Natsi-Saksan Mefisto

 

Avainromaani 30-luvun Saksasta

 

Klaus Mann, Mefisto. Suomentanut Markku Mannila. Otava §1984, 378 s.

 

     Klaus Mannista on tällä palstalla aiemminkin kirjoitettu (ks. Vihavainen: Haun klaus mann tulokset ). Hän oli Thomas Mannin poika, puoliksi juutalainen, homoseksuelli ja vasemistolainen ja pakeni Saksasta vuonna 1934, mikä oli välttämätön ratkaisu jo hengissä pysymisen kannalta.

     Mannin kirja Mephisto ilmestyi ensi kerran Hollannissa vuonna 1936 ja oli läpinäkyvästi avainromaani, jonka henklöistä suurimmalla osalla oli todellisuudessa hyvin selvät vastineet, vaikka kirjailija lopettaakin teoksensa sanoihin ”Kaikki tämän kirjan henkilöt ovat tyyppejä, eivät muotokuvia”.

     Muotokuvat olivat kuitenkin niin selkeitä, että Berliinin Schauspielhausin johtaja Hitlerin kaudella, Gustaf Gründgens, Mannin entinen lanko ja ”Mefiston” päähenkilö esti sen julkaisemisen lännessä ja hänen ottopoikansa nosti kanteen kirjan julkaisemista vastaan ja saikin aikaan ylimmän oikeusasteen päätöksen, joka kielsi kirjan julkaisemisen.

     Vuonna 1981 kirja kuitenkin julkaistiin ja sai heti suuren menestyksen, siitä tehtiin elokuvakin.

     Kirjan henkilöiden esikuvat ovat siis täysin selkeitä (ks. Mephisto (novel) - Wikipedia ), mikä ei tietenkään tarkoita, että niitä olisi uskollisesti kuvattu jopa tasapuolisuuteen pyrkien. Toki kyseessä oli katkeran emigrantin filippiikki sellaista hallintoa vastaan, joka todella oli vihan ansainnut.

     Kirjan ilmestymisvuosi 1936 on kiinnostava sikäli, että vielä ei ollut olemassa tuhoamisleirejä ja Neuvostoliitonkin suuri terrori oli vielä nurkan takana.

      Niin sanotusti edistysmielinen kulttuuriväki saattoi vielä suhteellisen hyvällä omallatunnolla uskoa kommunisteihin ja maailmanvallankumoukseen ja kannattaa Kominternin sponsoroimassa kulttuuririntamassa Neuvostoliittoa natsien barbariaa vastaan. Holodomorista oli tietoa saatu, mutta vain epämäärisesti, eikä kollektivisoinninkaan kauhuja uskottu. Bolševikkien propaganda upposi natseja paenneeseen kulttuuriväkeen sitäkin paremmin.

     Kirjoittaja kuvaa päähenkilöään Hendrik Höfgeniä (Gustaf Gründgens) lahjakkaaksi, mutta selkärangattomaksi näyttelijäksi, josta todella tulee oman elämänsä tohtori Faustus, joka vaihtaa aatteen menestykseen. Itse asiassa hänen näyttelemänsä Mefisto on juuri se hahmo, joka miellyttää kaikkivoipaa Göringiä, joka ottaa näyttelijän suojatikseen.

     Höfgen selittää kriitikoilleen, että natsien hallitessa avoin vastarinta on täysin hyödytöntä ja yhtä vähän asioihin saattoi vaikuttaa emigraatiossa. Lähellä hallitsevia piirejä Höfgen sen sijaan saattoi tehdä jotakin ja hän esimerkiksi pelasti keskitysleiriltä vnhan kollegansa ja otti sihteerikseen juutalaisen.

     ”Juutalaiskysymys” on tässäkin kirjassa kiintoisasti esitetty natsien ideologian kulmakivenä. Sille annettua tavatonta merkitystä nimenomaan Saksassa on usein kummasteltu. Olihan Saksassa yli 60 miljoonasta kansalaisesta juutalaisia vain puolisen miljoonaa eli reilusti alle prosentin verran, joskin määritelmän ulottaminen sukulaisiin laajensi joukkoa.

     Tietenkin tuo joukko oli moninkertaisesti vaikutusvaltaisempi, kuin pelkän määrän perusteella olisi voinut arvioida, ja siihen kuului avainasemassa olevaa pankkien, lehdistön, tieteen, kulttuurin ja oikeuslaitoksen piirissä työskentelevää väkeä.

     Kuitenkin juutalaiset olivat myös sodassa osoittaneet nuhteettoman patriotisminsa, vaikka antautuminen voitiinkin tarpeen vaatiessa yrittää vierittää heidän niskoilleen, samoin kuin koko vallankumouksellinen liike.

     Itse asiassa 1900-luvun henki sen edistykselliseksi katsotussa mielessä, eli modernisaatio, kuten me sanomme, oli vahvasti juutalaisvaikutteista, kuten on usein todettu (ks. Vihavainen: Haun jew tulokset; ks. m. Vihavainen: Haun sljozkin tulokset ).

     Natsismi sen sijaan pyrki palaamaan modernista esimoderniin monessakin mielessä. Sille oli tarjona myös se sakea aatteellinen kasvusto, jota George L. Mosse on kutsunut nimellä ”saksalainen ideologia”. Se tarjosi eklektisen obskurantismin valtaa järjen yli, vaistojen herruutta loogisen ajattelun yli.

     Hitler itse kuvaili ”heräämistään” anrtisemitismiin kirjassaan ”Taisteluni”. Hän mainitsi siinä, että mikäli hänen isälleen olisi puhuttu antisemitismistä, tämä olisi oitis leimannut sen sivistymättömyydeksi. Hitler sen sijaan oli saanut oman ahaa-elämyksensä juutalaisuuden hävittävästä luonteesta, joka kytkeytyi heidän rotuominaisuuksiinsa.

     Tässä kirjassa juutalaisuus ei aluksi merkitse minkäänlaista stigmaa. Antisemitismiä edustaa vain muuan yksinäinen nuori mies, jota kukaan ei ymmärrä. Juutalaiset loistavat näyttämöillä ja vaikuttavat niiden takana.

     Sitten nousevat valtaan natsit ja näyttää siltä, että kun juutalaisuudesta tulee valtion vihollinen, alkaa myös kansa ikään kuin yhteisestä sopimuksesta tuntea vastenmielisyyttä ja epäluuloja sen edustajia kohtaan.

     Nyt valtaan nousevat nimenomaan kyyniset ääliöt ja sivistymättömyydellään suorastaan ylpeilevät nuoret miehet kunnostautuvat pahoinpitelemällä ja jopa tappamalla niitä, joita pitävät vastustajinaan.

     Juutalaisvastaisuuden synty tai vähintäänkin sen muuttuminen marginaali-ilmiöstä lähtökohtaiseksi oletukseksi on tässä kirjassa varsin selkeästi näkyvä kehityskulku.

     Uskomattoman nopeasti opitaan koko sana ”juutalainen” jopa lausumaan tavalla, joka näyttää merkitsevän, että asiassa olisi jotakin häpeällistä ja tuomittavaa. Kaikille pyrkyreille tämä tietenkin avaa uusia mahdollisuuksia.

