Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle geopolitiikka. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle geopolitiikka. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Geopolitiikka



Geopolitiikka

Kun puoli vuosisataa sitten opiskelin valtio-opin alkeita, kuului oppikirjoihin kommodori Kullervo Killisen kaksiosainen teos, jossa kansainvälisen politiikan perusteet palautettiin strategisiin näkökohtiin. Siten esimerkiksi Brittiläisen imperiumin olemassaolo oli riippuvainen niistä tukikohtaketjuista, joita sen laivasto tarvitsi hiilestystä ja muuta täydennystä varten.
Kirjassa oli oma lukunsa myös geopolitiikasta, sinänsä kiintoisa esitys siitä, miten eräiden tutkijoiden spekulaatio oli tuottanut toisilleen aivan vastakkaisia näkemyksiä siitä, mitä maantiede voisi merkitä strategian ja siitä johtuen myös suurpolitiikan kannalta. 
Toisen mukaan maailman suuri sydänmaa oli se ylittämätön valttikortti, jonka hallitseminen toi mukanaan vallan yli muunkin maailman. Toinen näkemys edellytti, että vain merien hallitseminen saattoi viedä tähän, ilmeisen haluttavaan lopputulokseen.
Saksassa, jossa kaikenlaiset hämärät ideologiat kiromantiasta ja fysionomiasta homeopatiaan ovat aina vedonneet ihmisiin, geopolitiikka nousi arvoonsa. 
Sanomattakin on selvää, ettei Hitler voinut olla kiinnostumatta tämän alan skribenttien mahtipontisista visioista ja ymmärsi omalla omituisella tavallaan spekulaatioista seuraavan myös käytännöllisen imperatiivin, missä toki uhmasi Humen giljotiinia, mutta uhmasihan hän paljon muutakin, korskeaan tapaansa.
Ei Hitler välttämättä hullu ollut ottaessaan (valikoivasti) huomioon geopoliitikkojen näkemyksiä. Toki maantieteellisillä seikoilla on poliittista merkitystä, etenkin jos niin halutaan. Mitäpä sanoikaan Stalin suomalaisille vuonna 1939. 
Hänen viestinsähän oli, etteivät suomalaiset voineet maantieteelle mitään, mutta venäläiset kyllä voivat ja siksi heidän pitikin sitä muuttaa. Surullinen tarina siitä, miten täysin tarpeettomiksi osoittautuneet tukikohdat koituivat satojen tuhansien ihmisten kohtaloksi, on meille liiankin tuttu.
Hitleriltä, kuten Stalinilta jäi ymmärtämättä, ettei geopolitiikka mitään tiedettä ole ja että sen esittämillä spekulaatioilla on, sikäli kuin on, arvoa vain asioiden ymmärtämisen kannalta, jos sitäkään. Mikäli asiat jäävät ymmärtämättä tai ne ymmärretään väärin, ei mikään geopoliittinen tiede varjele päätöksentekijää katastrofilta.
Hitlerin tapauksessa mielettömyys ilmeni sen geopoliittisen suuntauksen noudattamisena, joka lupasi enemmän. Itse asiassa kysymys oli tulkinnasta, joka tuntui mukavammalta kuin ne johtopäätökset, joita esikuvana ollut ajattelija itse teki. 
Sir Halford Mackinderin sydänmaa-teorian mukaan Euraasian maantieteelisen ytimen hallussaan pitävä valtio on sotilaallisesti voittamaton.
Se maa sattui olemaan Neuvostoliitto. Minkähän ihmeen takia Hitler sitten sai päähänsä hyökätä juuri sinne?
Kuten pyhä Augustinus on oikein todennut, valtiot, jotka taistelevat keskenään vain vallasta eikä toteuttaakseen korkeampaa moraalia, ovat vain suuria rosvojoukkoja, magna latrocinia. Periaate toimi täysin tässäkin historian vaiheessa. 
Hitlerin päämääränä oli oman kansan ja rodun valta muiden kustannuksella, mitään muuta moraalia hän ei tunnustanut. Asema ydinalueen hallitsijana oli yksinkertaisesti saalis, joka houkutteli. Sen tavoitteleminen sotaisella hyökkäyksellä soti toki tervettä järkeä vastaan, mikäli tuo geopoliittinen voittamattomuus otettiin vakavasti.
Mutta onko geopolitiikka yleensäkään vakavasti otettava asia? Mitä olennaista se voisi lisätä normaaliin talousmaantieteeseen tai strategisiin spekulaatioihin? Tähän lienee vastattava, että se on sekä että. Mikäli ne, joilla on valtaa asioista päättää, ottavat sen vakavasti, niin silloin siitä tulee sellainen.
 Mikäli maantieteellisten seikkojen muodostamia etuja ja haittoja aletaan pitää politiikassa välttämättä tarpeellisena tavoiteltavana saaliina ja vaihtotavarana, geopolitiikasta tulee sodan väline ja se ansaitsee tulla sijoitetuksi siihen kauhugalleriaan, johon kuuluvat myös natsilaiset rotuopita ja muut pseudotieteet.

