Pettymys kulttuuriin

 

Lullukkaväki ja sydämen alhaisuus

 

     Eilen tuli kirjoitettua Jack Londonin Martin Edenistä, joka löysi kutsumuksekseen nousemisen raakuudesta ylös, inhimillisen kulttuurin aarteiden omistajaksi.

      Hän halusi henkisesti kasvaa samalle tasolle, kuin ihailemansa sivistynyt herrasväki, jonka jalostuneisuus ilmeni kaikkialla, puheesta ja käytöksestä harrastuksiin ja koko henkiseen maailmaan.

     Kuten ”Martin Edenin” toisessa osassa kerrotaan, kuvitelma sivistyneistön erinomaisuudesta olikin sitten pelkkää illuusiota. Nuo sivistyksen aarteet olivat kyllä olemassa, mutta niillä keikaileva ja sen kautta rahvaasta erottautuva väki ei tosiasiassa ymmärtänyt eikä saanut niistä mitään.

     Itse asiassa koko joukko muistutti ajatuksetonta apinalaumaa (ks. Vihavainen: Haun lemurit tulokset ), joka pakonomaisesti teki kaiken samoin kuin muutkin. Martin Eden oli kaiketi kuvitellut mielessään jotakin samaa kuin David Riesman, joka visioi ”itseohjautuvan” ihmistyypin, joka olisi ihmiskunnan kehityttyä hallitsevana ja joka ihan itse ja omilla aivoillaan ratkaisisi sen, mihin uskoo, mitä kunnioittaa ja mitä tavoittelee(ks. Vihavainen: Haun riesman tulokset ).

     Mitään tällaistahan ei todellisuudessa ollut. Martin Edeniä kauhistutti ja loukkasi se ”sydämen alhaisuus”, joka paljastui niin sanotun sivistyneistön pintakiillon alta.

     Itse asiassa ihmiset eivät edes ymmärtäneet yhtään mitään niistä kulttuurin aarteista, joiden nimeen he vannoivat ja vielä vähemmän he välittivät oikeudesta ja totuudesta.

      Se mikä liikutti tätä henkistä roskajoukkoa oli konformismi, toisten heidän kaltaistensa hyväksyntä, joka saavutettiin hankkimalla rahaa ja yrittämällä olla vielä enemmän lauman kaltaisia kuin itse lauma.

     Pettymys kulttuuriin ja sitä kannattavaan sivistysporvaristoon vei Martin Edenin masennuksesn ja ennenaikaiseen hautaan.

      Martin Eden oli tunnetrusti Jack Londonin jonkinlainen alter ego ja ehkäpä kirjailijan raju ryyppääminen oli juuri se itsemurha, johon tarina päättyy.

     Jack London ei ollut mikään masennuksen vallassa hiipuva hissukka, vaan raivokkaasti työskentelevä luova henki, joka lyhyen elämänsä aikana kirjoitti paljon sellaista, jota voi sanoa nerokkaaksi.

     Levoton sielu hän epäilemättä oli ja ilmeisesti myös kovin pettynyt niin sivistyneistöön kuin siihen työväenluokkaan, jota hän kuvaa hyvin pirullisesti esimerkiksi ”Elsinoren kapinassa” (ks. Vihavainen: Haun elsinore tulokset).

     Londonin hahmoissa, kuten parkkilaiva Elsinoren kapteenissa tai kalastusaluksen kapteeni ”Susi Larsenissa”, ”merisudessa” on ilmeisiä nietzscheläisiä piirteitä ja kirjoittaja näyttää kaipaavan korkeampaa ihmistyyppiä, joka olisi nykyisen, surkean höyhenettömän kaksijalkaisen yläpuolella

     Selvää on ainakin se, että hän halveksii hengetöntä poroporvaria, jolla ei ole mitään korkeampaa kutsumustakuin omien tarpeidensa tyydyttäminen eikä edes omia mielipiteitä.

     Mutta kirjat ovat kultaa ja niiden selittely hopeaa, käyttääkseni tällaista tuoretta kieikuvaa. Tässä nyt vielä blogi tuosta ”Martin Edenin” kakkososasta:

 

maanantai 31. tammikuuta 2022

Autodidaktin pettymys

 

Täyttymys

 

Jack London, Martin Eden. Osa 2. Suomentanut Ville Hynynen. Arena-kirja 1970, 243 s.

 

     Martin Eden oli vakaasti päättänyt omaksua kulttuurin korkeimmat huiput ja siis tulla paremmaksi ihmiseksi, niiden ihmisten veroiseksi, joita hän oli tavannut ihastuksensa kotona. Näin hän ajatteli.

     Autodidakti ryhtyi siis suorastaan raivokkaasti omaksumaan kulttuurin aarteita ja opettelemaan hienostuneita tapoja. Samaan aikaan hän kirjoitti kirjoittamasta päästyään, sillä hänellä oli paljon sanottavaa.

     Rahaa hänellä sen sijaan ei ollut lainkaan ja niinpä hän joutui toteuttamaan kirjoittajan intohimoaan suorastaan nälkäkuoleman uhkaamana.

     Hän kuitenkin kirjoitti mielestään hyvin ja oli varma, että julkaisijat maksaisivat joskus siitä tekstistä paljon. Käytännössä käsikirjoitukset tulivat aina säännöllisesti takaisin, joskus kommentein ja joskus ilman. Silloin tällöin sentään tuli vähän rahaakin, jolla sai maksettua edes kirjoituskoneen vuokran (!).

     Sukulaiset ja morsian halusivat miehen menevän oikeisiin töihin ja epäilivät hänen lahjojaan. Oikeat työt pesulassa veivät tekijänsä kuitenkin niin kokonaan, ettei hän kyennyt edes ajattelemaan mitään muuta kuin hallisarvoisen materiaalinsa varjelemista. Kirjailijan kutsumuksen kannalta tilanne oli mahdoton.

     Martin Edeniä kiehtoi filosofia ja sitä hän opetteli vakavasti. Nietzsche ja sosialismi samaan aikaan ja Herbert Spencerin kaikenkattava maailmanselitys tarjosivat aivan uusia ja huimaavia perspektiivejä elämään ja maailmaan.

     Oppiessaan filosofiaa Martin oppi myös ymmärtämään, että tuon hänen tuntemansa ja ihailemansa sivistyneistön sivistys ja hienot tavat eivät olleet mitään muuta kuin tyhjää ulkokuorta.

     Itse asiassa oli hyvin outoa, ettei tuo suuri joukko osannut eikä tahtonut lainkaan ajatella eikä soveltaa oppimiaan asioita. Kaikki, mitä se oli saanut vuosien opiskelulla, oli lopultakin vain joukko tyhjiä sanoja, joiden takana ei ollut mitään. Tuon poroporvarillisen joukon keskustelunaiheetkin kavalsivat sen onttouden.

