Natsi-Saksan Mefisto

 

Avainromaani 30-luvun Saksasta

 

Klaus Mann, Mefisto. Suomentanut Markku Mannila. Otava §1984, 378 s.

 

     Klaus Mannista on tällä palstalla aiemminkin kirjoitettu (ks. Vihavainen: Haun klaus mann tulokset ). Hän oli Thomas Mannin poika, puoliksi juutalainen, homoseksuelli ja vasemistolainen ja pakeni Saksasta vuonna 1934, mikä oli välttämätön ratkaisu jo hengissä pysymisen kannalta.

     Mannin kirja Mephisto ilmestyi ensi kerran Hollannissa vuonna 1936 ja oli läpinäkyvästi avainromaani, jonka henklöistä suurimmalla osalla oli todellisuudessa hyvin selvät vastineet, vaikka kirjailija lopettaakin teoksensa sanoihin ”Kaikki tämän kirjan henkilöt ovat tyyppejä, eivät muotokuvia”.

     Muotokuvat olivat kuitenkin niin selkeitä, että Berliinin Schauspielhausin johtaja Hitlerin kaudella, Gustaf Gründgens, Mannin entinen lanko ja ”Mefiston” päähenkilö esti sen julkaisemisen lännessä ja hänen ottopoikansa nosti kanteen kirjan julkaisemista vastaan ja saikin aikaan ylimmän oikeusasteen päätöksen, joka kielsi kirjan julkaisemisen.

     Vuonna 1981 kirja kuitenkin julkaistiin ja sai heti suuren menestyksen, siitä tehtiin elokuvakin.

     Kirjan henkilöiden esikuvat ovat siis täysin selkeitä (ks. Mephisto (novel) - Wikipedia ), mikä ei tietenkään tarkoita, että niitä olisi uskollisesti kuvattu jopa tasapuolisuuteen pyrkien. Toki kyseessä oli katkeran emigrantin filippiikki sellaista hallintoa vastaan, joka todella oli vihan ansainnut.

     Kirjan ilmestymisvuosi 1936 on kiinnostava sikäli, että vielä ei ollut olemassa tuhoamisleirejä ja Neuvostoliitonkin suuri terrori oli vielä nurkan takana.

      Niin sanotusti edistysmielinen kulttuuriväki saattoi vielä suhteellisen hyvällä omallatunnolla uskoa kommunisteihin ja maailmanvallankumoukseen ja kannattaa Kominternin sponsoroimassa kulttuuririntamassa Neuvostoliittoa natsien barbariaa vastaan. Holodomorista oli tietoa saatu, mutta vain epämäärisesti, eikä kollektivisoinninkaan kauhuja uskottu. Bolševikkien propaganda upposi natseja paenneeseen kulttuuriväkeen sitäkin paremmin.

     Kirjoittaja kuvaa päähenkilöään Hendrik Höfgeniä (Gustaf Gründgens) lahjakkaaksi, mutta selkärangattomaksi näyttelijäksi, josta todella tulee oman elämänsä tohtori Faustus, joka vaihtaa aatteen menestykseen. Itse asiassa hänen näyttelemänsä Mefisto on juuri se hahmo, joka miellyttää kaikkivoipaa Göringiä, joka ottaa näyttelijän suojatikseen.

     Höfgen selittää kriitikoilleen, että natsien hallitessa avoin vastarinta on täysin hyödytöntä ja yhtä vähän asioihin saattoi vaikuttaa emigraatiossa. Lähellä hallitsevia piirejä Höfgen sen sijaan saattoi tehdä jotakin ja hän esimerkiksi pelasti keskitysleiriltä vnhan kollegansa ja otti sihteerikseen juutalaisen.

     ”Juutalaiskysymys” on tässäkin kirjassa kiintoisasti esitetty natsien ideologian kulmakivenä. Sille annettua tavatonta merkitystä nimenomaan Saksassa on usein kummasteltu. Olihan Saksassa yli 60 miljoonasta kansalaisesta juutalaisia vain puolisen miljoonaa eli reilusti alle prosentin verran, joskin määritelmän ulottaminen sukulaisiin laajensi joukkoa.

     Tietenkin tuo joukko oli moninkertaisesti vaikutusvaltaisempi, kuin pelkän määrän perusteella olisi voinut arvioida, ja siihen kuului avainasemassa olevaa pankkien, lehdistön, tieteen, kulttuurin ja oikeuslaitoksen piirissä työskentelevää väkeä.

     Kuitenkin juutalaiset olivat myös sodassa osoittaneet nuhteettoman patriotisminsa, vaikka antautuminen voitiinkin tarpeen vaatiessa yrittää vierittää heidän niskoilleen, samoin kuin koko vallankumouksellinen liike.