Aleksandr Janov on uudessa kirjassaan Russkaja ideja (Moskva, Novyi hronograf 2015, tom 3.) käynyt keskustelua nimikuulun Aleksandr Duginin kanssa erityisesti juuri geopolitiikasta. Janovin mukaan Dugin ainakin 1990-luvun alussa näytti olevan täysin tietämätön siitä, että koko ”geopolitiikan” käsite oli lännessä jäänyt totaalisesti unohduksiin ja sen spekulaatiot luokiteltiin samaan sarjaan muiden Nürnbergin oikeudenkäynnissä käsiteltyjen oppien kanssa.
Mutta Dugin kasvoi Neuvostoliitossa, mikä ei varsinaisesti merkinnyt tynnyrissä kasvamista, mutta kyllä sen sijaan sitä, että hänelle sadan vuoden takaiset ideologiset kiistat ja spekulaatiot olivat hänelle yhä täysin ajankohtaisia. 
Janov suhtautui Duginin tietämättömyyteen ironisesti, mutta tämä toki paljastaa vain hänen oman rajoittuneisuutensa. Eivät ideat ja argumentit vanhene ja kuole ihmisten tavoin. Ne elävät vaikka ikuisesti, jos niille on tarvetta.
Nyt, neljännesvuosisadan kuluttua  tuosta keskustelusta, geopolitiikka on jälleen kaikille tuttu sana, vaikka harvat viitsivät edes ajatella, tarkoittaako se mitään muuta kuin maantieteellisten seikkojen huomioon ottamista politiikassa. 
Ikävä kyllä, se tarkoittaa, mikäli uskomme venäläisen Wikipedian antamaa vihjettä. Sen mukaan asia koskee maantieteellisten vaikutuspiirien jakaantumista ja uudelleenjakoa: о контроле над территорией, о закономерностях распределения и перераспределения сфер влияния (центров силы) различных государств и межгосударственных объединений.
Englanniksi näkökulma näyttää hieman rauhallisemmalta: Geopolitics is a method of studying foreign policy to understand, explain and predict international political behavior through geographical variables.
No, eipä tämän lähteen perusteella kannata vielä kiirehtiä maailmaa selittämään ja toivotaanpa nyt, ettei myöskään vastuunalaisilla tahoilla tehdä löyhien spekulaatioiden perusteella kovin järjenvastaisia johtopäätöksiä, kuten joskus tapahtui. 
Geopolitiikka on joka tapauksessa kuitenkin taas keskuudessamme ja minusta se haisee pahalta. Janov siteeraa Duginia, joka on sanonut: ”Se, joka sanoo geopolitiikka, sanoo sota”. Izborskin höyrypäät todella uskovat tuohon ”tieteeseensä” ja onpa sillä valtion viralllisissa elimissäkin ollut omat osastonsa.


tiistai 5. maaliskuuta 2024

Maiden ja merten hallitsemisen tiede

 

Geopolitiikan uudet mestarit

 

Sanna Marin nousi Suomen pääministerinä suureen kuuluosuuteen jopa kansainvälisesti. Siitä seurasi prestiisi, jonka hyödyntämättä jättäminen maailmanlaajuisilla turhuuden markkinoilla osoittaisi kai lähinnä tyhmyyttä.