     Toista sentään oli jossakin työväenkorttelien keskustelukerhossa. Siellä otettiin esille todellisia ongelmia ja käsiteltiin niitä tuoreesti ja kokemuksen antamalla elämän makuisella vakavuudella. Itse asiassa pikkuporvarillisen kulttuurin valheellisuus oli kaikenkattavaa ja koko sen niin sanottu sivistys vain valmiiden sanojen ja sanontojen toistamista. Oppineisuuskin oli papukaijojen oppineisuutta.

     Pikkuporvarillisuuden vastenmielinen ydin oli kuitenkin rahan kunnioittaminen ja siihen liittyi myös aivoton enemmistön perässä juokseminen.

     Martin Edenin kirjoituksia halveksittiin siihen saakka, kunnes hän onnistui menestymään taloudellisesti.

     Kun kymmenien tuhansien painokset sitten tekivät hänestä rikkaan miehen, alkoivat kaikki suhtautua häneen eri tavalla: sukulaiset hyväksyivät ennen hyljeksityn, mutta nyt rakkaaksi havaitun naapurinsa, seurapiiri, josta hänet oli karkotettu, pyysi häntä taas mukaansa kunniapaikalle ja morsian, joka oli hylännyt, tarjoutui taas tulemaan takaisin.

     Sen sijaan, että olisi ajatellut toiveidensa nyt täyttyneen, Eden tunsi suurta pettymystä. Lahjoitettuaan suuren osan uutta omaisuuttaan hyviin tarkoituksiin, hän suuntasi kohti Tahitia, jossa hän oli nuorena merimiehenä käynyt. Tuon maan pilaantumattomat ja primitiiviset asukkaat olisivat kaiketi inhimillisesti paljon arvokkaampia kuin sivilisaation teennäiset ja tyhjänpäiväiset seurapiirit.

     Kuten masentuneet ihmiset usein tekevät, myös Martin Eden riisti hengen itseltään. Hän ei kaiketi enää nähnyt tehtävää maailmassa, jossa hänen kirjoituksensa nyt oli kaikkialla yhtä kritiikittömästi hyväksytty kuin ne aikoinaan oli hylätty. Niinpä kirjoittaminen loppui.

     Silloin kun hänellä oli ollut nälkä, ei kukaan tehnyt elettäkään auttaakseen, nyt kun hänellä oli rahaa kuin roskaa, satoi päivälliskutsuja joka taholta… Itse asiassa sydämen alhaisuus oli koko porvarillisen sivistyksen pohjana. Ilmiötä voi nimittää myös poroporvarillisuudeksi.

     Martin Edenin suuri teema on itse asiassa juuri tuo poroporvarillisuus. Päähenkilö ei voinut mitenkään käsittää, että kaikki nuo ihmiset, jotka olivat lukeneet samoja kirjoja kuin hän, eivät olleet saaneet niistä mitään.

     Hän myös yhtä paljon halveksi kuin ihmetteli sitä sopulilauman tapaista (tätä termiä ei kirjassa käytetä) käytöstä, joka pani ihmiset automaattisesti juoksemaan muiden mukana ja hokemaan samoja sanoja.

     Omilla aivoillaan ajatteleminen näytti suurelle enemmistölle olevan täysin mahdotonta aivan riippumatta siitä, montako kirjaa he olivat lukeneet.

     Samoin määräytyi ihmistä kohtaan tunnettua arvonanto vain ja ainoastaan lauman mielipiteestä. Lauma oli aina yhtä altis mielistelemään kuin raapimaan, eikä sen käytös koskaan perustunut omaan ajatteluun. Journalistit, lauman kätyrit olivat jo lähtökohtaisesti vihattava ryhmä.

     Poroporvarillisuuden kriitikkona London tietenkin liittyy osana suureen traditioon. Ranskalaiset kirjailijat ovat olleet tämän alan uranuurtajia 1800-luvun puolivälin jälkeen, samaan aikaan kun ranskalainen sivilisaatio itsekylläisesti nosti omat saavutuksensa koko maailman esikuvaksi ja jopa keikaili erityisesti poroporvarillisuudesta vapaalla liberalismillaan…

     Ranskalaisten ohella myös venäläiset ovat hyvin merkittävästi vaikuttaneet tällä alalla, muun muassa ranskalaisen sivilisaation kriitikkoina, jollaisia olivat jo varhain esimerkiksi Herzen ja Dostojevski ja myöhemmin ennen kaikkea Gorki ja Berdjajev.

     Amerikkalaisuutta on usein pidetty poroporvarillisuuden varsinaisena keskittymänä kaikessa rahan palvonnassaan, mutta ainahan sillä on ollut myös kriitikkonsa, joista myös London ansaitsee tulla muistetuksi.

 

Edistystä ei tullutkaan.

Riesmanin utopia

Sodan, siis tuon toisen maailmansodan jälkeen ilmestyi paljon tutkimuksia, joissa yritettiin saada tolkkua siitä aivottomasta massaihmisestä, joka oli sotaa kannattanut, omaksi onnettomuudekseen siellä häviäjän puolella. Omista ei ollut niin väliä tässä yhteydessä.

Theodor Adorno ym. puhuivat autoritaarisesta persoonallisuudesta, Hannah Arendt pahan banaalisuudesta ja Erich Fromm vapauden pakenemisesta. (Escape from Freedom). Aika lailla oli liikkeellä taipumusta selittää Saksan tapahtumia myös saksalaisella ja eritoten preussilaisella traditiolla. Sadomasokistinen syndrooma sai ihmiset järjenvastaisesti kaipaamaan alistumista ja uhrautumista.

David Riesmanin näkemys joukon yksinäisyydestä (The Lonely Crowd) ei ollut ihan uusinta uutta, vaan kulki selvästi samoja polkuja kuin jo Gustave LeBonin joukkojen psykologiaa käsittelevä klassinen teos. Tuntui se muistuttavan myös Jose Ortega y Gassetin ajattelusta, mutta sen painotus oli erilainen.

Riesman oli historiallinen optimisti ja katsoi, että ihmisrotu oli tiellä kohti parempaa: aikoinaan ihmiset olivat saaneet elämänarvonsa perinteistä, jotka oli sisäistetty. Sittemmin ihmisten käyttäytymistä määräsivät vertaisryhmät, hänestä tuli ulkoaohjautuva.

Tiellä kohti vapautumista oli kuitenkin vielä yksi askelma: ihmisestä oli yhä suuremmassa määrin tulossa autonominen persoonallisuus. Hän ryhtyikin viho viimein ajattelemaan omilla aivoillaan ja sen teki uudenlainen vapaa ja yltäkylläinen yhteiskunta mahdolliseksi.