     Maksin Gorki lausahti aikoinaan, että Lenin sai Venäjän kansan mukaansa lupaamalla sille oikeuden tehdä häpeällisiä tekoja. Luulen, että tuossa oli sanottu olennainen myös Saksassa tapahtuneesta prosessista.

     Mikäli arvossa pidetty taho ja jopa virallinen esivalta näyttää esimerkkiä häpeällisessä toiminnassa, saa se varmasti suurta kannatusta massayhteiskunnassa ja sellaisessahan me joudumme elämään, kun se tunnettu Riesmanin ennustus osoittautui utopiaksi (vrt. Vihavainen: Haun riesman tulokset ).

     Kansan syviä rivejä ei kiinnosta pennin vertaa tutustua tarkemmin edes niihin syytöksiin, joita korkealta taholta on esitetty tuomittua tahoa vastaan. Vielä vähemmän kiinnostavat puolustuksen puheenvuorot, saati se, mitä oikeasti on tapahtunut. Kun tarjoutuu tilaisuus osoittaa omaa erinomaisuutta niin mukavalla tavalla kuin häpeällisellä käytöksellä, tartutaan tilaisuuteen innolla.

     Tietysti soraääniäkin on mukana, mutta kuten Bertrand Russell aikoinaan totesi, mikäli käytössä on nykyaikaisen yhteiskunnan välineet, on helppoa saada kansan suuri enemmistö uskomaan, että vesi kiehuu kylmässä ja jäätyy kuumassa. Mikäli joku asiaa epäilee, voi esivalta hänet muille malliksi vaikkapa ”jäädyttää” kuoliaaksi roviolla.

     Historiankirjituksena tämä opus on tietenkin hyvin epäilyttävä. Myös Mannin teosta ”Pako Pohjoiseen”, joka sijoittuu Suomeen, arvosteltiin aikoinaan ankarasti siinä olevien ”vääristelyjen” takia.

     Mutta kaunokirjallisuus on kaunokirjallisuutta ja filippiikeillä on sen piirissä vielä oma erityinen osastonsa.

Allosemitismi

Allosemitismi ja modernin loppu

1900-luvun alku oli merkillistä aikaa. Sitä on osuvasti nimitetty muun muassa pyörrytyksen tai huimauksen ajaksi (The Vertigo years). Se oli myös uuden elämäntunteen ja sitä kuvaavan kielen esiin murtautumisen aikaa, mikä heijastui kirjallisuudessa Robert Musilista James Joyceen ja Marcel Proustiin. Filosofiassa Wittgenstein avasi uusia polkuja.

Kaikki ajan hengen edelläkävijät eivät olleet juutalaisia, mutta uusi juutalaisen hahmo on heidän teoksissaan tärkeä ja jopa keskeinen elementti.

Samaan aikaan luonnontieteen mullistivat Albert Einstein , Ernst Mach, Fritz Haber ja monet muut  uranuurtajat ja psykologian alalla suoritti kopernikaanisen vallankumouksen Sigmund Freud.

Työväenluokan piirissä marxilainen sosialismi oli monessa maassa ajan johtava yhteiskunnallinen aate ja sen merkittävimmät ajajat olivat keskeisissä maissa juutalaisia: Venäjällä Martov , Trotski ja monet muut, Saksassa Bernstein, Liebknecht, Luxemburg ja niin edelleen.

Ei ole liioittelua sanoa, että oli alkamassa juutalaisuuden vuosisata. Sitä ei heikentänyt vaan korosti se, että Juutalaiset alkoivat joukoittain muuttaa Venäjän keisarikunnasta Amerikkaan, jossa he nopeasti nousivat vaikutusvaltaisiksi monilla aloilla, etenkin kulttuurissa.

Sysäyksen tälle suurelle muutolle antoivat ne vuoden 1905 kirvoittamat pogromit, jollaista kuvataan myös Scholem Aleichemin Tevje- maitomiehen alkuperäisessä versiossa.

Juutalaiset ansaitsivat pian monilla aloilla johtoaseman omilla ansioillaan, vaikka pahansuovat kilpailijat tietenkin puhuivat salaliitosta ja verkostoista.

Itse asiassa venäläiset mustasotnialaiset rinnastivat joskus suomalaiset ja juutalaiset toisiinsa: molemmilla oli muka oma ”systeeminsä”, jonka avulla ne kuppasivat Venäjää. Juutalaisilla se oli heidän uskontonsa, suomalaisilla heidän niin sanottu perustuslakinsa…

Muuan asioita ymmärtävä henkilö on kirjoittanut, että kuullessaan vakuutettavan juutalaisten olevan vain yksi kansa muiden joukossa eikä yhtään muita kummempi, hänestä tuntuu samalta kuin jos hän kuulisi vakuutettavan, ettei Michelangelo ollut millään tavalla muista ihmisistä poikkeava… No, tavallaanhan se on totta sekin.

Hänen mielestään juutalaisuuden henki oli selvästi muista erottuva ja, kuten yksilön nerouskin, se oli sidoksissa sairauteen, lankeemukseen ja alennukseen, niiden toinen puoli. Nerous liittyy sairauteen, ylemmyys alentamiseen, luovuus epänormaalisuuteen.

Zygmunt Bauman, yksi noita postmodernismin profeettoja nostaa esille tämän luonnehdinnan artikkelissaan Allosemitism: Postmodern, Modern, Postmodern. Se on julkaistu  kokoomateoksessa Modernity, Culture and the ’Jew’, jossa on myös muun muassa pohdintaa Otto Weiningerin, nuorena traagisesti kuolleen juutalaisen käännynnäisen tunnetuista pohdinnoista koskien naisten ja juutalaisten luonnetta.

Nyt puheena oleva kirja ilmestyi vuonna 1998 ja tuohon aikaan myös postmodernismi oli muodikasta. Enäähän näin ei voi sanoa, mutta Baumanin pohdinnoissa on silti mielestäni jotakin kiinnostavaa tämän vanhan ongelman kannalta.

Hän ehdottaa ensinnäkin käyttöön otettavaksi uutta termiä ”allosemitismi”, mikä viittaa juutalaisten erilaisuuteen, mutta ilman arvoarvostelmia. Antisemitismi tai filosemitismi ovat molemmat mahdollisia, mikäli tuo erilaisuus pitää paikkansa.

Baumanin mielestä ei kannata ajatella, että olisi olemassa yhtenäistä antisemitismin traditiota. Reaktiot juutalaisuuteen perustuvat sen toisenlaisuuteen, mutta sillä on eri aikoina ollut eri merkitys.

Syynä vihamielisyyteen juutalaisia kohtaan ei hänen mielestään myöskään ole erilaisuuteen kohdistuva kammo eli heterofobia. Itse asiassa kyse on proteofobiasta eli siitä, että juutalaisuus on niin epämääräistä, muuttuvaa, ambivalenttia. Sen vuoksi se ei sovi järjestetyn maailman kategorioihin, vaan loukkaa niitä.