Entinen pääministeriys, pienenkin maan, on rahanarvoista tavaraa niillä markkinoilla, joilla asioivat ihmiset, joille miljoona on pikkurahaa. Kun tuollaiseen asemaan liittyy nuoruus, ainakin suhteellisesti, naissukupuoli ja varsin mukiinmenevä ulkonäkö ainakin vaatteet päällä, on hinnakas paketti valmiina.

Pääministeri, siis entinen, on ennen muuta kokemusasiantuntija ja hänen tietonsa siitä, miten asiat on saatu tai ei ole saatu käytännössä hoidettua, on nimenomaan rahanarvoista niille, jotka lobbaavat kuka mitäkin asiaa tai tuotetta kansainvälisissä ympyröissä.

Jokainen ymmärtää, ettei toimiminen päätöksenteon huipulla sinänsä anna kenellekään mitään erityisiä kykyjä tai lahjoja työhönsä, saati, että se sanan varsinaisessa merkityksessä edistäisi henkilön ymmärrystä asioiden arvosta tai merkityksestä tai niiden luonteesta. Kokemusasiantuntijan tieto on välineellistä: miten asiaa voidaan siellä ja siellä edistää tai sitten ei.

Sanna Marin on nyt perustanut omankin yhtiön, jota mainostetaan erityisesti kahden naisen perustamaksi. Maailmassa, jossa ilmeisen vakavasti esitetään yhä useammin ajattelun olevan sukupuolittunutta, tämä on tärkeää.

Se korostaa sitä suurinta valttia joka entisellä pääministerilläkin on: hän on nainen ja ilmeisesti siis omistaa tiettyä tälle sukupuolelle ainoastaan kuuluvaa viisautta. Sitä luultavasti on sitten myös yhtiökumppanilla, joka omistaa firmasta kymmenen prosenttia. Loputhan kuuluvat päähenkilölle.

Kyseessä on konsulttiyhtiö ja sellaisethan myyvät juuri sovellettua viisautta. Laadun varmemmaksi vakuudeksi yhtiö ilmoittaa perustavansa feministisille arvoille, mitä se sitten tarkoittaakin, löytyyhän tuon otsikon alta lukemattomia lahkoja. Joka tapauksessa tuo julistus tarkoittaa tiettyä puolueellisuutta, jonka suunta kerrotaan.

Tuollainen firma voi myydä palveluksiaan kenelle tahansa, joka on niistä kiinnostunut tai ehkä jopa vakuuttunut. Asioita voi edistää sekä järkeilemällä ja argumentoimalla, että myös pelkästään assosioimalla itsensä johonkin asiaan, sitä suojelemaan. Se saattaa nykymaailmassa olla se tehokkain tapa.

Yrityksen ekspertiisiin nähyttää sen oman ilmoituksen mukaan kuuluvan myös geopolitiikka. Ei vähä mitään. En ole varma siitä, miten sana yhtiön piirissä ymmärretään, mutta isoista asioistahan siinä on kyse ja aivan erityisesti poliittis-sotilaallisten valtapiirien rajoista ja niiden muuttamisesta. Siis sodasta ja rauhasta.

Kun liikutaan tällä tasolla, on miljardi jo pikkurahaa ja satatuhatta sankarivainajaa keskinkertainen kustannus. En tiedä, miten geopoliittiset konsultaatiot tällä firmalla on hinnoiteltu, enkä kehtaa kysyäkään. Totean vain, että eipä tässä maailmassa taida enää suuremman mittaluokan asioita ollakaan tarjolla.

Tässä vanhahko blogini geopolitiikasta:

erjantai 4. maaliskuuta 2016

Geopolitiikka



Geopolitiikka

 

Kun puoli vuosisataa sitten opiskelin valtio-opin alkeita, kuului oppikirjoihin kommodori Kullervo Killisen kaksiosainen teos, jossa kansainvälisen politiikan perusteet palautettiin strategisiin näkökohtiin. Siten esimerkiksi Brittiläisen imperiumin olemassaolo oli riippuvainen niistä tukikohtaketjuista, joita sen laivasto tarvitsi hiilestystä ja muuta täydennystä varten.

Kirjassa oli oma lukunsa myös geopolitiikasta, sinänsä kiintoisa esitys siitä, miten eräiden tutkijoiden spekulaatio oli tuottanut toisilleen aivan vastakkaisia näkemyksiä siitä, mitä maantiede voisi merkitä strategian ja siitä johtuen myös suurpolitiikan kannalta. 