Tämä oli optimistista pelastusoppia, jota voi verrata World Values Surveyn piirissä saavutettuihin tuloksiin ja niistä tehtyihin johtopäätöksiin (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=wvs ). Lyhyesti sanoen: modernisaatio on sen tekevä. Ihmiskunnan kurjuus ja onnettomuudet juontuivat sen historiallisten yhteiskuntien irrationaalisuudesta.

 Menneisyydessä ihmiset oli pakotettu rooleihinsa ja totutettu tottelevaisiksi alamaisiksi. Sellaisia oli helppo manipuloida ja lähettää vaikkapa sotaan minkä tahansa joutavuuden takia. He eivät edes pystyneet ajattelemaan, että asiassa olisi jotakin mätää.

Toista se oli uudessa, uljaassa maailmassa, jossa ihminen viimeinkin sai tilaisuuden ajatella omilla aivoillaan. Siellä elivät uudenlaiset ihmiset, jotka henkisesti vapaina karttoivat pahaa ja edistivät hyvää. Erich Fromm kuvasi omassa tuotannossaan tuollaista persoonallisuustyyppiä, jota hän nimitti produktiiviseksi ja joskus, psykoanalyyttisen slangin mukaisesti myös genitaalis-produktiiviseksi.

Koska minäkin olen mielelläni hyvä ihminen, olen taipuvainen näkemään noiden teoreetikkojen utopian hyvin sympaattisena.

Erityistä lukkarinrakkautta olen aina tuntenut Frommia kohtaan. Hän on todella, eräänlaisena uutena, lempeänä Nietzschenä suorastaan osoittanut ihmiskunnalle uuden tehtävän, ei yli-ihmisen rakentamisen, vaan ihmisen tulemisen täysin kehittyneeksi eli siis siksi, mitä hän sanan aristotelisessa mielessä olemukseltaan on.

Mutta tässä on tainnut käydä niin, että koko tuo rationaalisuuteen perustuva ja siihen tähtäävä näkemys ihmisen kehittymisestä on tässä historian vaiheessa jo aikaa jäänyt sivuraiteelle. Historiallisen optimismin ja ”essentialismin” tilalle on tullut kaikelle rationaalisuudelle syvästi vihamielinen postmodernismi ja kaikenkarvaiset intersektionaaliset aivokummitukset ovat nyt korvanneet aiemmat irrationalismin muodot ihmiskunnan tyhmentämisen välineinä.

Yleisen ja yhteisen ihmisyyden sijasta on taas omaksuttu käsityksiä kaikenkarvaisten kuppikuntien ja alakulttuurien omasta, muille läpinäkymättömästä ja saavuttamattomasta erityisviisaudesta, johon mikään ulkopuolinen arvostelu ei ulotu.

Mikäli siis joku, sanokaamme, feministi, tummaihoinen, alkuperäisväestöön kuuluva, vammainen ja sekasukupuolinen henkilö tekee jotakin, joka näyttää typerältä, naurettavalta, halveksittavalta tai jopa rikolliselta, ei ulkopuolisilla ole oikeutta edes sanoa siitä mielipidettään. Sellainen oikeus voi olla vain vertaisilla.

Mutta onhan tästä järjen tuhoamisesta jo kyllin kirjoitettu. Turha on tässä haaskata siihen enempää paperia tai aikaa (ks. https://www.amazon.com/Seduction-Unreason-Intellectual-Nietzsche-Postmodernism/dp/0691125996 ).

Yllätys on tässä se, että rationaalisuus on taas jälleen hylätty niin nopeasti ja totaalisesti, ikään kuin sodanjälkeistä suurta järjen heräämistä ei olisi ollutkaan. Jokuhan siinä järjettömyydessä siis näköjään vetoaa ja vetoaakin kovasti.

Jos kuitenkin palataan noihin uuden, rationaalisen ihmisen tuloa ennustaneisiin profeettoihin, Frommiin ja Riesmaniin, näyttää siltä, että heidän ihmiskuvansa oli liian optimistinen. Kun Riesman kuvitteli modernin yhteiskunnan synnyttävän omilla aivoillaan ajattelevia ja itsenäisiä päätöksiä tekeviä ihmisiä, hän ymmärsi kohteensa väärin.

Itse asiassa harva asia näyttää tuottavan ihmiselle niin syvällistä nautintoa kuin heittäytyminen kokonaan suuremman voiman vietäväksi. Silloinhan niin sanotusti aivot joutavat narikkaan ja vastuu kaikesta jää jollekin muulle, vaikkapa suurelle vertaisryhmälle tai yksinkertaisesti sille sekalaiselle laumalle, joka on sattunut juuri samaan paikkaan ja mylvii samanlaisia tunnuslauseita.

Niin sanotun taistolaisaallon aikana saattoi vielä kuvitella, että kyseessä oli vanhan mekaanisesti solidaarisen yhteiskunnan ja voitetun uskonnollisuuden viimeinen tervehdys rajan takaa, reaktio, jolle ei enää myöhemmin olisi tarvetta.

Kyllähän tuota tarvetta näyttää yhä olevan. En viitsi mainita, mistä merkeistä näin päättelen, mutta luulen, että mikäli joku katsoo nykyisen nuoren polven piirissä jo olevan vallitsevana ns. autonomisen persoonallisuuden, on todistustaakka kyllä hänellä.

Venäjällä Helmikuun vallankumous oli suurta torikokousten ja joukoissa tiivistyneen tyhmyyden juhlaa. Lokakuun kaappaus olikin sitten jo lopun alkua tuolle niin sanotulle kansan vallalle. Siinä ei kansaa enää tarvittu kuin statisteina.

Maksim Gorki, joka oli kuvitellut tulevasta vallankumouksesta kaikenlaista hyvää, kauhistui näkemäänsä ja kirjoitti Novaja Žizn-lehdessä, että venäläinen ihminen on luonteeltaan heikko ja valmis aina seuraamaan sitä, joka antaa hänelle luvan käyttäytyä häpeämättömästi. Nyt tuo luvan antaja oli Lenin.

Itse asiassa toki tuo valmius kaikenlaiseen irrationaaliseen, siinä luvussa myös häpeämättömään käytökseen ei tietenkään rajoitu venäläiseen kansaan tai erityisesti venäläiseen talonpoikaistoon, kuten Gorki ajatteli. Sitä samaahan me taas näinä päivinä saamme nähdä kaikkialla.

Aivan poikkeuksellisen groteskeja tuloksia lauman huonoimpien vaistojen vapauttamisessa saavutettiin aikoinaan Saksassa. Mieletön tarina oman kansan synnynnäisestä ylemmyydestä oltiin valmiit omaksumaan vastoin kaikkea rationaalisuutta. Sillä perusteella sitten sorrettiin muita aivan häpeämättömästi. Asiaa rationalisoitiin oman kansan vapautumisella ”alempien” sorrosta.