Itse asiassa koko sana antisemitismi on varsin uusi. Se viittaa juutalaisiin kansana sen sijaan, että kohteena olisi esimerkiksi juutalaisuus uskontona. Esimerkiksi Venäjällä, oli tapana aiemmin viitata juutalaisiin nimenomaan uskontona, иудейское вероисповедание.

1800-luvun alussa, kun juutalaiset alkoivat ajaa partojaan ja siirtyä ghettojen ulkopuolelle, ehdotti muuan tunnettu kulttuurivaikuttaja, Suomestakin muuten aika laajasti kirjoittanut Friedrich Rühs, että he ryhtyisivät pitämään erityistä nauhaa tunnusmerkkinään. Hihan sijasta se ymmärtääkseni tuli panna rintaan.

Ehdottaja ei esiintynyt juutalaisia vastaan vihamielisesti, vaan selitti, että heillä oli oma kansallinen luonteensa Volkseigentümlichkeit, josta kannatti olla ylpeä ja esittää se myös julkisesti. Nauhahan voisi olla eräänlainen kunnialegioonan nauhan vastine.

Baumanin mielestä oli kuitenkin olennaista, että tässä alleviivattiin juutalaisten erilaisuutta. Tietoisuutta siitä ei saanut hävittää eikä kätkeä ulkopuolisilta.

Bauman myöntää tämän erilaisuuden ja pitää sitä tärkeänä. Olla ihminen on draama, mutta olla juutalainen on sitä kaksin verroin. Juutalaisen erityispiirteisiin kuuluu, ettei hän ei koskaan ole täkäläisiä. Hän on aina muualta eikä voi yksiselitteisesti puhua natiivien puolesta, Exodus on hänen asuinpaikkansa, varmuutensa ja kotikontunsa…

Suhteessaan juutalaiseen muut kansat tuntevat samanlaisia tunteita, joita jauhojen täytyy tuntea hiivaa kohtaan. Kaikki jauhot uneksivat levosta, mutta hiiva panee ne ikuiseen liikkeeseen.

Juutalainen on itse ambivalenssin inkarnaatio. Ambivalenssia kohtaan taas voidaan tuntea vain sekoittuneita tunteita, siinähän asiat eivät ole kunnossa, siis järjestyksessä. Mistä tuo ambivalenssi sitten tuli juutalaisuuden perustaksi, jos niin voi sanoa?

Baumanin mielestä asia lähtee jo Toorasta. Juutalaisten uskonnon ydin on heidän kohtalonsa Jumalan valittuna kansana. Tämä on niin hallitseva asia, että juutalaiset ovat suhtautuneet kaikkeen muuhun vain välineinä, joita Jumala käyttää valitun kansansa hyväksi.

Siitä huolimatta tämä maailman napa on aina ollut vailla sitä valtaa, jota sen periaatteessa mahtava asema edellyttäisi. Ehkä juuri tämä asetelma onkin ollut välttämätön, ettei juutalaisille olisi käynyt samoin kuin vaikkapa assyrialaisille ja babylonialaisille.

Ehkäpä länsimainen allosemitismi on nimenomaan uskonnon ilmaus eli juutalaisuudesta eronneen kristinuskon aikaansaannos? Juutalaiset eroavat radikaalisti kristityistä, eivät siksi, että olisivat pakanoita, vaan siksi, että ovat uskottomia (infidels), oikeastaan luopioita, mikä on tietysti pahempaa. Toki tämä tunne on yhtä oikeutetusti molemminpuolinen.

Juutalaiset ovat olleet erityisesti modernisaatiota vastustavien liikkeiden kuten natsien hampaissa. Tämä seuraa luontevasti heidän ambivalenssistaan, joka taas oli modernisaation ytimessä.

Jo Karl Marxin ja Friedrich Engelsin Kommunistisessa manifestissa (1848) puhuttiin siitä, miten kaikki solidi sulaa ja haihtuu ilmaan kapitalismin muuttaessa maailmaa. Walter Benjamin on sen mukaisesti nimittänyt modernisaatiota eräänlaiseksi itsemurhaksi, jonka ytimenä oli juuri tuo entisten asioita erottavien muotojen, varmuuksien sulaminen ja hajoaminen.

Muuan merkittävä ilmiö muiden joukossa oli juutalaisten astuminen pois ghetoista, missä toteutui anonyymin muukalaisen tulo osaksi yhteiskuntaa.

Tällainen nimetön uhka on nimenomaisesti kaupunkilainen, jopa suurkaupunkilainen ilmiö. Modernisaatiossa siirryttiin rajojen ja säätyjen, rajoitusten ja kastien yhteiskunnasta nousukkaiden, epämääräisyyden, epäselvyyden ja epävarmuuden aikaan eli siis ambivalenssiin.

Uudessa liikkuvassa maailmassa ghettonsa jättäneet juutalaiset olivat kaikkein liikkuvimpia. He muuttivat kaiken, siinä luvussa myös itsensä muodottomaksi plasmaksi, josta saattoi syntyä mitä tahansa muotoja, kirjoittaa Bauman kaunopuheisesti.

Tätä kukaties kuvaa myös muuan Baumanin esittämä anekdootti. Sen mukaan Hannah Arendt kertoo Saksasta saapuneiden juutalaisten sanoneen toisilleen, että he olivat kerran olleet hyviä saksalaisia ja niinpä heistä siis voisi tulla myös hyviä ranskalaisia. Kukaan ei nauranut, huomautti Arendt.

Modernin vastenmielisyys juutalaisuutta kohtaan oli Baumanin mielestä nimenomaan proteofobiaa. Proteuksen, alati muuttuvan jumaluuden tavoin juutalaiset olivat kaikkialla muuttuvia, muukalaisia. Taistelu heitä vastaan oli yritystä päästä eroon ambivalenssista.

Sikäli kuin Baumanin ajatuksenjuoksuja ymmärrän, juutalaisten todellinen henkinen koti valmistui sitten kuitenkin postmodernismin myötä. Silloin, kuten uskottiin, suuret tarinat päättyivät ja identiteettien tuotantokin vapautettiin ja yksityistettiin, kuten Bauman humoristisesti toteaa.

Modernin aikana oli pyritty homogeenisyyteen ja rationaalisuuteen, mutta nyt muotojen pluralismi on tullut jäädäkseen. Juutalaiset suuntautuvat nyt joko kulttuuriseen globalisaatioon tai sosiaaliseen erottautumiseen. Molemmissa on vaaransa, mutta joka tapauksessa uusi aikakausi sopii juutalaisille entisiä paremmin, nyt ambivalenssia ei enää koeta sietämättömänä.

Näin siis uskoi Bauman vuonna 1998. Mutta tämä oli aikansa euforiaa. Bauman toki puhuu kulttuurisesta globalisaatiosta, mutta meidän taitaa olla jo olla yhä vaikeampaa nähdä sellaisen ilmiön voittokulkua nykymaailmassa.