Toisen mukaan maailman suuri sydänmaa oli se ylittämätön valttikortti, jonka hallitseminen toi mukanaan vallan yli muunkin maailman. Toinen näkemys edellytti, että vain merien hallitseminen saattoi viedä tähän, ilmeisen haluttavaan lopputulokseen.

Saksassa, jossa kaikenlaiset hämärät ideologiat kiromantiasta ja fysionomiasta homeopatiaan ovat aina vedonneet ihmisiin, geopolitiikka nousi arvoonsa. 

Sanomattakin on selvää, ettei Hitler voinut olla kiinnostumatta tämän alan skribenttien mahtipontisista visioista ja ymmärsi omalla omituisella tavallaan spekulaatioista seuraavan myös käytännöllisen imperatiivin, missä toki uhmasi Humen giljotiinia, mutta uhmasihan hän paljon muutakin, korskeaan tapaansa.

Ei Hitler välttämättä hullu ollut ottaessaan (valikoivasti) huomioon geopoliitikkojen näkemyksiä. Toki maantieteellisillä seikoilla on poliittista merkitystä, etenkin jos niin halutaan. Mitäpä sanoikaan Stalin suomalaisille vuonna 1939. 

Hänen viestinsähän oli, etteivät suomalaiset voineet maantieteelle mitään, mutta venäläiset kyllä voivat ja siksi heidän pitikin sitä muuttaa. Surullinen tarina siitä, miten täysin tarpeettomiksi osoittautuneet tukikohdat koituivat satojen tuhansien ihmisten kohtaloksi, on meille liiankin tuttu.

Hitleriltä, kuten Stalinilta jäi ymmärtämättä, ettei geopolitiikka mitään tiedettä ole ja että sen esittämillä spekulaatioilla on, sikäli kuin on, arvoa vain asioiden ymmärtämisen kannalta, jos sitäkään. Mikäli asiat jäävät ymmärtämättä tai ne ymmärretään väärin, ei mikään geopoliittinen tiede varjele päätöksentekijää katastrofilta.

Hitlerin tapauksessa mielettömyys ilmeni sen geopoliittisen suuntauksen noudattamisena, joka lupasi enemmän. Itse asiassa kysymys oli tulkinnasta, joka tuntui mukavammalta kuin ne johtopäätökset, joita esikuvana ollut ajattelija itse teki. 

Sir Halford Mackinderin sydänmaa-teorian mukaan Euraasian maantieteelisen ytimen hallussaan pitävä valtio on sotilaallisesti voittamaton.

Se maa sattui olemaan Neuvostoliitto. Minkähän ihmeen takia Hitler sitten sai päähänsä hyökätä juuri sinne?

Kuten pyhä Augustinus on oikein todennut, valtiot, jotka taistelevat keskenään vain vallasta eikä toteuttaakseen korkeampaa moraalia, ovat vain suuria rosvojoukkoja, magna latrocinia. Periaate toimi täysin tässäkin historian vaiheessa. 

Hitlerin päämääränä oli oman kansan ja rodun valta muiden kustannuksella, mitään muuta moraalia hän ei tunnustanut. Asema ydinalueen hallitsijana oli yksinkertaisesti saalis, joka houkutteli. Sen tavoitteleminen sotaisella hyökkäyksellä soti toki tervettä järkeä vastaan, mikäli tuo geopoliittinen voittamattomuus otettiin vakavasti.

Mutta onko geopolitiikka yleensäkään vakavasti otettava asia? Mitä olennaista se voisi lisätä normaaliin talousmaantieteeseen tai strategisiin spekulaatioihin? Tähän lienee vastattava, että se on sekä että. Mikäli ne, joilla on valtaa asioista päättää, ottavat sen vakavasti, niin silloin siitä tulee sellainen.

 Mikäli maantieteellisten seikkojen muodostamia etuja ja haittoja aletaan pitää politiikassa välttämättä tarpeellisena tavoiteltavana saaliina ja vaihtotavarana, geopolitiikasta tulee sodan väline ja se ansaitsee tulla sijoitetuksi siihen kauhugalleriaan, johon kuuluvat myös natsilaiset rotuopita ja muut pseudotieteet.