Mutta entäpä, jos itse tuo lauma onkin nyt tykkänään muuttunut lempeän empaattiseksi ja keskittää ponnistelunsa suvaitsevaisuuden, rauhan ja rakkauden edistämiseen? Mitäs pahaa siinä silloin on? Ehkä olemmekin todella saavuttaneet tai saavuttamassa ainakin jonkinlaisen entistä korkeamman asteen ihmiskunnan kehityksessä? Mitä muuta kuin altruismia tuollainen torilla makaava viattoman uhrilampaan kyynelehtivä sympatisoija voisikaan edustaa?

Olisipahan tämä hauskaa ja miellyttävää. Tosiasia kuitenkin on, että omia mielikuvia palvova ja vertaisryhmää apinoiva laumaantuva irrationaalisuus on yhtä primitiivinen kuin vaarallinen pohja käyttäytymiselle.

Nyt itketään jonkun onnettoman pikkurikollisen symboliksi nostettua kurjaa kohtaloa, mutta entäpä huomenna? Ei ole mitään niin huonoa asiaa, ettei sitä voitaisi markkinoida suurena humaanisuuden ilmentymänä. Tie helvettiin on kuin onkin yhä kivetty nimenomaan hyvillä aikomuksilla. Näin se on ollut ennenkin.

Se kuviteltu paha, jollaiseksi amerikkalainen rotukysymys on nyt esitetty ja jonka konkreettisena ilmentymänä muuan uhrikategorian valittu edustaja nyt on saanut luvan järkyttää heiveröisiä mieliä, on tosiasiassa sen luokan ongelma, että sen ymmärtämiseen vaadittaisiin aivan toisenlaiset intellektuaaliset valmiudet kuin ne, joita noiden laumojen kantamat iskulauseet ilmentävät.

Kun nyt suostutaan menemään kyselemättä ja asioita itselleen selvittämättä mukaan tämän tason vedätykseen, on se vaaran merkki jos mikään. Herää kysymys, onko mikään iskulausetason julistus enää liian typerä voidakseen tulla riemulla vastaanotetuksi ja kannatetuksi.

Mikäli narsistinen oman suuren tunteen palvonta ja apinamainen joukon mukaan meneminen –siis tämä Riesmanin ulkoaohjautuvuus- yhä vain ovat ja pysyvät ihmisten hallitsevana käyttäytymismallina, on sanottava, ettei aikoinaan odotettua myönteistä kehitystä ole tapahtunut. Tuntuu jopa siltä, että tässä suhteessa oltaisiin vain taantumassa.

Sivistys ja herrojen metkut

 

Takatalvet tulevat ja menevät

 

     Kuin tässä taas katsoo ikkunasta ulos, näyttää kaikki kovin lohduttomalta. Lumipeite maassa on yleensä kaunis asia, mutta väärään aikaan laskeutuneena se näyttä irvokkaalta ja tuntuu tekevän pilkkaa niistä odotuksista, joita varhainen kevään tulo oli jo antanut. Miten mahtanevat muuttolinnutkaan tulla toimeen.

     Joskus säät ovat oikutelleet tässäkin maassa ja juhannuksena on saatettu mennä kirkkoon reellä. Joulukirkkoon taas on päästy soutamalla. Tämä nykyinen takatalvi ei näytä ainakaan vielä ihan yhtä pahaenteiseltä, useinhan meillä on vappuna lunta santanut, vaikka joku onkin keksinyt julistaa vapun kesän ensimmäiseksi päiväksi.

     Eivät satunnaiset akanvirrat pysty pitkäaikaisia trendejä muuttamaan, vaikka usein meilläkin on nälkävuosia koettu ja ilmastokin on välillä muuttunut aika rajusti, tosin melko lyhytaikaisesti, syynä kaiketi suuret tulivuorenpurkaukset jossakin kaukana.

     Historiaa on tullut tavaksi pitää lineaarisena, siinä on jo muutaman sadan vuoden ajan haluttu nähdä kehitystä ja vieläpä edistystä. Kuvitelmat ihmissuvun, etten sanoisi ihmisrodun kehittymisestä aina vain parempaan suuntaan eivät ole olleet tyhjän päällä. Kyllä nykyihminen on ainakin paljon tehokkaampi kuin esi-isänsä.

     Mutta edistyksen ideologit (ks. Vihavainen: Haun condorcet tulokset) pitivät aina keskeisenä ajatusta ihmisen henkisestä kasvusta, hänen tietoisuutensa kehittymisestä myyttisistä ja uskonnollisista vaiheista tieteelliseen, hänen muuttumistaan rationaaliseksi ja autonomiseksi persoonallisuudeksi (ks. Vihavainen: Haun riesman tulokset ).

     Suuri tehtävä niin ihmiskunnalla kuin kansakunnillakin oli sivistymisen projekti: koulutus. Ennen muuta koko kansan opettaminen ja vasta toissijaisesti pienen kansallisen eliitin nostaminen inhimillisen kehityksen korkeimmille taosoille.

     Kansa saatiin meilläkin koulutettua, suurin ponnistuksin. Kansakouluaate koki ensimmäisen suuren voittonsa jopa nälkävuonna ja seuraavina vuosikymmeninä se kukisti kilpailijansa, taantumuksen ja klerikalismin kaikilla paikkakunnilla. Kiertokouilun sijasta kansakoulu saatiin vajaan sadan vuoden sisällä jokaisen henkiseksi omaisuudeksi.

     Toisen maailmansodan jälkeen räjähti myös oppikoulun käynti ja toisen asteen koulutuksesta tuli selviö koko kansalle.

     Kaikkiallahan näin ei ole tänäkään päivänä, eikä meilläkään ole syytä ilman muuta uskoa, ettei maahamme kehity sellaista slummiväestöä, joka yksinkertaisesti kieltäytyy opetuksesta ja elää mieluummin omassa, erillisessä elämänpiirissään, jossa koulua pidetään vieraan kulttuurin vihattavana elementtinä.

     En puhu nyt yhden tai kahden vaalikauden perspektiivistä, vaan vuosisadoista. Vielä noin kaksisataa vuotta sitten, e,i siis vbain muutama sukupolvi sitten suomenkielinen kulttuuri oli vielä aivan kehittymätöntä, sikäli kuin siitä saattoi edes puhua. Sen jälkeen seurasi herätys, mutta hyvin pian myös tukahduttaminen -takatalvi.

    Ehkä sitäkin voi lyhyesti muistella juuri nyt, kun luontokin taas osoittaa, ettei se kulje aina suorinta tietä, ekä mikään todista, että edessämme olisi ikuinen kulttuurin kesä.

 

Valitun kansan olemus

Juhani Aho, Kevät ja takatalvi (1906), SKS 2006, 571 s.

