Se
suomalaisin ruoka
Mikä ruoka on suomalaista? Olen kuullut
niinkin typerän väitteen, ettei suomalaista keittiötä edes ole. Kaikkihan meillä
on lainattua ja ellei jossakin muualla ole ihan samanlaista ruokaa, niin ainakin
vähän sen tyylistä. Tämä on tietenkin
aika hullunkurista, kun ajattelee sitä, että tosiasiassa suomalainen ruoka on
yhtä omalaatuista kuin suomen kielikin. Siis aivan poikkeuksellista.
Tietenkin olemme lainailleet aineksia
kovin monelta suunnalta, eihän Suomi ihan muulta maailmalta suljettu paikka ole
koskaan ollut, vaikka se hyvin saarimainen on pitkiä aikoja ollut ja yhä on.
Suomen kielen erikoisuuksista en tässä sen
enempää viitsi puhua, mainitsen vain, että kun joskus sitä hieman setvin joku
ehätti kertomaan, että kyllä ne kaikki suomen kielen äänteet löytyvät
ranskastakin, kun tulin väittäneeksi, että ranskalaiselle on mahdotonta ääntää
suomea luontevasti, ellei hän nyt sitten vuosikausia ankarasti harjoittele.
No joo, voidaanhan sitä hyvällä tahdolla löytää
ranskastakin aika samalaisia äänteitä, mutta suomalainen puhe on jotakin muuta.
Se on enemmän kuin osiensa summa. Luontevaa suomen- tai vaikkapa savonkielistä
puhetta voi odottaa vain natiiveilta. Muut saattavat kovalla työllä pystyä löhes
vastaavaan, joten tervetuloa vain harjoittelemaan.
Suomalaisetkin puolestaan voivat oppia
noita herrojen ”kee”, ”pee” ja ”tee” -äänteitä ja jopa venäjän ž ja štš saattavat
onnistua. Joku savolaissyntyinenkin kieliakrobaatti voi parhaimmillaan päästellä
vierasta ääntämystä kuin gramofonista, kunhan aikansa treenaa. Vielä
1950-luvulla asia oli toisin ja yhä moni ääntää ja jopa kirjoittaa itsepäisesti
omalla tavallaan eli siis suomalaisella tavalla nuo kieleemme kuulumattomat
äänteet.
Vackert så. Ajan tässä nyt vain takaa
sitä, että se kokonaisuus, joka muodostaa suomalaisen ruokavalion on ollut ja
pitkälti yhä on yhtä omalaatuinen kuin suomen kiieli.
Omalaatuisuus ei tarkoita sitä, että
enimmäkseen tai edes suurimmaksi osaksi söisimme joitakin kummallisia
autoktonisia tai pitäisikö sanoa endeemisiä ruokia, joista meitä ympäröivillä
sivilisaatioilla ei ole aavistustakaan.
Me nyt vain teemme tai olemme tehneet
kaiken kovin omalla tavallamme. Onko se parempi tai huonompi tapa kuin muilla
olisi aika hullunkurinen kysymys. Maailman kehittyneimmällä ja
sointuvimmallakin kielellä voidaan suoltaa kaameita tyhmyyksiä ja maailman
parhaitakin ruokia voidaan tehdä kurjasti.
Aivan arkipäväiset ruoat taas saattavat
olla fantastisen herkullisia, kun niihin panostetaan riittävästi ja osataan
tehdä, mitä tarvitsee.
Useimmat ruokalajit tässä maailmassa ovat
hyvin kansainvälisiä, vaikka monet maat pitävät niitä nimenomaan ominaan.
Ajatelkaamme venäläisten pelmenejä. Ne ovat sitä samaa kuin puolalaisten
pierogit, gruusialaisten mantit, anglosaksien dumplinit, italialaisten raviolit,
kiinalaisten ja japanilaiset taikinanyyteistä puhumatta. Samalle tai lähes
samalla ruoalle on kymmeniä eri nimityksiä.
Meillä ei noita keitinpiiraita erityisemmin
harrasteta, ainakaan siinä määrin, että ne olisivat leimautuneet kansallisruuaksi.
Itse asiassa niitä tuodaan sen verran harvoin tarjolle, ettei niitä kannata
sijoittaa suomalaiseen keittiöön, jos siitä halutaan puhua.
Sen sijaan suomalaiseen keittiöön kuuluvat
ilman muuta lihapullat, läskisoosi ja tirripaisti, vaikka esimerkiksi ruotsalaiset osaavatkin
lihapullia tehdä, samoin kuin kakki muutkin Euroopan kansat jossakin muodossa.
Läskisoosi ja tirripaisti sen sijaan
voidaan nostaa esille erItyisesti suomalaisina ruokina ja sama koskee
karjalanpaistia, vaikka erilaista haudutettua ruokaa löytyy monesta maasta.
Sama koskee suomalaosta järvikalaa. Se nyt
vain on ruokaa, jota saa nimenomaan meillä, mutta varsin harvassa muussa
maassa. Ajatelkaamme uunihaukea, graavisiikaa ja -lohta, suolasärkeä ja suolattuja
tai kuivattuja muikkuja. Venäjällä on omat voblansa ja kuoreensa, mutta muikku
on kuin onkin erityisen suomalainen ruoka, myös esimerkiksi rantakalana eli
voissa keitettynä, voissa paistettuna, sekä kalakukossa ja patakukossa, ynnä savustettuna…
Sanoisinpa, että kaksi asiaa nostaa
suomalaisen keittiön siihen poikkeukselliseen loistoon, joka siitä löytyy, jos
ruoat tehdään kunnolla ja ymmärryksellä: pitkään haudutetut ruoat aina
uunipuurosta (uuniohrapuuro!) karjalanpaistiin, kukkoihin (ahvenkukko, jonka
ruodt on haudutettu pehmeiksi!) ja suomalaisiin leipiin.