 

Aleksandr Janov on uudessa kirjassaan Russkaja ideja (Moskva, Novyi hronograf 2015, tom 3.) käynyt keskustelua nimikuulun Aleksandr Duginin kanssa erityisesti juuri geopolitiikasta. Janovin mukaan Dugin ainakin 1990-luvun alussa näytti olevan täysin tietämätön siitä, että koko ”geopolitiikan” käsite oli lännessä jäänyt totaalisesti unohduksiin ja sen spekulaatiot luokiteltiin samaan sarjaan muiden Nürnbergin oikeudenkäynnissä käsiteltyjen oppien kanssa.

Mutta Dugin kasvoi Neuvostoliitossa, mikä ei varsinaisesti merkinnyt tynnyrissä kasvamista, mutta kyllä sen sijaan sitä, että hänelle sadan vuoden takaiset ideologiset kiistat ja spekulaatiot olivat hänelle yhä täysin ajankohtaisia. 

Janov suhtautui Duginin tietämättömyyteen ironisesti, mutta tämä toki paljastaa vain hänen oman rajoittuneisuutensa. Eivät ideat ja argumentit vanhene ja kuole ihmisten tavoin. Ne elävät vaikka ikuisesti, jos niille on tarvetta.

Nyt, neljännesvuosisadan kuluttua  tuosta keskustelusta, geopolitiikka on jälleen kaikille tuttu sana, vaikka harvat viitsivät edes ajatella, tarkoittaako se mitään muuta kuin maantieteellisten seikkojen huomioon ottamista politiikassa. 

Ikävä kyllä, se tarkoittaa, mikäli uskomme venäläisen Wikipedian antamaa vihjettä. Sen mukaan asia koskee maantieteellisten vaikutuspiirien jakaantumista ja uudelleenjakoa: о контроле над территорией, о закономерностях распределения и перераспределения сфер влияния (центров силы) различных государств и межгосударственных объединений.

Englanniksi näkökulma näyttää hieman rauhallisemmalta: Geopolitics is a method of studying foreign policy to understand, explain and predict international political behavior through geographical variables.

No, eipä tämän lähteen perusteella kannata vielä kiirehtiä maailmaa selittämään ja toivotaanpa nyt, ettei myöskään vastuunalaisilla tahoilla tehdä löyhien spekulaatioiden perusteella kovin järjenvastaisia johtopäätöksiä, kuten joskus tapahtui. 

Geopolitiikka on joka tapauksessa kuitenkin taas keskuudessamme ja minusta se haisee pahalta. Janov siteeraa Duginia, joka on sanonut: ”Se, joka sanoo geopolitiikka, sanoo sota”. Izborskin höyrypäät todella uskovat tuohon ”tieteeseensä” ja onpa sillä valtion viralllisissa elimissäkin ollut omat osastonsa.

 

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Länteen päin nyt vaunut!



Lähde länteen!

Hannu Himanen, Länttä vai itää. Suomi ja geopolitiikan paluu. Docendo 2017, 238 s.