 

     Kun Juhani Aho kirjoitti historiallisen romaaninsa suomalaisuusliikkeen alkuajoilta, oli kansakunnan kohtalo taas valinkauhassa. Sortokausi oli kirjan ilmestyessä takana ja toiveet olivat taas suuret, mutta Suomen tulevaisuus imperiumin osana ei välttämättä ollut edes silloin turvattu.

    Ensimmäinen sortokausi oli ehdottomasti tyrmäävä takaisku, mutta vuonna 1906 voitiin jo toivoa, että se olisi vain ohimenevä takatalvi.

     Selvää on, että vielä äsken eli kirjan kirjoitushetkellä tulevaisuus oli näyttänyt paljon synkemmältä. Toki kirjaa ei ollut vuonna 1906 kirjoitettu -näin laajaa teosta ei olisi voitu saada aikaan muutamana optimismin kuukautena, marraskuun manifestin jälkeen.

     Kirjoittamisprosessi olikin ilmeisesti varsin pitkä ja oli enimmäkseen tehty Tirolin ja Italian alppimaisemissa vuodesta 1903 lähtien. Vuosina 1906-1907 kirjoitettu kirja olisikin varmaan ollut erilainen kuin Bobrikovin aikana aloitettu.

     Yhtä kaikki. Se suomalaisen kansakunnan ja suomenkielisen kulttuurin luominen, josta Snellman oli puhunut ja jonka alkuvaiheita kirjassa kuvataan, oli 1900-luvun alkuun mennessä saavuttanut jo erittäin merkittäviä edistysaskelia, vaikka kaikki näytti jo vuonna 1850 valuvan hukkaan, kuten kirjassa kuvataan.

     Tuolloinhan säädettiin pahamaineinen sensuuriasetus, joka kielsi julkaisemasta suomeksi muuta, kuin uskonnollista ja taloudellista kirjallisuutta. Loppujen lopuksi sitä noudatettiin vain viisi vuotta, Nikolai I:n kuolemaan saakka, vaikka se kumottiin vasta 1860.

     Joka tapauksessa kyseessä oli yksi tuon aikakauden uskomattomimpia kansallisia sortotoimia, vaikka sen merkitystä suuresti vähensi se, että koko sivistyneistö osasi ruotsia -suomea vain harvat. Suomen kielen ja sitä puhuvan kansan tuon asetuksen taustavoimat joka tapauksessa halusivat syystä tai toisesta jätettävän sivistyksen ulkopuolelle.

     Ahon kuvaama kevät on Snellmanin Saiman ja Lönnrotin Kalevalan aikaa. Silloin nuorison entusiastit kuvittelivat uuden suomalaisen kulttuurin syntymistä kalevalaiselle pohjalle ja kansanvalistuksen uskottiin vapauttavan syvien rivien uinuvan potentiaalin.

     Takatalvi taas oli hallitsevan virkavaltaisuuden kosto, joka iski sekä Snellmania että heränneitä, jotka itse asiassa edustivat sitä todellista kansaa ja jolle kalevalaiset runot olivat pelkää pakanuutta.

     Todellinen isänmaallisuus olisi kansan palvelemista, ymmärsi nuoriso, mutta ei aluksi tiennyt, millaista tuo kansa oli ja mistä se löytyisi.

     Lopulta se löytyi herännäisyydestä, joka oli aitoa kansan riveistä noussutta liikettä, omanlaistansa vapaa-ajattelua, joka perustui itse pohdittuun ja perusteltuun Raamatun tulkintaan. Kansasta vieraantuneelta herrasväeltä ei sen piirissä oppia otettu.

     Ahon romaania on sanottu naiiviksi ja sen henkilöitä suorastaan lastenkamarimaisiksi, mikä pitää paikkansa, mutta siinä suhteessa se on melko hyvässä seurassa. Tolstoin Ylösnousemus tunnettiin meilläkin.

     Ymmärrän kyllä, että Eino Leino tunsi tarvetta pilkata kollegaansa romaanillaan Tuomas Vitikka. Ahon romaani edusti paljolta juuri niitä aineksia, joita vastaan hyökkäämistä Leino piti velvollisuutenaan.

     Luultavasti hänen sympatiansa olivat aika lailla tuon Ahon kuvaaman liberaalin herrasväen puolella ja körttiläisiä vastaan. Kysymys kansasta oli kuitenkin aikanaan monimutkaisempi ja ehkä Aho ymmärsi asian syvemmin.

     Aho antaa ymmärtää, että vanhan virkavaltaisen eliitin joukosta lähti se takatalvi, joka uhkasi sekä kansallista että uskonnollista herätystä. Muistan Heikki Ylikankaan esittäneen, että körttiläisten kimppuun itse asiassa kävivätkin kansalliset herättäjät, Lönnrot takapirunaan. Muistaakseni tälle näkemykselle löytyi kuitenkin vain aihetodisteita.

     Aholta, joka oli aikansa länsimaiseen sivistykseen hyvin perehtynyt maailmanmies, olisi joka tapauksessa odottanut toisenlaista otetta aiheeseensa. Mutta ehkäpä hän tunsi nuo asetelmat niin hyvin kotinsa pappilamiljööstä, että tunsi tarvetta eläytyä nimenomaan ihannoimaansa herännäisyyteen, joka itse asiassa lienee ollut hänelle vierasta. Melkoisena boheeminahan häntä taidettiin pitää.

     Aholla kansallinen liike ja talonpoikien uskonnollinen liike käyvät tavallaan käsi kädessä. Kansa oli jotakin hienoa ja ylevää, ainakin noin periaatteessa. Se oli vain saatava tulemaan siksi, mitä se oli.

     Luulen, että romaanin avainkohtia ovat ne pohdiskelut, joissa luonnehditaan Suomen kansaa. Se oli varsin erikoinen kansa. Sen luvattu maa oli köyhä, karu erämaa, ”joka oli sille annettu sen tähden että se oppisi Herraa seuraamaan”. Se oli kovaa koulua, mutta tuotti aivan erityisen tuloksen:

Suomen kansa on ehkä enemmän kuin mikään muu kansa maailmassa kasvatettu siihen uskoon ja luottamukseen, että sen kohtalo on Jumalan kädessä… ehkä juuri se (on) antanut sille sen ihmeellisen rauhallisuuden odottaa maalisenkin onnen täyttymistä. ..

Sen uskon on sille etupäässä antanut se, että sen opillinen kasvatus on ollut miltei yksinomaan uskonnollinen ja ihanteellinen. Siitä sen passiivinen sitkeys. Se ei käy voimalla eikä väellä vastustajainsa kimppuun, ei nosta kättään ulkonaisia eikä sisällisiä vihollisiaan vastaan, vaan uuvuttaa ne kärsivällisyydellä, tietäen niiden ajan tullen luhistuvan maahan kuin hanki auringon edessä…

Ei se ole keisari, vaan Jumala, joka on korottanut Suonen kansan kansakuntien joukkoon. Siksipä on Jumala myöskin pitävä huolen siitä, että sitä ei kansakuntien joukosta keisarikaan voi pyyhkiä pois.