Pikemminkin saattaa tulossa olla yhä suurempi kulttuurien vastakkainasettelu. Osittain kyseessä näyttää olevan jopa sovittamaton konflikti. Tämän maailman kulttuurit eivät elä yhteistä kulttuurista aikaa, saati postmodernismin aikaa.

Sen matkaan saattamat ilmiöt kukoistavat kyllä läntisessä kulttuuripiirissä, mutta tuskin sen laajemmalti. Sikäli kuin asia koskee juutalaisten ja heidän ajatellun sisäisen ambivalenssinsa yhteensopivuutta kulttuurin rakenteiden kanssa, antaa tilanne tuskin aihetta huoleen.

Me elämme uutta (uusimman ajan jälkeistä) aikaa, joka on kulttuurisesti hyvin pitkälle juutalaisuuden luomus. Tämä on syytä hyväksyä ja ymmärtää, ettei muutakaan mahdollisuutta ole. Jauhoista syntyy mitä syntyy eikä siitä kannata hiivaa syyttää.

Kansakuntien kasvaimet

 

Kirjavat kaupungit

 

Suurkaupungilla tarkoitetaan taajamaa, jonka asukasluku ylittää sata tuhatta. Tämä on yhä voimassa oleva vanha määritelmä ajalta, jolloin noin suurten ihmismassojen ahtaminen samaan paikkaan tuotti jo suuria ongelmia, muun muassa jätehuollon suhteen (vrt. Vihavainen: Haun suurkaupunki ja metropoli tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Nythän kelpo kosmopoliitit jo hymähtävät pilkallisesti sillekin ajatukselle, että edes Helsinki olisi suurkaupunki. Hae kun ovat nähneet suurempiakin ja suruushan on jotakin sellaista, jota rappioaikojen ihminen vaistomaisesti kunnioittaa. Oswald Spengler arveli tunnistavansa Rooman keisariajan patsaista selvän suurkaupunkilaisen ihmistyypin -modernin ihmisen.

Olivatpa muinaiset roomalaiset sitten urbaaneja kosmopoliitteja tai ei, on suurkaupunkien räjähdysmäinen kasvu joka tapauksessa historiallisesti uusi ilmiö, jonka vasta nykyaikainen teknologia on mahdollistanut.

Miljoonan asukkaan kaupunki oli aikoinaan jo jättiläinen, hirviö, joka imi elinvoimaa ympäristöstään ja tappoi asukkaansa jo nuorina saasteiden ja tautien kautta. Kaupungit olivat kansakuntien hautoja, sanottiin ja nuo yli sadan tuhannen asukkaan suurkaupungit olivat sitä aivan erityisesti.

Antiurbanismi on ollut se luonnollinen reaktio, jonka ihmisten ahtautuminen suurkaupunkeihin on aiheuttanut (ks. Vihavainen: Haun teknopoliksen kauhistus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Suurkaupungeissa syntyy yleensä oma psykologiansa, joka suuresti viehättää libidonsa vapauttamiseen keskittynyttä modernia urbaania ihmistä. Suurkaupungin henki on yhdistetty myös juutalaisuuteen, jolle on ollut ominaista toimiminen vaihdannan parissa eikä maalaisissa Blut und Boden yhteisöissä (vrt. Vihavainen: Haun the jew tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Hitler ei suotta nähnyt juuri juutalaisuudessa aatteensa vastavoimaa. Myös Stalin aloitti viimeisinä vuosinaan niin sanotun kosmopolitismin vastasen kampanjan, joka käytännössä kohdistui juutalaisia vastaan.

Globalisaation aika on ollut myös kosmopolitismin suurta aikaa. Multikulturalismi ideologiana edustaa aivan samaa asiaa ja nopeimmin sen pyrkimykset toteutuvat nykyaikaisissa suurkaupungeissa. New Yorkista, lukemattomien kansallisuuksien sekoituskattilasta on tullut monelle ihanne, johon suorastaan aktiivisesti pyritään (vrt. Vihavainen: Haun väljarnas hämnd tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Naapurustossamme sijaitsee Pietari, jonka historia on sangen ainutlaatuinen. Sehän luotiin mahtikäskyllä lähes mahdottomaan paikkaan ja rakennettiin vanhan Venäjän vastakohdaksi, palaksi Eurooppaa, josta tulisi malli koko muullekin maalle, joka oli määrä nostaa takapajuisuudesta uuteen, rationaaliseen elämänmuotoon.

Pietari kasvoi hämmästyttävän nopeasti. Jo 1700-luvun puolivälissä siellä oli puolitoista sataa tuhatta asukasta. Vuonna 1815 määrä oli jo 340 000 ja miljoona ylitettiin 1890-luvulla. Sen jälkeen kasvu oli yhä hurjempaa, kunnes bolševikkivallakumouksen tuoma romahdus pudotti asukasaluvun yhtäkkiä kolmannekseen: 2,3 miljoonasta vuonna 1917 740 000:een vuonna 1920.

Vastaavanlainen suonenisku tapahtui sitten pian uudelleen Leningradin saarron yhteydessä. Tämäkin lienee ainutlaatuista suurkaupunkien historiassa.

Pietari oli jo periaatteessa monikansallinen kaupunki heti syntyessään. Siellä asui tai ainakin oleskeli venäläisten lisäksi niin hollantilaisia laivureita, englantilaisia kauppiaita kuin ranskalaisia kotiopettajia. Saksalaisten, etenkin Baltian saksalaisten määrä oli suuri ja he palvelivat etenkin virkamiehinä. Komeita kirkkojakin heillä oli parissakin paikassa.

Tietenkin joukossa oli myös alkuperäiskansaa eli suomalaisia, mutta kaupungin kasvaessa heidän suhteellinen osuutensa hupeni vähäiseksi. Kävi siis samoin kuin ruotsinkielisille Helsingissä: vielä vuonna 1900 heitä oli suunnilleen yhtä paljon kuin suomenkielisiä, mutta nykyään enää 5,5 prosenttia.

Venäläiset, joiden osuus helsinkiläisistä oli 1800-luvun alussa ollut myös hyvin huomattava, painuivat suorastaan näkymättömäksi vähemmistöksi 1900-luvulla ja ovat palanneet katukuvaan vasta viime aikoina. Nykyään osuus helsinkiläisistä on noin 3%.

Mutta puhe oli Pietarista. Monelle näyttää jääneen sen historiasta muistiin jonkinlainen pysäytyskuva, jossa se on suurinta suonenmielisten määrää edustava kaupunki koko maailmassa.

Tämä meemi, joka taitaa olla lähtöisin suomalaisen Pietarin ansiokkaan tutkijan, Max Engmanin kynästä, on yleistyksenä aivan harhaanjohtava. Enimmillään Pietariin rekisteröityjen suomalaisten määrä pysyi alle 20000:ssa, mikä oli suomenkieliseksi kaupunkiväestöksi paljon vielä joskus 1870-luvulla, ennen kuin kaupungit meilläkin alkoivat toden teolla kasvaa.

Helsingin noin sadasta tuhannesta asukkaasta toki noin puolet oli vielä ruotsinkielistä vuonna 1900, mutta sekä Turussa että Viipurissa oli jo tuolloin kolmisenkymmentä tuhatta etupäässä suomenkielistä asukasta.