Navigaattoria maaliikenteessä hyödyntävät ovat monta kertaa kuulleet kehotuksia siirtyä johonkin tiettyyn ilmansuuntaan, esimerkiksi länteen.
Moni on valittanut, ettei kehotuksesta ole ollut hyötyä pimeällä tai pilvisellä säällä ja ilman kompassia. Luulen, että yleinen käsitys meillä joka tapauksessa nykyään on, että länsi on aina siellä, mistä valokin tulee.
Tässä on kuitenkin kyseessä harha, jonka syitä en ryhdy enemmältä pohdiskelemaan. Riittäköön, kun sanon, että maana ja valtiona olisimme viimeiset sata vuotta mielellämme halunneet sijaita jossakin muualla kuin täällä idässä. Se ei kuitenkaan ole ollut mahdollista eikä ole vieläkään.
Suurlähettiläs Hannu Himanen on otsikoinut kirjansa raflaavasti: ”länttä vai itää”? Mikäli asia tuntuu epäselvältä, siihen voidaan etsiä sekä kognitiivisia että normatiivisia ratkaisuja. Jälkimmäisiä ei kuitenkaan voi johtaa edellisistä, kuten Humen giljotiini edellyttää.
Maantieteellisesti olemme toki idässä, vaikka esimerkiksi Venäjällä ei pidetä meitä läntisenä, vaan pohjoisena naapurina, he kun panevat karttansa keskipisteen toiseen paikkaan kuin me.
Kulttuurisesti olemme joka tapauksessa selvästi länttä, ainakin niin kauan kuin itämaisuus meillä pysyy marginaalisissa lukemissa, mikä tällä vauhdilla kestänee vielä muutaman vuosikymmenen.
Tosiasiat viittaavat siis siihen, että meidän pitäisi pikemminkin ymmärtää olevamme sekä itää että länttä. Maantieteellisesti olemme idässä emmekä sieltä minnekään pääse, kulttuurisesti taas länttä, mikä on yleensä tuntunut hyvältä idealta verrattuna itäiseen vaihtoehtoon.
Poliittisesti asemaamme kuitenkin on mahdollista muuttaa. Se, että emme kuulu läntiseen sotilasliittoon on pahoittanut monen mielen ja jo pari vuosikymmentä on saanut kuulla puhuttavan ”harmaasta vyöhykkeestä”, joka on jollakin tavalla vastenmielinen sijaintipaikka ja tuntuisi viittaavan jonkinlaiseen masokismiin tai sitten suoranaiseen tyhmyyteen.
Geopolitiikka on kvasitiede, joka kymmenien vuosien tauon jälkeen kaivettiin naftaliinista ensin venäläisten friikkien toimesta ja on sen jälkeen tullut laajaan käyttöön myös muualla. Tässä kirjassa siitä ei puhuta oikeastaan mitään.
Tieteen laakereita havittelevaksi opiksi geopolitiikalla lienee yhtä paljon edellytyksiä kuin fysionomialla tai kiromantialla. Nämäkin olivat aikoinaan Saksassa suuressa kunniassa, kaikki eksentrinenhän siellä kelpasi.
On kuitenkin mahdollista puhua geopolitiikasta myös kuvailevana käsitteenä, joka yksinkertaisesti viittaa siihen, että maantieteelliset seikat on ruvettu ottamaan politiikassa vakavasti ja että ne esimerkiksi ovat saattaneet syrjäyttää juridisia ja jopa taloudellisia näkökohtia. Sitähän paluu suvereenien valtioiden politiikkaan tarkoittaa. Politiikka on silloin tahdon asia.
Tällä tavoin ymmärretyn geopolitiikan vaihtoehtona on globalismi, joka käytännössä merkitsee vallan siirtämistä ylikansallisille korporaatioille, joiden käsivartena suurta nuijaa heiluttelemassa on ihannetapauksessa vain yksi ja yhtenäinen voima, Yhdysvallat, maailman napa.
Himanen toteaa ”yksinapaisuuden hetken” kestäneen vain tuokion verran, mutta aivan ilmeisesti kaipaa sen turvallisia arvoja ja vankkaa järjestystä. Samaan aikaan hän ihmettelee ja paheksuu niitä aineksia, jotka ovat asioista eri mieltä ja suorastaan kannattavat nationalismia ja puhuvat vihapuhetta.
Tämä on kuitenkin menneisyyden haikailua. Yhdysvallat ei enää ole se kaikkivaltias maailmanpoliisi, joka se kerran halusi olla. Sen rinnalle ja ohi ovat menossa sekä Kiina että Intia. ”Geopolitiikka” palaa väistämättä, mikäli maailmassa on suvereeneja valtioita.
Suvereenisuus on kuitenkin aina suhteellista. Kuten tunnettua, Venäjä on pitänyt sitä tunnuksenaan jo pian kaksikymmentä vuotta, mutta sen kyvyt ovat paljon rajoittuneempia kuin sen halut.