     No, tällaiset puheet olivat toki myrkkyä aikansa liberaaleille eli siis Ahon aikakaudelle, eikä ole takeita siitä, että ne heijastelisivat kovin autenttisesti myöskään kuvatun, menneen aikakauden henkeä.

     Silti ne kannattaa mielestäni ottaa vakavasti. Suomalaisen nationalismin luomisessa oli toki erilaisilla vapaa-ajattelijoilla ja liberaaleilla omat ansionsa, mutta kansan syville riveille harras kristillisyys oli usein varsin tyypillistä.

     Mutta ainahan meitä on ollut joka junaan. Jos joku jaksaa lukea, on tässä vielä kuvaus opin tielle lähtijästä, josta ihanteellisuus on kaukana.

….

Kulttuurisen luopion kuvaus

     ”Kansankynttilöiden” uhrautuva työ kansan sivistämiseksi on yleinen teema vanhemmassa suomalaisessa kirjallisuudessa, vaikka meillä on ihmetelty koulua käsittelevää kirjallisuutta olevan vähän, kun se taas Virossa pistää silmään.

     Luulen, että kyseessä on perspektiivivirhe. Suomessa on näkökulma usein ollut abstraktimpi ja oppilaiden sijasta opettajat ja kansanopistolaiset ovat olleet useammin kohteena. Kuitenkin merkittäviä opuksia riittää esimerkiksi Järnefeltin ”Isänmaasta” aina Eino Säisän moniosaiseen romaaniin (ks. Vihavainen: Haun suuri murros tulokset ). Muistelmissa koulu on tietenkin esillä sadoissa kirjoissa. Ehkäpä niistä kannattaisi tehdä jonkinlainen kooste? Tutkimuksia varmaan onkin.

     Joka tapauksessa kansakoulun idea koettiin ennen mutta ihanteelliseksi: kansa oli nostettava primitiivisestä raakuudestaan sivistyksen piiriin.

     Oppikoulu sen sijaan oli etenkin 1800-luvulla ja vielä hieman toisen maailmansodan jälkeenkin tie herraksi, hyväpalkkaiseksi virkamieheksi, jollaisiksi talon nuorimmat veljekset haluttiin maksaa pois jakamasta pienentyvän tilan maita.

     Herrat taas olivat tunnetusti taipuvaisia puhaltamaan yhteen hiileen ja ajattelemaan ja toimimaan epäkansallisesti eli rahvasta polkien ja siitä hyötyen, elleivät olleet saaneet isänmaallista herätystä.

     Jälkimmäinen tyyppi oli kirjallisuudessa paljonkin esillä, mutta vaihtelun vuoksi kannattaa ehkä nostaa esille myös se mitalin toinen puoli. Kaikkialta, itsepä Savoin sydämestäkin löytyi opportunisteja ja narsisteja, joille korkeampi oppi tarjosi samanlaisen tilaisuuden elää kansan kustannuksella kuin politiikka nykyään, mikäli asia ilmaistaan populistisen diskurssin mukaisesti.

Tässä esimerkki:

 

Laivamatkan kuvaus

  

Juhani Aho, Kosioretkestä Maailman murjomaan. Yhdeksän kertomusta. WSOY 1948, 409 s.

 

     Toki Aho oli aikaansa seuraava lehtimies ja siis tavallaan politiikan palvelija, joka osasi piirtää hullunkurisen myrkyllisiä kuvia aikansa mahtimiehistä. Kansanihmisten elämää kohtaan hän sen sijaan tunsi aitoa kiintymystä ja pyyteetöntä myötätuntoa ja hänen hahmonsa vaikuttavat usein täysin todellisilta, olkoonkin, että kaunokirjallisia hahmojahan ne ovat. Mikään kansanryhmä ei ole hänen vihansa kohde.

     Tässä kokoelmassa on sattunut montakin epäonnista ja suorastaan traagista tyyppiä keskushenkilöiksi: vanhapoika, joka saa aina vain rukkaset, kievarinpitäjä, joka tyhmyyttään keljuilee aivan väärälle kohteelle, räätälin oppipoika, joka ylpeilee kellostaan, kunnes kadottaa sen, lahjakas kansanrunoilija, jonka harrastukselle vaimo ei anna mitään arvoa.

      Koomisia ovat tuittupäinen Hellmanin herra, jolle hyvät veljet tekevät kelpo kepposen ja nuori pappismies, joka ajan muodin mukaisesti on jättänyt alkoholin nauttimisen ja yrittää tupakkalakkoakin.

     Lohduton tarina on onnettomalla Maailman murjomalla. Hän on pilkattu ja syrjitty mies, jonka elämäntyön tuhoaa uuden ajan ihme -rautatie. Mutta lähes yhtä surkea taitaa olla se nuori ylioppilas, joka matkustaa Kuopiosta Helsinkiin, ensin laivalla Lappeenrantaan ja sieltä junalla päämäärään.

     Parin päivän matkan aikana siirrytään huolettoman ja lupaavan tulevaisuuden odottelusta onnettomuuden syövereihin.

     Kuvaus on laatukuvamaista ja psykologisesti uskottavaa, vaikka saattaahan siinä olla karrikointiakin mukana. Joka tapauksessa Helsinkiin -novellin keskushenkilö on liki valokuvamaisen tarkasti kuvattu aikansa ilmiö ja myös ajan uudet suuntaukset maalaisylioppilaineen, kielitaisteluineen ja uusine ja vanhoine asenteineen ovat hyvin todentuntuisia.

     Ruotsinkieliselle puolelle ajan suuressa kielitaistelussa asettunut poika pääsee nyt ensi kertaa elämässään irtautumaan perheestään ja laivan salongissa hän yrittää ryhtyä oitis maailmanmieheksi, joka juo totia ja polttaa sikaria sinä kuin muutkin herrasmiehet, laivan kapteeni mukaan lukien. Tietenkin myös kauniimman sukupuolen salaperäiset houkutukset kiinnostavat erittäin paljon.

     Tällaista nuorten ylioppilaiden saapumista uuteen maailmaansa on kirjallisuudessa ja muistelmissa kuvattu runsaasti hamasta Topeliuksesta lähtien. Yleensä kuvaus keskittyy itse kaupunkiin, mutta tässä tapauksessa jo laivamatka merkitsee aivan uuteen maailmaan astumista.

     Laivalla maailman houkutukset alkavat vaikuttaa jo Kallaveden puolella, mutta vasta Savonlinnasta lähtien alkaa todellinen myllytys. Sinne saapuu muutamia muita Helsinkiin menijöitä, varsinaisia juupeliyliopilaita, kuten ennen sanottiin.