     Itse asiassa 1900-luvun henki sen edistykselliseksi katsotussa mielessä, eli modernisaatio, kuten me sanomme, oli vahvasti juutalaisvaikutteista, kuten on usein todettu (ks. Vihavainen: Haun jew tulokset; ks. m. Vihavainen: Haun sljozkin tulokset ).

     Natsismi sen sijaan pyrki palaamaan modernista esimoderniin monessakin mielessä. Sille oli tarjona myös se sakea aatteellinen kasvusto, jota George L. Mosse on kutsunut nimellä ”saksalainen ideologia”. Se tarjosi eklektisen obskurantismin valtaa järjen yli, vaistojen herruutta loogisen ajattelun yli.

     Hitler itse kuvaili ”heräämistään” anrtisemitismiin kirjassaan ”Taisteluni”. Hän mainitsi siinä, että mikäli hänen isälleen olisi puhuttu antisemitismistä, tämä olisi oitis leimannut sen sivistymättömyydeksi. Hitler sen sijaan oli saanut oman ahaa-elämyksensä juutalaisuuden hävittävästä luonteesta, joka kytkeytyi heidän rotuominaisuuksiinsa.

     Tässä kirjassa juutalaisuus ei aluksi merkitse minkäänlaista stigmaa. Antisemitismiä edustaa vain muuan yksinäinen nuori mies, jota kukaan ei ymmärrä. Juutalaiset loistavat näyttämöillä ja vaikuttavat niiden takana.

     Sitten nousevat valtaan natsit ja näyttää siltä, että kun juutalaisuudesta tulee valtion vihollinen, alkaa myös kansa ikään kuin yhteisestä sopimuksesta tuntea vastenmielisyyttä ja epäluuloja sen edustajia kohtaan.

     Nyt valtaan nousevat nimenomaan kyyniset ääliöt ja sivistymättömyydellään suorastaan ylpeilevät nuoret miehet kunnostautuvat pahoinpitelemällä ja jopa tappamalla niitä, joita pitävät vastustajinaan.

     Juutalaisvastaisuuden synty tai vähintäänkin sen muuttuminen marginaali-ilmiöstä lähtökohtaiseksi oletukseksi on tässä kirjassa varsin selkeästi näkyvä kehityskulku.

     Uskomattoman nopeasti opitaan koko sana ”juutalainen” jopa lausumaan tavalla, joka näyttää merkitsevän, että asiassa olisi jotakin häpeällistä ja tuomittavaa. Kaikille pyrkyreille tämä tietenkin avaa uusia mahdollisuuksia.

     Maksin Gorki lausahti aikoinaan, että Lenin sai Venäjän kansan mukaansa lupaamalla sille oikeuden tehdä häpeällisiä tekoja. Luulen, että tuossa oli sanottu olennainen myös Saksassa tapahtuneesta prosessista.

     Mikäli arvossa pidetty taho ja jopa virallinen esivalta näyttää esimerkkiä häpeällisessä toiminnassa, saa se varmasti suurta kannatusta massayhteiskunnassa ja sellaisessahan me joudumme elämään, kun se tunnettu Riesmanin ennustus osoittautui utopiaksi (vrt. Vihavainen: Haun riesman tulokset ).

     Kansan syviä rivejä ei kiinnosta pennin vertaa tutustua tarkemmin edes niihin syytöksiin, joita korkealta taholta on esitetty tuomittua tahoa vastaan. Vielä vähemmän kiinnostavat puolustuksen puheenvuorot, saati se, mitä oikeasti on tapahtunut. Kun tarjoutuu tilaisuus osoittaa omaa erinomaisuutta niin mukavalla tavalla kuin häpeällisellä käytöksellä, tartutaan tilaisuuteen innolla.

     Tietysti soraääniäkin on mukana, mutta kuten Bertrand Russell aikoinaan totesi, mikäli käytössä on nykyaikaisen yhteiskunnan välineet, on helppoa saada kansan suuri enemmistö uskomaan, että vesi kiehuu kylmässä ja jäätyy kuumassa. Mikäli joku asiaa epäilee, voi esivalta hänet muille malliksi vaikkapa ”jäädyttää” kuoliaaksi roviolla.

     Historiankirjituksena tämä opus on tietenkin hyvin epäilyttävä. Myös Mannin teosta ”Pako Pohjoiseen”, joka sijoittuu Suomeen, arvosteltiin aikoinaan ankarasti siinä olevien ”vääristelyjen” takia.

     Mutta kaunokirjallisuus on kaunokirjallisuutta ja filippiikeillä on sen piirissä vielä oma erityinen osastonsa.