Entä miten kosmopoliittinen kaupunki Pietari todella oli, mikäli nyt ei tuijoteta sen eliitin elämäntyyliin, vaan väestötilastoon?

Vuoden 1897 väestönlaskennan mukaan kaupungin 1 264 000 asukkaasta isovenäläisiä oli 86,5%, saksalaisia 4%, puolalaisia 2,9% ja suomalaisia 1,66% eli 21000 henkeä. Juutalaisia ja virolaisia oli molempia suunnilleen saman verran eli noin 12000 henkeä. Tämä oli muuten aika merkittävä asia ottaen huomioon sen, ettei muukalaisilla periaatteessa ollut eds likeutta asua oman alueensa (tšerta osedlosti) ulkopuolella.

Todettakoon, että tilaston mukaan vähävenäläisiä eli ukrainalaisia oli vain noin 5000 henkeä ja ruotsalaisia noin 4600 henkeä.

Vuoden 2002 väestönlaskennan mukaan isovenäläisiä oli 4,6 miljoonan asukkaan kaupungissa 84,72%, ukrainalaisia 1,87%, valkovenäläisiä 1,17%, juutalaisia 0,78%, tataareita 0,76%, armenialaisia 0,41%, azereita 0,36%, gruusialaisia 0,22%, tshuvasseja 0,13%, puolalaisia 0,10%, suomalaisia, korealaisia ja saksalaisia kutakin 0,08%.

Eipä tuo kovin suuresta kirjavuudesta kerro. Isovenäläisten määrä näyttäisi siis olevan suunnilleen samalla tasolla kuin sata vuotta sitten. Tosin laittomasti kaupungissa asuvien määrä lienee hyvin huomattava ja onhan tämä jo vanha tilasto muutenkin. Väestökin on jo kasvanut ainakin miljoonalla.

Tilastot tietenkin valehtelevat. Kyseiset ”kansallisuudet” on saatu ainakin vuonna 1897 ihmisten käyttämän kielen perusteella ja esimerkiksi ukrainalaisista suurin osa varmasti osasi venäjää erinomaisesti ja kirjattiin siksi myös isovenäläisiksi, vaikka se ei äidinkieli ollutkaan.

Mitä taas ruotsalaisiin tulee, on selvää, että suurin osa näistä oli lähtöisin Suomesta, vaikka Nobel työllistikin myös monia riikinruotsalaisia. Suurin osa myös sen firman ruotsalaisista oli itse asiassa suomalaisia.

Suomalaisten osuus oli joka tapauksessa jo pieni siinä vaiheessa, kun Pietarista tuli miljoonakaupunki. Heidän merkityksensä ja näkyvyytensä oli joka tapauksessa paljon suurempi, sillä heitä tuli päivittäin paljon Inkeristä ja Karjalan kannakselta myymään etenkin hyväksi tunnettua voitaan joka tehtiin eri metodilla kuin venäläinen.

Kuten Vladimir Dalin artikkeli lukuisten muden kuvausten ohessa todistaa, suomalaiset olivat hyvässä maineessa järkkymättömän rehellisyytensä ansiosta (ks. Vihavainen: Haun pietarin tsuhnat tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Myös suomalaisten lukutaistoisuus, joka oli korkeimmalla tasolla keisarikunnassa, tunnettiin. Vain Virossa ja Liivinmaalla päästiin vastaaviin lukemiin.

Erityisen kosmopoliittiselta 1800-luvun lopun Pietari ei kuitenkaan vaikuta sen enempää kuin nykyäänkään. Toki se välillä pääsi jo vapautumaan siitä provinsiaalisesta kohtalostaan, josta Anna Ahmatova puhui, mutta uusi rautaesirippu uhkaa taas saada historian toistumaan.

Joka tapauksessa Pietari on vanhastaan ollut monien uskontojen kaupunki, vaikka sen tunnetuimmat moskeija, synagoga ja buddhalainen temppeli ovat kaikki varsin uutta perua. Pietari Suuren ajama eurooppalaisuus merkitsi jo joka tapauksessa myös tiettyä uskonnollista monimuotoisuutta katolisten ja protestanttien suvaitsemisen merkeissä.

Mikä on islamin merkitys tällä hetkellä ja tulevaisuudessa niin Pietarissa kuin muissakin Euroopan metropoleissa on kiinnostava kysymys monessakin suhteessa. Uudet ja kulttuurisesti poikkeavat ryhmät pakkaavat keskittymään suurkaupunkeihin, joissa ne usein muodostavat kokonaisia kulttuurienklaaveja.  Sata vuotta sitten tämä oli amerikkalainen ilmiö, nyt se on erityisesti eurooppalainen.

Kulttuurin onneton ottopoika?

 

Länsiviha ja Venäjä

 

Tunnetussa teoksessaan Occidentalism (ks. Vihavainen: Haun nöyryytyksen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) Ian Buruma ja Avishai Margalit analysoivat kansallisia lännenvastaisia ja modernisaation vastaisia reaktioita sellaisissa maissa kuin sodanedelliset Saksa ja Japani.

Kyseiset, kulttuurisessa kehityksessään myöhästyneet maat kokivat uuden länsimaisen moniarvoisen kulttuurin sietämättömänä ja arvottomana. Se oli avoin haaste koko heidän perinteiselle maailmalleen: sen säännöt, tabut ja ihanteet leimautuivat sen valossa arvottomiksi ja jopa naurettaviksi.

Uuden, modernin maailman henki oli suurkaupunkilainen ja kosmopoliittinen, sille Blut und Boden-ajattelu oli vierasta ja se vannoi utilitarismin ja hedonismin nimeen.

Kaikki yksilön tarpeiden tyydytystä edistävät asiat olivat, paitsi sallittuja, myös hyväksyttyjä ja jopa kiitettäviä. Vanhalle maailmalle ominainen kollektiivisuuden ja uhrautumisen arvostus sen sijaan oli olematonta.

Saksassa ja Japanissa siirtyminen uuteen maailmaan tapahtui rajusti, yhden sukupolven aikana, mikä merkitsi sitä, että miljoonat ihmiset kokivat elämänsä merkityksen romahtavan ja sen leimautuvan uuden kulttuurin piirissä arvottomaksi ja jopa naurettavaksi. Saksassa tämä koski erityisesti ensimmäisen maailmansodan aikana tehtyjä uhrauksia.

Tämä aiheutti reaktion, jossa keskeisiksi elementeiksi nousivat chauvinismi ja militarismi ja kulttuuria yritettiin valtion voimin kääntää taaksepäin, nostaen esille kansallisina esitettyjä perinteitä aina hamasta muinaisuudesta saakka. Myös syntipukeille oli käyttöä ja sellaiseksi nousivat Saksassa erityisesti juutalaiset.

Ottaen huomioon juutalaisuuden keskeisen roolin modernisaatiossa, asia oli tavallaan ymmärrettävä (vrt. Vihavainen: Haun jew tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Koko 1900-lukuahan on syystäkin kutsuttu myös juutalaisuuden vuosisadaksi.