Himanen ei vaivaudu erittelemään Venäjän voimavaroja ja suhteuttamaan niitä muuhun maailmaan. Käytännössähän se on jo pelkästään Euroopan unioniin verrattuna pikkutekijä. Valtavaa siinä on vain koko, joka viime kädessä saattaa olla hyvinkin suuri haitta. Suuria ovat toki luonnonvarat, mutta niiden merkitys on hiipumassa kovaa vauhtia.
Mutta eihän tämä sitä muuksi muuta, että Suomen kannalta Venäjä on valtavasti suurempi ja että vaikka geopolitiikka niin sanottuna tieteenä lienee tällä hetkellä vain Izborskin friikkien aivokummitus, on aivan mahdollista olla tarpeeksi hullu ottaakseen sen johtopäätökset velvoittavina normeina. Näinhän teki myös Hitler.
Klassisen geopolitiikan kannalta Venäjän rajojen pitäisi olla Pohjanlahdella tai Atlantilla elleivät ne nyt sitten olisi ns. kolmen kannaksen kohdalla, mikä voisi olla vastaava läntinen johtopäätös.
Tämä johtopäätös saattaisi ainakin periaatteessa syntyä, mikäli uskottaisiin sotilaalliseen vastakkainasetteluun ja mikäli vaihtoehtona olisi Pietarin porteilla kyttäävä vihamielinen länsiliittoutuma.
Tosin jo marsalkka Žukov piti tuollaista geopolitiikkaa vanhentuneena vuonna 1955 ja suostui Porkkalan palauttamiseen. Mutta kysymyshän on ihmisaivoista eikä tosiasioista. Mikäli vallankäyttäjät saisivat päähänsä, että tällainenkin sotilaallinen ongelma on olemassa, ei heidän näkemyksiään voisi välttämättä terveellä järjellä muuttaa.
Himanen selostaa Naton siunauksia ja sen ihmeellistä monimuotoisuutta: toisaalta se ei velvoita itsenäistä maata mihinkään ja toisaalta se taas takaa kollektiivisen tuen vaaran uhatessa. Mainio laitos, jota ilmeisen tahallisesti parjataan jännityksen aiheuttajaksi. Eihän sellainen ole edes mahdollista.
Tokihan se dilemma on ja pysyy, että sotilaallinen varustelu jossakin päin maailmaa synnyttää tarpeen vastata samalla mitalla. Mikäli tämä tapahtuu meillä ja rajamme toisella puolella, syntyy vakautta, arvelee tekijä, mutta asiasta voi perustellusti olla eri mieltä.
Kirjassa esitetään muutamia hyviä näkökohtia Venäjästä ja yksi niistä on ns. syvän valtion käsite. Itse asiassa tämä on ikivanha venäläinen perinne ja se selittää paljolti sen, että tuo demokraattinen ja ihmisoikeuksia kunnioittava valtio usein polkee tunnustamiaan ihanteita.
Vastaavia tapauksia maailmassa toki on muitakin, mutta niitä lienee turha luetella. Venäjä nyt sattuu olemaan meidän naapurimme.
Kaikesta huolimatta meillä on yleensä ollut harvinainen kyky toimia Venäjän kanssa varsin harmonisessa ja jopa luottamuksellisessa yhteistyössä. Tätä asiaa ei kannata banalisoida millään ylimielisillä tölväisyillä suomettumisesta.
Toki meillä niin sanotun suomettumisen aikaan oli myös omat änkyrämme, joiden johdolla maamme olisi syöksynyt varmaan turmioon. Onneksi satulassa olivat sellaiset miehet, joilla oli kykyä ja näkemystä hoitaa asiat Venäjän kanssa niin hyvin, että sen työn hedelmistä voimme yhä nauttia.
Samaan aikaan tuo hyvän ja pahan tiedon puu tuotti myös mätiä hedelmiä, mutta pelkkä tuijottaminen niihin olisi pinnallisuutta tai pahempaa.
Kirja on mielestäni lukemisen väärtti, vaikka uutta siinä näitä asioita harrastaneelle on varsin vähän. Kun se nyt tapoihin kuuluu, sanottakoon vielä, että venäläisten sanojen kirjoittamisessa pitäisi aina olla tarkkana. Hyvin se tässä yleensä on tehty, mutta venäjäläinen venäjäksi ei ole rossijan, vaan rossijanin ja vaalit monikossa ei ole vybori vaan vybory.
Sitä paitsi puhuttaessa ns. suuren terrorin aikana teurastetuista suomalaisista on syytä aina mainita myös se eniten kärsinyt ja suurin ryhmä, jos kerran muutkin mainitaan. Tämän ryhmän muodostivat niin sanotut loikkarit.