     Kuvaus laivan pysähtymisestä Savonlinnassa on jo sellaisenaan aivan verraton sketsi koko tämän pienen kaupungin herroista: kun laiva pysähtyy, he tapansa mukaan tulevat miehissä salonkiin juomaan niin monta konjakkia kuin ehtivät.

     Virantoimitukseen nämä kansan palvelijat menevät useinkin tuhdisti päissään ja ryyppäävät rutiininomaisesti useamman päivän putkia. Välillä sentään syödään Nälkälinnassa, mikä todistaa, ettei kyseessä ilmeisesti ole vielä krooninen alkoholismi.

     Savonlinnasta laivan matka jatkuu uudessa seurassa Lappeenrantaan. Junamatka ravintola-asemineen Kaipiaisissa ja eksoottisine matkustajineen on tai olisi jo uusi ja ihmeellinen kokemus, mutta vahvasti liikutetussa seurassa sankarin tajunta alkaa jo toimia puolivaloilla.

     Helsingissä ajetaan heti Kappeliin eikä sen sulkeuduttuakaan mennä hotelliin, vaan erääseen noista sen ajan ilopaikoista, joissa oli seikkailuja tarjolla hyvästä maksusta. Äidin Kuopion laiturilla antama setelikäärö joutuukin pian muihin taskuihin. Tulevaisuus ei näytä valoisalta, ymmärtää lukija.

Novellin voi siis ymmärtää vaikkapa moraliteettina, mitä se saattaa ollakin, mutta joka tapauksessa sen ns. sanoma ei tunnu häiritsevältä. Eihän kirjoittajakaan ollut mikään puritaani, vaan pikemmin boheemi polyamoristi, jolle ajan tapaan normaalit ruokajuomat kyllä maistuivat.

 

Tolkku pois?

 

Tolkku ja tolkuttomuus

 

Anna Kontulan kirjassa (ks. eilinen blogi) käsitellään kiinnostavia asioita ja niitä kannattaa vilkaista vielä kerran.

Theodor Adorno ym. kirjoittivat aikoinaan kirjan autoritaarisesta persoonallisuudesta. Tähän heitä innoitti ns. massayhteiskunnan nousu ja autoritaaristen liikkeiden menestys eri puolilla Eurooppaa ja erityisesti Saksassa. Ns. kriittistä teoriaa kehittänyt Adorno osoitti käytännössä olevansa varsin löyhästi todellisuudessa kiinni oleva persoona, joka aina väillä intoutui kerrassaan huikeisiin johtopäätöksiin. Jotkut muistanevat hänen kirjoituksensa Sibeliuksesta, jota hän nimitti maailman huonoimmaksi säveltäjäksi.

Luulen, että Adornon merkitys myös meille ja etenkin ns. suurille ikäluokille kulttuurivallankumouksineen on ollut melkoinen. Hän on kiteyttänyt sanomansa näin: Nuoria pitää varoittaa kurinalaisuudesta sen jokaisessa muodossa sekä niin kutsutusta järjestyksen kultista, jossa ei ole järjen hiventäkään.

Kulttuurivallankumouksen pyörteisiin vakaasta maalaisyhteisöstä joutuneelle 1960-luvun nuorelle tässä oli todella vallankumouksellinen sanoma: älä tottele äläkä kunnioita ketään eikä mitään paitsi omia impulssejasi. Kerranhan sinäkin vain elät.

Tässä oli kuitenkin epäilemättä ylitetty tolkullisuuden raja. Oli ilmeistä, etteivät kuri ja järjestys oman itsensä vuoksi olleet mitään arvokasta, mutta entäpä sitten vastakohta: anarkia ja röyhkeimpien valta toisten yli? Vai pitikö uskoa, että sen jälkeen, kun ns. valtarakenteet puretaan, vallitsee särötön sopusointu ja kaikki ovat onnellisia?

Tähän jälkimmäiseen uskoi esimerkiksi Lenin, kuten voidaan todeta hänen yhdestä merkittävimmästä kirjoituksestaan: Valtio ja vallankumous. Kun Lenin ei voinut millään järkevällä tai kokemukseen perustuvalla argumentilla todistaa, että vapaasti itseään hallitsevat kommuunit ilman muuta vapaasti yhdistyisivät harmoniseksi kokonaisuudeksi, hän yritti vakuuttaa toiset asiasta sättimällä epäilijöitä pikkuporvareiksi.

Adornon vuonna 1950 esittämä ongelma kehityksessään kesken jääneestä persoonallisuudesta, joka ei voinut elää ilman auktoriteetin tukipuuta, oli sinänsä vakava kysymys. Siihen oli puuttunut jo Erich Fromm vuonna 1941 ja sitä tarkasteli myös David Riesman vuonna 1950 ilmestyneessä teoksessaan The Lonely Crowd.

Psykoanalyysin pohjalta ponnistanut ja jo vuonna 1941 ideansa julkaissut Fromm esitti, että ratkaisu ongelmaan seksuaalisesti täysin kehittynyt ihminen (genitaalis-produktiivinen tyyppi). Tällainen ihminen ei tarvinnut tuhon ja väkivaltaisen hallinnan prinsiippejä maailmansa tueksi, hän halusi rakentaa ja siittää uutta elämää eikä tuhota olemassa olevaa.

Kuten Frommin, myös Riesmanin typologia lähti kehityksen ajatuksesta: vanhat yhteiskuntamuodot olivat toimiakseen edellyttäneet ulkoa ohjautuvaa persoonallisuustyyppiä. Perinteet ja auktoriteetti pitivät kasassa yhteiskuntaa. Sen tilalle oli kuitenkin uudessa, pluralistisessa yhteiskunnassa tulossa sisältä ohjautuva tyyppi, joka viihtyi myös tilassa, jossa ulkoinen auktoriteetti puuttui. Se saattoi valita monista vaihtoehdoista. Kehityksen edistyessä saatoimme odottaa autonomista persoonallisuutta, jossa ihmisen persoonallisuus oli kyllin vahva luodakseen itselleen omat norminsa. Toki ne oli sovitettava yhteisön muiden jäsenten normien kanssa.

Tämä oli syvästi optimistinen näkemys ja täytyy sanoa, että itsekin odotin sen toteutumista liki puolen sataa vuotta, kunnes Ylen ja hesarin vaipuminen nykyiseen tilaansa veivät toivon rippeetkin.

Adornon et el. tolkuttomuuksilla on varmasti ollut merkittävä roolinsa myös meillä Suomessa, jossa sosiologiasta tuli kulttuurivallankumouksen muotitiede par excellence. Sosiologia, ainakin Antti Eskolan menetelmäoppaan mukaan neuvoi kääntämään vanhat totuudet vastakohdikseen, jolloin niistä saattoi löytää käyttökelpoista viisautta. Eskola otti esimerkiksi sananparren yhteistyö on voimaa ja selitti, miten sosiologinen tutkimus onkin saanut selville, että erimielisyys on voimaa: ristiriitoja sietävä yhteisö on suvaitsematonta vahvempi.