Erilaiset fasistisiksi luokitellut liikkeet, mukaan lukien islamismi, ovat esimerkkejä tuosta Buruman ja Margalitin hahmottelemasta oksidentalismista, joka siis on reaktiota länsimaalaisen kulttuurin tunkeutumista vastaan. Tuon kulttuurin suurkaupunkilainen moniarvoisuus/arvottomuus on sietämätöntä perinteisen yhteiskunnan arvosuuntautuneelle eetokselle.

Venäjällä kehitys on Neuvostoliiton luhistumisen aiheuttaman järkytyksen jälkeen alkanut yhä selkeämmin muistuttaa sitä, mitä tapahtui ennen sotia Saksassa. Kyse ei ole vain valtiosta ja sen politiikasta.

Yhä suuremmat kansanjoukot, spontaanisti tai masinoituina näyttävät kannattavan militanttia liikettä, joka puhuu maan ja veren termein, vaatii kansakunnan nimissä yksilön uhrautumista, toisten kansojen alistamista ja denationalisaatiota, yhteiskunnan militarisaatiota ja jopa siirtymistä suurkaupungeista maaseudulle, kuten äskeisessä Russki mirin julkilausumassa (ks. Vihavainen: Haun sobor tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Venäjän kehitys näyttää noudattavan natsi-Saksan kehitystä suorastaan hämmästyttävän tarkoin. Russki mirin tunnuksiin on jopa kuulunut tuo natsien vanha iskulause Yksi valtakunta, yksi kansa, yksi johtaja -Ein Volk, ein Reich, ein Führer. Tuon yhden kansan piriin kuuluvat myös Ukrainan ja Valkovenäjän kansat.

Russki mir on varsin lähellä Kremliä ja presidentti pystyy varmasti sanelemaan sen, mitä sieltä ilmoille päästellään. Olisi varmaankin hätiköityä pitää sen ääntä vielä kansan äänenä, vaikka sekä Putin että Russki mir näyttävätkin nauttivan suurta suosiota joukkojen keskuudessa ja myös diasporassa, jopa Suomesakin.

Joukkojen suosio on kuitenkin häilyvää, kuten historia osoittaa. Se saatetaan menettää yhdessä yössä.

Venäläinen kulttuuri Neuvostoliiton romahduksen jälkeen oli epäilemättä suuressa epävakauden tilassa ja altis nykyisen kaltaiselle metamorfoosille poliittisen tilanteen tultua sille suotuisaksi.

Natsistiset ja fasistiset aatteet olivat siinä sentään aina marginaalisia, vaikka joku Žirinovski saikin merkittävän osan äänisaaliista. Ei hän sentään ollut mikään todennäköinen johtajakandidaatti, vaan ennen muuta markkinoiden paras pelle.

Mutta eihän Hitlerkään ennen suurta lamakautta ollut mikään koko kansan valinta. Vasta tuo uusi kriisi hänet nosti pinnalle ja valtaan.

Sotia edeltävän Saksan ja Putinin Venäjän vertaaminen keskenään ei todellakaan ole mikään rohkea rinnastus. Kyseessä on aivan ilmeisesti samanlaatuinen ilmiö, mutta onhan niissä toki myös eroja ja niiden etsiminen alkaakin olla jo työläämpi tehtävä.

Yksi merkittävä ero on, ettei Venäjä enää ollut polvillaan, kuten sanonta kuuluu, kun Putin aloitti oman lännenvastaisen kulttuurivallankumouksensa, vaan jo hyvässä kehitysvauhdissa. Sitä paitsi se ei ollut nimenomaisesti diktatuuri, vaan näki paljon vaivaa esiintyäkseen demokratiana. Yllättäen myöskään juutalaiset eivät missään vaiheessa joutuneet vainon kohteeksi.

Aleksandr Janov (Yanov) oli jo 1970-luvulla ennustanut, että Venäjältä (Neuvostoliitosta) nousee uusi fasismi, joka käyttää uskonnollisia tunnuksia ja vastustaa läntistä kulttuuria (vrt. Vihavainen: Haun yanov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

 Yanov oli myös ennustanut uuden antisemitismin aallon nousevan Venäjällä samaan aikaan, mikä olisi sinänsä ollut loogista ottaen huomioon juutalaisuuden merkityksen koko modernille kulttuurille ja myös venäläisen perinteen.

Näinhän ei ole tapahtunut. Sen sijaan juutalaisilla on ollut hyvin näkyvä asema uuden oligarkkiluokan piirissä ja vaikka raha onkin Venäjällä alistettu politiikalle, ei tuo alistus voi täydellinen olla. Oligarkeilla on yhä vaikutusvaltaa ja juutalaisuus, jota Venäjällä nykyään yhä harvempi edustaa, on nauttinut myös valtiovallan suosiota yhtenä Venäjän ns. perinteisenä uskontona.

Itse asiassa koko virallisen Venäjän lanseeraama kuva kansan uudesta lännenvastaisuudesta haiskahtaa aika falskilta ja pinnalliselta. Toki mielipidemittaukset kertovat, että suhtautuminen koko ”kollektiiviseen länteen” on rajusti huonontunut, mutta sodan ja totaalisen informaatiovyörytyksen oloissa sitä saattoi vain odottaa.

Itse asiassa Venäjän eliitti oli kovin suuresti tykästynyt länteen jo heti Neuvostoliiton romahdettua. Sinne matkustettiin, sinne lähetettiin lapset opiskelemaan ja asumaan, englantia opiskeltiin innokkaasti ja Lontoon arvoalueilta ostettiin kiinteistöjä niin paljon, että alettiin puhua jo Londongradista monisatatuhantisine venäläisine kolonioineen (vrt. Vihavainen: Haun londongrad tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Toisin kuin aiemmat emigraatioaallot, tämä venäläinen invaasio ei ollut puille paljaille joutuneiden pakolaisten, vaan äveriäiden uusrikkaiden liike. Juutalaistenkaan ei tarvinnut lähteä maasta karkotettuina, vaan he saattoivat siirtyä sinne kaikessa rauhassa ja viedä rahat mukanaan.

Se länsimaisen kulttuurin totaalinen hylkääminen, jota Venäjän uusi fasistinen komento nyt näyttäisi edellyttävän, ei tapahdu tuosta vain ja mahtikäskyllä. Koko venäläinen sivilisaatio on osa länsimaalasta kulttuuria sen laajassa mielessä ja sen irti leikkaaminen merkitsisi itseamputaatiota.

Venäläiseen kulttuuriin moderni länsimainen aines toki tuli äkkiä ja vuosikymmenien viiveellä, mikä lisäsi sen sokkivaikutusta, kun neuvostojärjestelmä oli itse asiassa vain parin sukupolven ajan vahvistanut esimodernin ja moniarvoisuuden vastaisen kulttuurin perusteita.

Kuitenkin Venäjän informaatiotila täyttyi jo 1990-luvulla erittäin nopeasti uudella aineksella, jossa olivat rinnakkain sadan vuoden takainen venäläinen ajattelu ja kaikkein muodikkain länsimainen postmodernismi. Nykyinen sivistyneistö on kasvanut tämän uuden synkretismin vaikutuksen alaisena.

