ettei ihmisen raadollisuus ole mikään uusi keksintö.