Toki tällainen vapaa suhtautuminen hulluihinkin ajatuksiin edisti uusien ajattelutapojen löytymistä ja vanhan yhteiskunnan ja ajattelun puutteellisuuksien paljastamista. Sen negatiivinen rooli taas löytyi, kun ajatuksia vietiin tolkuttomuuksiin asti ja venytettiin käsitteitä kulloisenkin tarpeen mukaan.

Anna Kontulan kirjassa nostetaan esille monia kulttuurivallankumouksen lempiajatuksia: työnteolla ei ole mitään arvoa sinänsä, ihmisen on saatava toteuttaa syvimpiä tarpeitaan piittaamatta ympäristön paineesta, rahvaanomaisuus on yhtä hyvää kuin yläluokkaiset piperrykset ja niin edelleen.

Kontula ottaa paheksumisensa kohteeksi nimenomaan tolkun ihmiset. Tämän käsitteenhän Niinistö lanseerasi muutama vuosi sitten. Ilmeistä onkin, että mikäli ihminen on krampinomaisen suorituspaineen alainen ja tuntee voittamatonta pakkoa pysyä aina ns. hyvien tapojen ja moraalin puitteissa aina ajatuksiaan myöten, typistyy hänen elämänsä todennäköisesti aivan tarpeettomasti.

Positiivisina mahdollisuuksina Kontula esittää sen sijaan tolkuttoman rakastumisen, tarkoituksettoman löhöilyn ja vastaavat asiat. Itse asiassa naistenlehtemme ovat tainneet jo kauan olla samalla asialla. Kukapa ei ainakin joskus nuorena haluaisi irrotella: vetää kunnon lärvit, ehkä pitempänäkin putkena tai mennä vieraan viettelijättären mukaan tolkuttomasti rakastelemaan vaikkapa nyt viikoksi -pariksi.

Useimmat kai kuitenkin tuntevat, että raja kulkee jossakin. Intohimojensa orjaksi ryhtyvä ei todennäköisesti tule onnelliseksi. Sivumennen sanoen, tutkimukset ovat osoittaneet, että suomalaisten käsitys onnellisuudesta on sangen vakavaa laatua: raha, tuo pikkuporvarin jumala ei ole siinä kovinkaan korkealla sijalla.

Tolkuttomuus lieneekin se suurin ja läheisin intellektuaalinen vaara, joka nuorilla sosiologeilla on edessään, kun käsitteet alkavat heidän mielikuvituksessaan muuttua eläviksi. Käsitteelliset spekulaatiot avaavat huikeita näköaloja, mutta todellisuus voi olla paljon tylsempi ja jopa ankeampi. Tolkuttomuuden suuret ajat ovat aina olleet onnettomia aikoja. Muistakaamme vain Venäjän 1990-lukua, jolloin kaikkialla tuli tarvetta uudelle käsitteelle nimeltään bespredel -tolkuttomuus.

Mutta entä se luokkakysymys, sanan marxilaisessa mielessä? Miksi Marx ylipäätään oli kiinnostunut luokista?

Luokat olivat toki taloustieteilijän keskeisiä käsitteitä ja sikäli marxilaisuuden ytimessä. Olennaista oli se, että luokat ajateltiin vallankumouksen agenteiksi. Pikkuporvaristo oli juuri siitä syystä problemaattinen luokka, ettei se ollut vallankumouksellinen. Myöskään ryysyköyhälistö ei ollut vallankumouksellinen, vaan helposti porvariston puolelle lahjottavissa.

Pikkuporvareita olivat myös köyhien talonpoikien monimiljoonaiset joukot, sillä heidän psykologiansa määräsi yksityistalous, pienikin. Näin ajateltiin aivan tosissaan.

Pikkuporvarillisuuden vihaaja Maksim Gorki meni tolkuttomuuksiin kirjoittaessaan vallankumouksen jälkeen hurjistuneen pamfletin O russkom krestjanstve -Venäjän talonpoikaistosta. Gorkia kauhistutti se tolkuttomuus ja primitiivinen raakuus, joka Venäjän vallankumouksessa oli ilmennyt, mutta hän lohdutti itseään sillä, ettei siihen  syynä ollut lukumäärältään vähäinen Venäjän työväenluokka, vaan pikkuporvarillinen talonpoikaisto…

No, vallankumous oli sentään saatu aikaan, eikä suinkaan ilman tuon pikkuporvarillisen talonpoikaiston myötävaikutusta. Sikäli asiat olivat menneet hyvin.

Vai olivatko? Tuon vallankumouksen luonne valtavana kansallisena ja kansainvälisenä onnettomuutena alkaa näköjään haihtua ihmisten mielestä. Kirjaa lukiessa ymmärrän, toivottavasti väärin, että Kontula toivoisi marxilaisen luokkavallankumouksen tuloa myös meille. Eikö vuosi 1918 sitten vielä olisikaan ollut tarpeeksi?

Vai olisiko niin, että kirjoittaja pelkää tuollaista kehitystä, kun keskiluokka koko aja kutistuu?

Tuo jälkimmäinen vaihtoehto ei kyllä tullut mieleen kirjaa lukiessa. Marxilaisuushan lähtee nimenomaan siitä, että perustavat ristiriidat eivät ole soviteltavissa, vaan ratkeavat vain ja ainoastaan vallankumouksen kautta. Tervetuloa siis vallankumous!

Suurin osa kansastamme, kaikki tolkun ihmiset mukaan lukien ovat varmaankin vallankumousta vastaan. Yhteiskunnan rakenteissa paras turva siinä mielessä onkin nimenomaan aina ollut laaja keskiluokka ja tietenkin erityisesti pikkuporvaristo, eihän sitä mammonaa kaikille riitä yhtä paljon, mutta järjestystä ja hyvä tapoja kyllä voi oppia kunnioittamaan missä yhteiskuntaluokassa tahansa.

Kontulan esittämä ajatus pikkuporvaristosta sosiaalipsykologisena ongelmana ei uutuudellaan häikäise, toki hän on siinä hyvinkin pitkän tradition jatkona.

Itse asiassa noita ongelmia tietenkin on jossakin määrin olemassa, myös juuri niitä hänen esille nostamiaan. Kun meidän tässä maailmassa sentään kannattaisi keskittyä olennaiseen, olisi syytä tunnustaa, että laajan ja hyvinvoivan keskiluokan olemassaolo on kaikkien kannalta hyvä asia ja vallankumous taas kaikissa muodoissaan aina kansallinen onnettomuus ja vakava sairaus.