Mikäli nyt lanseerattu ajatus venäläisen kulttuurin kääntymisestä itään ja etelään otetaan tosissaan, se edellyttää todellista uutta kulttuurivallankumousta, joka on suurempi kuin totalitaarisen Neuvostoliiton aikoinaan suorittama.

 Jos ja kun nyt vallitseva epänormaali tilanne uusine rautaesirippuineen saadaan onnellisesti ohitettua, voidaan sen sijaan odottaa, että Venäjä palaa takaisin sille kehitysuralle, jolla se oli sata vuotta sitten ja taas uudelleen paroin viime vuosikymmenen aikana.

Mikäli venäläisellä kulttuurilla todella on merkittävästi omaa voimaa, mikään ei pakota sitä matkimaan kaikkia länsimaisen kulttuurin muoteja, vaan se voi esittää omat norminsa ja ihanteensa.

 Jos ne menestyvät avoimessa kilpailussa, niin hyvä on. Elleivät ne menesty edes valtion tukemina (mikäpä sitä voisi estää?) herää kysymys, oliko niillä todella jotakin annettavaa tälle aikakaudelle ja tuolle kansalle?

Exodukset

Juutalaisten vaellukset

Juri Sljozkin, Era Merkurija. Jevrei v sovremennom mire. Novaja avtorskaja versija (Юрий Слезкин, Эра Меркурия. Евреи в современном мире. Новая авторская версия. «Аст», Москва 2019, 509 с.

Tunnettu Venäjän tutkija Juri Sljozkin (Yuri Slezkine) on alun perin Moskovan valtionyliopiston kasvatteja, mutta emigroiduttuaan hän on vaihtanut myös työkielensä ja tämäkin kirja on käännetty englanninkielisestä alkuteoksesta. Se on toki saatavissa myös englanniksi, nimellä The Jewish Century.

Sljozkinin lähestymistapa on virkistävän epätavallinen ja suorastaan kirjallinen. Ensin hän sijoittaa juutalaiset yhdeksi merkuriaaniseksi kansaksi monien muiden joukossa ja hahmottelee tämän laatuisten kansojen yhteiset piirteet.

Sen jälkeen hän käsittelee Shalom Aleichemin kirjallisen hahmon, Tevje Maitomiehen (Ks. Viulunsoittaja katolla) viiden fiktiivisen tyttären kohtalot ja sen myötä eri juutalaisryhmien historian 1900-luvulla. Vankasti dokumentoitu teos sisältää erittäin paljon tilastoaineistoa eikä siis ole suinkaan niin fiktiivinen, kuin ensi alkuun voisi kuvitella.

Teknisinä käsitteinä kirjoittaja puhuu apollonisista ja merkuriaanisista kansoista. Edelliset ovat juurevia kantakansallisuuksia, jotka pysyvät aloillaan ja harjoittavat alkutuotantoa perinteidensä mukaisissa yhteiskunnissa.

Jokaisen kansan ulkopuolelle suljetaan barbaarit, jotka ovat vihollisia ja vaarallisia niiden olemassaololle. sellaisten kanssa ei jaeta verta eikä leipää. Endogamia ja tabut pitävät kansat erillään. Nämä suuret kansat ovat apollonisia kansoja.

Barbaarien ja omien lisäksi on kuitenkin olemassa myös välittäjäkansoja. Myös ne kuuluvat toisiin ja pitävät tiukasti kiinni erillisyydestään. Vieraus on molemminpuolista.

Välittäjäkansat, jotka ovat luonteeltaan vaeltavia, eivät ole mihinkään maahan juurtuneita, mutta asioivat kaikkien kanssa molemminpuoliseksi hyödyksi. Ne suorittavat tehtäviä, jotka ovat muilta kiellettyjä ja ne leimautuvat toisten silmissä epäpuhtaiksi. Molemminpuolinen halveksunta yhdistää nämä merkuriaaliset kansat apollonisiin.

Merkuriaaliset kansat ovat kuitenkin hyvin tarpeellisia isännilleen. Usein ne käytännössä monopolisoivat tiettyjä hyvin tuottavia aloja, kuten koronkiskonnan, jonka harjoittaminen apollonisen kansan uskonveljien välillä olisi synti.

Merkuriaalisen kansan olemassaolo on jo periaatteessa uhanalainen ja aina silloin tällöin niitä vastaan hyökätään ja niiden omaisuus ryöstetään. Siirtyminen muualle on kuitenkin näille kansoille luontevaa.

Kirjoittaja luettelee suuren määrän tällaisia liikkuvia kansoja, joiden yhteiset piirteet eivät kuitenkaan aina tunnu ihan olennaisilta.

Joka tapauksessa sellaisia ovat juutalaisten lisäksi muun muassa eräät Intian kansat kuten parsit ja jainalaiset, Itä-Afrikan intialaiset, Karibian libanonilaiset, Kaakkois-Aasian kiinalaiset, Lähi-Idän armenialaiset ja kreikkalaiset ja jopa mustalaiset ja Irlannin travellerit.

Sljozkin löytää yllättävän paljon yhteisiä piirteitä kaikista näistä kansoista tai oikeastaan kansanryhmistä. Uudessa ympäristössä ja uudessa roolissa näet esimerkiksi kiinalaiset ja intialaiset saavat aivan uudenlaisia kulttuurisia rooleja ja eriytyvät muualla asuvista sukulaisistaan.

Vainot kuuluvat erottamattomasti merkuriaalisten kansanryhmien kohtaloon ja oma aikammekin on todistanut niitä esimerkiksi Itä-Afrikassa ja Ugandassa, Filippiineillä, Kambobdžassa, Vietnamissa Indonesiassa ja muuallakin. Juutalaisten kohtalo on vain yksi monista.

Merkuriaaliset ryhmät ovat kosmopoliitteja, välittäjiä, tukkeja, diplomaatteja, kiellettyjen ja halveksittujen ammattien harjoittajia. Kirjoittajan antama yhteisnimi tulee tietenkin Merkuriuksesta eli Hermeestä, joka antiikissa oli kauppiaiden ja varkaiden suojelija, liikkeissään nopea ja ovela pettäjä. Apollo-jumala taas symbolisoi paikallisuutta.

Sivumennen sanoen Iliaassa mainitaan, että Apollon helo-olka oli myös ruton jumala, joka ampui urhoja näkymättömillä nuolillaan, mutta se on jo eri juttu.

Juutalaiset ovat joka tapauksessa tämän kirjan päähenkilöitä ja heidän tarinansa suhteellistaminen on kirjoittajan merkittävä innovaatio.

Tosiasiahan on, että juutalaisista on, sitten 1970-80-luvulla alkaneen holokaustiteollisuuden, pyritty tekemään ryhmä, jota ei voi missään tapauksessa verrata mihinkään. Saksassahan on muuan ajatusrikoksen laji juuri Relativierung eli holokaustin (Shoahin) vähätteleminen suhteellistamalla, vertaamalla sitä johonkin muuhun.