Laatikot ovat luku sinänsä: hyvin tehty
maksalaatikko esim. hirven maksasta voisulan kera! Lanttulaatikko!
Silakkalaatikko (ilman sitä munamaitoa), lanttulaatikko! Kunnon haudutus,
silakkalaatikkoon riittävästi läskiä ja hyvä tulee! Tässä asiassa teolliset
valistajat tekevät syntiä.
Suomalainen
ruisleipä on syystä nostettu kansallisruoaksi ja sitäkin valmistetaan meillä
monta sorttia. Kaikilla on omat etunsa. Ruisleipää toki osataan syödä myös
Venäjällä, Saksassa ja Baltiassa, mutta se on erilaista. Välimeren maissa sitä
ei kannata edes etsiä.
Kuka mistäkin tykkää, mutta tuore
savolainen ruisleipä maalainvoin kanssa on mahtavimpia herkkuja. Ja sitä kunnon
voita (tunnettu myös ”kartanovoin” nimellä), jossa maunantajabakteereita ei ole
ensin tuhottu ja sitten korvattu monokulttuurilla, on kyllä vaikea saada.
Pitkä haudutus on mahdollista Suomessa ja
muuallakin kylmällä vyöhykkeellä, jossa uuni lämpiää talvisin päivittäin ja
tunnista toiseen. Ei sellaisia löydä etelästä, jonka keittiöstä muutenki puuttuu sellaisia tärkeitä elementtejä, jotka
meille ovat arkipäivää.
Yksi suomalainen erikoisuus on
savustaminen, joka juontuu savusaunaan, jollaisia ei Välimeren piiristä kammata
edes etsiä. Onhan se totta, että savustamaan on opeteltu muuallakin ja jonkinlaisia
tuloksiakin saavutettu. Kunnon avusaunapalvi on jumalaista ruokaa, mutta kaupoista
valitettavasti saa vain väärennöksiä.
Vain Tammisen maalaispalvin runsaine
läskireunuksineen kelpuutan oikeaksi ja väärentämättömäksi savukinkuksi, jota
voi vielä saada lähikaupasta. Surkeat rasvattomat ja savuttomat ohuen ohuet
silput aiheuttavat vain hylkimisreaktion, jos tietää, miltä savukinkun pitää
maistua.
Entäpä savustettu, tuore järvikala! Sen
päälle ymmärtävät myös venäläiset, mutta osataan sitä meilläkin, vaikka
tätäkään tavaraa ei kannata kaupasta etsiä, rannikoiden venesatamista silloin
tällöin saa. Mistäs löydät hyvin savustettua lahnaa, ahventa tai säynävää? Ja
rannikollahan on joskus aanut myös savukampelaa. Onhan se hyvää, vaikka
piikikästä
En muista nähneeni noita edellä mainittuja
ruokia Lontoon Harrodsilla tai Berliinin KDW:ssä. Mielestäni ei niitä ollut myöskään
enempää Pietarin kuin Moskovankaan Jelisejevillä. Entäpä Helsingin Stockalla?
Eipä tainnut olla. Pariisin puoteja en juuri nyt muista.
Toki torit ovat kyllä asia erikseen ja
esimerkiksi Pietari Kuznetšnyi rynokille voi lähteä toiveikkain mielin, mitä
kaloihin tulee. Suomessahan kalakauppiaat EU:n voimatoimin(?) hävitettiin toreilta
lajina ja Helsingistä kunnon savukalaa saattaa toisoa saavansa vain Hakaniemen
hallista, jos sieltäkään.
No, tosiasiahan on, ettei monia parhaisiin
kuuluvia herkkuja koskaan kannata edes kuvitella löytävänsä kaupasta, vaikka
sieltä paljon hyvää saakin.
Aikoinaan kaupoista saikin vain raaka-aineita,
kunnes alettiin kehitellä sarjatuotantoa ja käyttöön tuli käsite
”tusinatavara”. Se merkitsi lähtökohtaisesti kehnoa laatua ja parhaimmillaan keskinkertaisuutta,
jota tuntijat eivät koskaan arvostaneet.
Nyt alkaa olla jo hyvin vaikeaa löytää
kaupasta noita raaka-aineita.
Nyt nuo taidot ovat käytössä esimerkiksi
ravintoloissa, mutta sielläkään harvoin saa aitoja suomalaisia ruokia, joiden
valmistaminen saattaa vaatia monenkin tunnin hauduttamisen ja esimerkiksi savustaminen
pitäisi tehdä mieluummin välittömästi ennen nauttimista.
No, kyllähän hyvän elintarvikekaupan kala-
ja lihaosastot ovat viettelyksen paikkoja, joista ei ilman saalista pois pääse,
mutta kuin ajatellaan noita aidosti suomalaisia herkkuja ja niiden
ominaisuuksia kaikkein parhaimmillaan, on taso pahoin laskenut. Mon ei enää
ymmärrä, mistä oikein voisi olla kysymys.