Sljozkin, joka on itsekin juutalainen, on tästä hyvin tietoinen ja ilmeisen tyytymätön siihen anti-intellektualismiin, jota moiset ajatuskiellot edustavat. Hän toteaakin, että uskonnon hiipumisen jälkeen holokaustimyytistä tuli läntisessä maailmassa uusi absoluutti ja natseista absoluuttisen pahuuden symboli. Jumalan kuoltua paholainen jäi siis yhä toimivaksi hahmoksi.

Genosiidiä ei tietenkään ole mitään syytä vähätellä ja harva normaalijärkinen sitä kai tekeekään, mutta kirjoittaja korostaa sitä, että juutalaiset olivat vain yksi merkuriaalinen välittäjäkansa ja vieläpä sangen tyypillinen niin menestyksessään kuin kärsimyksessään. Heistä tuli kuitenkin kokonaisen aikakauden symboli, kun koko läntinen maailma muuttui apollonisesta merkuriaaliseksi.

1900-luku -modernisaatio- merkitsi yleistä merkuriaalisuuden voittoa koko maailmassa. Se alkoi Euroopasta ja sen edelläkävijöitä olivat juutalaiset. Siksi tuo vuosisata oli juutalaisuuden vuosisata.

Juutalaisuuden keskus oli 1700-luvulla Itä-Euroopassa, nykyisten Puolan ja Valko-Venäjän alueella. Kun Venäjä Puolan jaoissa valloitti alueen, sai se myös suuren määrän juutalaisia alamaisia.

Näiden asumisoikeus rajoitettiin aluksi tuolle alueelle, joka tunnettiin nimellä Tšerta osedlosti (engl. Pale of Settelement) eli juutalaisalue.

Sieltä juutalaiset pääsivät muuttamaan Venäjän keskuksiin suuremmassa määrin vasta 1900-luvun alussa ja etenkin Venäjän vallankumouksen jälkeen.

Monilta on usein jäänyt huomaamatta se valtava ja hyvin nopea muuttoliike, joka tapahtui Venäjän (Neuvostoliiton) sisällä 1920-30-luvuilla. Juutalaisia muutti sadoin tuhansin Moskovaan, Leningradiin, Kiovaan ja Harkoviin, joissa heitä aiemmin oli asunut tuskin lainkaan.

Venäjän vallankumous oli mitä suurimmassa määrin juutalainen vallankumous toteaa Sljozkin ja kertoo vain ilmeisen totuuden, jota jostakin oudosta syystä on haluttu tänäkin päivänä kieltää. Juutalaisten osuus Neuvostoliiton hallinnossa oli lähes käsittämättömän suuri ja on vielä otettava huomioon, että he ilmestyivät laajassa mitassa juutalaisalueen ulkopuolelle itse asiassa vasta vallankumouksen jälkeen.

Kyseessä oli siis todellinen vydviženije -sosiaalinen luokkaretki. Samaahan voidaan havaita myös kaukasialaisten kansojen suunnalla.

Toinen suuri exodus oli siirtyminen Palestiinaan, sionismi. Se merkitsi paradoksaalisesti merkuriaalisten juutalaisten muuttumista apolloniksiksi maan ja mannun vartijoiksi. Samalla konfliktin välttely ja pelkurimaisuus, jotka olivat kuuluneet merkuriaaliseen rooliin, hävisivät ja juutalaisista tuli hyvinkin aggressiivisia ja eteviä sotilaita.

Kolmas suuri exodus suuntautui Amerikkaan, jossa juutalaisista, joita tänä päivänä on siellä vajaat kolme prosenttia väestöstä, tuli Yhdysvaltojen intellektuaalinen, taloudellinen ja poliittinen eliitti. Prosenttiluvut ovat tunnettuja ja ne voi halutessaan tarkistaa. Juutalaisten yliedustus meritokraattisilla huippupaikoilla on valtava ja asia koskee myös niin kulttuuria kuin ”kulttuuria” eli huviteollisuutta.

Kun Neuvostoliitto romahti, hävisi samalla eräs juutalaisen vallankumouksen keskus. Sieltä muutettiin laajasti pois jo 1970-luvulta lähtien, kun systeemin uskottavuus oli mennyt. Mauri oli tehnyt tehtvänsä.

Nyt Venäjän suuresta juutalaisväestöstä on jäljellä enää vain noin puolet. Hekään eivät enää ole se muista poikkeava merkuriaalinen ryhmä, jota aikoinaan tarvittiin, koska koko väestön rooli on muuttunut eikä sellaista ryhmää enää tarvita.

Juutalaisten kohtalona oli siis toimia etujoukkona siinä yhteiskunnallis-taloudellisessa vallankumouksessa, joka tapahtui koko maailmassa. Siksi he olivat vähäisestä määrästään huolimatta 1900-luvun keskeinen ryhmä. Se oli juutalainen vuosisata ja se muutos, joka tapahtui, oli juutalaisuuden vallankumous -tai yleisemmin puhuen- joukkomittainen siirtyminen apollonisuudesta merkuriaalisuuteen.

Modernisaatio merkitsee sitä, että kaikista tulee juutalaisia, kiteyttää Sljozkin kirjansa sanoman.

Sljozkinin teos ei ole ainoa laatuaan korostaessaan juutalaisuuden merkitystä modernisaatiolle. Itse asiassa teemasta on kirjoitettu hyvinkin paljon (vrt. esim. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=jew ).

Outoa kyllä, juuri juutalaisuuden intellektuaalista haltuun ottamista halutaan joillakin tahoilla kaikin keinoin haitata ja jopa estää. Typerimmät tabujen vartijat haluavat suorastaan kieltää heitä koskevien sosiaalihistoriallisten tosiseikkojenkin esittämisen.

Kuten Sljozkin toteaa, on outoa, että ksenofobian alalla on erityinen termi varattu vain juutalaisvastaisuudelle: antisemitismi. Tosiaan, milloin olettekaan viimeksi kuulleet puhuttavan esimerkiksi antihamitismista?

Juutalainen vuosisata näyttäisi joka tapauksessa nyt olevan takana päin, arvioi Sljozkin. Apolloninen Israel ei enää edusta juutalaisuuden perinteistä roolia ja Venäjällä, kuten USA:ssakin juutalaiset ovat hyvin voimakkaasti assimiloitumassa. Sitä koskevat tabut ovat hävinneet.

On sangen virkistävää saada lukea tällainen kirja, joka uskaltaa kajota aikamme erääseen keskeiseen tabuun ja tekee sen sitä paitsi hyvin älykkäästi ja kiertelemättä.

Sljozkinin hahmottelema suuri kuva juutalaisuuden roolista aikakauden suuressa muutoksessa eli modernisaatiossa on ehdottoman kiinnostava, olkoonkin, että siinä on myös paljon kiistanalaisia kohtia.

Merkille pantavaa myös on, että tekijä mainitsee kirjan alkusanoissa kiitollisuutensa monille Venäjän tutkimuksen huippunimille ja muillekin merkittäville intellektuelleille.